Kirkkomatka

Maalaiskylä oli levittäytynyt varsin laajalle alueelle ja sunnuntaisin kyläläisten jalkoja säästääkseen pastori keksi ryhtyä kuljettamaan ihmisiä kirkkoon veneellä järven poikki.

Oli taas aurinkoinen ja lämmin, joskin melko tuulinen kirkkopäivä ja ihmisiä tulikin niin paljon järven toiselta puolelta sanaa kuulemaan että vene tuli täyteen ja hiukan ylikin. Nimittäin pari sanankuulijaa joutui istumaan muiden syliin.

Kaunis Pirkko tuli myös mukaan, vaikka kaikki sen tiesivät että neidin elämäntavat eivät aina niin kovin jumaliset olleetkaan. - Vieläkö veneeseen mahtuu!?, huhuili Pirkko rantaan juostessaan ja löytyihän sitä tilaa aina yhdelle, tällä kertaa Jaakkolan rengin sylistä.

Matka alkoi ja tuota pikaa renki tunsi kuinka sarkahousujen etumus kävi kovin ahtaaksi. Mikä ihme se olikaan kun sylissä istui kaunis nainen pienessä kesämekossaan ja vene vielä sopivasti keikkui, ja sitä mukaa keikkuivat myös veneessä olijat tuulen nostattamilla aalloilla.

Ja kun Pirkko ei ollut mikään kovin kaino naisenalku niin ei hänkään vastustellut kun renki vaivihkaa aukaisi housujensa napit ja päästi kullinsa vapaaksi, vaan nosti pyrstöään ja hamettaan sen verran että renki sai ohjattua vehkeensä oikeaan paikkaan. Niin matka jatkui varsin mukavissa tunnelmissa.

Suntio souti naama sinne päin missä Pirkko ja renki sylikkäin istuivat, ja juuri samalla hetkellä kun rengin siemensyöksy tuli, tuli myös isompi tuulenpuuskan nostattama aalto joka keikautti venettä niin pahasti että Pirkko horjahti rengin sylistä veneen pohjalle ja rengin kullista lensi lasti suoraan soutavan suntion silmille.

- Katsokaa!, karjaisi silloin renki tilannetta jotenkin peitelläkseen, - tuolla meidän kaunis kirkkomme jo näkyykin!, ja osoitti sormellaan vastarannalle.

Suntio pyyhki naamaansa ja tokaisi: - Näkyköön vaan mutta ei sen takia tarvitse ruveta silmille syljeskelemään.