Joudun väärälle yläasteelle!!

Joo, mulla oli sama tilanne, muutettiin toiselle paikkakunnalle, ku olin menos yläasteelle, enkä tuntenu sielt ketään. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että vaikka olen aina ollu ujo, ja pääsin siitä (en lopullisesti vieläkään) vasta viime syksynä, eli ollessani ysillä, sain yhen hyvän kaverin jo heti seiskalla, ku "jouduttii" vierekkäin istumaan tai jotai, en ees enää kunnol muista.

Eli meet reippaasti vaan mukaan, vaikka omasta kokemuksesta tiiän miten vaikeeta se on, koska se on helpompaa hankkia niitä kavereita heti sillo yläasteen alussa! Usko mua. Ja on siellä varmasti muitaki jotka on samassa tilanteessa.

Tsemppiä ja parempaa yläastetta enemmän kavereita sulle ku mul aikoinaan!

Tiiätkö, tää ei ehkä kauheesti lohduta, mut musta oli ihan hirveetä joutuu "oikeeseen" lukioon...siis mä tunsin meidän luokalta ihan jokaisen, kahta ihmistä lukuunottamatta ja meidän ryhmässä on kuitenki 30 oppilasta...musta ois ollu ihan älyttömän ihanaa tutustuu välillä joihinkin uusiinkin ihmisiin, vaikka minäkin aika ujo olen...no onneks muissa ryhmissä oli joitakin(?) uusia kasvoja...ajattele siis positiivisesti ja tsemii=) luv

Hauskuus piilee siinä että vuoden kuluttua sä et edes
muista et toi oli ongelma ja kun sä ajattelet et sulla
on ogelma joka kohta ei oo ongelma niin voisikohan siinä
käydä niinkin että joku haluaa olla sun kaverisi
vaikket itse sitä huomaa,terveisiä,terveisiä!

...sama tilanne oli mulla viime vuonna. Eli oon itse nyt seiskalla,ja kun lähdin seiskalle,niin mun mukana ylkkäriin ei tullut mun koulusta kuin kaksi jätkää. Eli toden totta, jätkien kaa en välitunteja rupeaisi viettämään,ja oon hirmu ujo. Mutta itse en osannut ajatella,että hei mähän en voiskaan saada kavereita.(Sillä oon hieman pullukan puoleinenkin...) Mutta kaikki kävi onneksi hyvin. Ystävystyin heti kaikkien meidän luokkalaisten likkojen kaa,ja hauskaa on ollut!!
Se ei todellakaan toimi,jos rupeet istuu nurkassa yksin,ja oot todella passiivinen.

Välituntisin meet vaan luokkas mukana,ja yrität pitää jotaa juttua yllä. Mutta ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ RUPEE KÄLÄTTÄÄ JOTAIN IHAN OMAA (jos esim. tykkäät hevosista,eikä porukassa oo ketään muuta,joka tykkäis) HEVOSISTA.... ; )
Mäkin ajattelin eka,että meidän luokalla ei oo ketään kivaa tyyppii,ja hilluin pari ekaa päivää toisten mukavempien(?) tyyppien kaa...

Kaikki voi alkaa luulee että oot tosi tyhmä hiljainen nyssykkä,eikä enää sunkaa viitsi olla,jos pidät omaa juttuu yllä jossain nurkassa.(Hiljainen ehkä,mutta ei nyssykkä)


Muista,että samalle luokalle voi tulla joku toinen,hiljainen ja ujo tyyppi joka on ihan samanlainen kuin sä...!!!

Minä muutin seiskalle mennessäni eräästä Euroopan suurkaupungista pienen maalaiskylään ja todella kauas kaikesta.
Jo pelkkä maalaiselämään sopeutuminen tuotti minulle helvetillisiä vaikeuksia. Ja puhumattakaan koulusta! Olin käynyt ulkomailla kaupungin hienoa yksityiskoulua paikallisella kielellä, ja oli todella ahdistavaa joutua pieneen homekouluun... lisäksi kieli tuotti minulle hankaluuksia, sillä olin käyttänyt kuuden vuoden aikana ensin kaksi vuotta saksaa, ja sen jälkeen neljä vuotta ranskaa opiskelukielenäni. Suomea en käyttänyt kuin kotona toisena kielenä (toinen ruotsi) ja äidinkielenä en sitä ollut lukenut koulussa koskaan. Kieli oli tönkköä, vaikka ymmärsinkin hyvin.
Kaiken lisäksi sain maineen mielettömänä diivana, vaikka en sitä suinkaan ole. Itseäni nolostutti suuresti, kun seitsemännen luokan alussa opettajat kehuivan minua lahjakkaaksi hienon koulun kasvatiksi. Ja perheeni oli varakas, joka pienen paikan ihmisiä ärsytti suunnattomasti.
Itselläni oli muutenkin hankalaa tottua pieniin ympyröihin, eikä suuresti helpottanut, kun joka puolella väärät ihmiset mainostivat näennäistä "paremmuuttani". Olisin halunnut päästä porukoihin mukaan,ja yritin kaikkea, mitä paikkakunnalla voi harrastaa. Aerobicissä viihdyin niin kauan, kun sielläkin alkoi tulla kommentteja "hienostokakara loistaa täälläkin, antaisi meidän olla edes jossakin rauhassa". Pesäpallokerhossa en pärjännyt, kun en koko lajia hallinnut ja koripalloon olin liian tappi, minua ei otettu mukaan. Näytelmäkerho oli uskomattoman sisäänpäinlämpiävä.
Olin aivan maassa ja itsetuntoni laski ja laski.
Vihasin välillä koko paikkaa ja tunsin suorastaan inhoa.
Sitten opinto-ohjaaja, enkeli, ohjasi minut kirjoittajaklubii, jossa opin huimaa vauhtia luontevampaa suomenkieltä ja sain ensimmäiset ystäväni, melkein vuosi niiden löytämiseen meni. Kun nämä tytöt sitten ottivat minut siipieni suojaan, ja pistivät haukkujillenin kipakat kommentit takaisin, hiipui pikkuhiljaa koko kiusaaminen ja minut alettiin ottaa "jengiin" mukaan.
Maalla ihmiset ovat todella mukavia, mutta ihmeellisen hitastilämpeneviä!!
Nykyään, yhdeksännellä, minulla on paljon ystäviä, ja viihdyn koulussa.

Minä todella toivon, että sinun sopeutumisesi sujuu paremmin, tuollaista helvetillistä kokemusta en toivoisi kellekään, varsinkaan nuorelle tytölle. Nuoret osaavat olla uskomattoman julmia toisilleen.

Mulla piti syksyllä mennä uuteen kouluun ja asuntolaan asumaan, ei ollu yhtään tuttua koulussa eikä asuntolassa. Se koulu oli toisella paikkakunnallakin. Vähän jännitti, mutta hyvin se siitä lähti. Minäki oon tosi ujo, mutta sain kavereita. Tsemppiä sulle!

mikäs koulu se sitten oli?