Tää ei ole provo mihinkään suuntaan vaan ihan oikeasti kiinnostaa.
Yleinen mielipide tuntuu olevan, että esim tavallinen nuoripari on mahdottoman paikan edessä, jos haluaa ostaa nykypäivänä asunnon. Varsinkin jos haluaa vähänkään isomman asunnon kohtuupaikalta, niin siihen ei ole millään varaa ellei ole joku juppipariskunta.
Jos täältä löytyisi vähän enemmän elämänkokemusta omaavaa porukkaa, niin nyt kiinnostaisi onko tämä vain tämän hetken ilmiö, vai oliko yleisesti samanlaiset tunnelmat
a) 10 v. sitten
b) 20 v. sitten
c) 30 v. sitten
d) 40 v. sitten
e) 50 v. sitten
Yleinen mielipide tuntuu olevan, että esim tavallinen nuoripari on mahdottoman paikan edessä, jos haluaa ostaa nykypäivänä asunnon. Varsinkin jos haluaa vähänkään isomman asunnon kohtuupaikalta, niin siihen ei ole millään varaa ellei ole joku juppipariskunta.
Jos täältä löytyisi vähän enemmän elämänkokemusta omaavaa porukkaa, niin nyt kiinnostaisi onko tämä vain tämän hetken ilmiö, vai oliko yleisesti samanlaiset tunnelmat
a) 10 v. sitten
b) 20 v. sitten
c) 30 v. sitten
d) 40 v. sitten
e) 50 v. sitten
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vaimon kanssa saimme 27-vuotiaina 165 m2 OK-talon valmiiksi Espooseen 4500 m2 omalle tontille. Siihen aikaan tuntui hirveältä ottaa lainaa 15-vuodeksi. Nykytilannetta kun seuraa omien lasten osalta niin aika onnekkaita olimme.
Mistä sä 30 vuotta sitten sait lainan 15 vuodeksi? On sulla ollu tosi hyvät pankkisuhteet. Itse sain vanhempien tukemana just ja just puhuttua 5 vuoden lainan vuonna 72 (jonka takaisin maksamisessa tosin inflaatio sitten mukavasti auttoi). Ei silloin mitään annuitetteja tai tasaerälainoja juurikaan ollut. Sinänsä sama itku ja hammastenkiristys on aina ollut ensiasunnon hankkimisessa, jos ei pappa tai mamma auta (itse sain onnekseni pienen perinnön, joka auttoi alkuun). Kovempaa se siihen aikaan minusta oli, mutta onhan tietysti elintaso niistä vuosista muutenkin noussut. Muistan maksaneeni ekasta väritelkkaristani alkuvuonna 1976 suurin piirtein bruttokuukausipalkkani verran. Repikää siitä. No - maksaahan toisaalta joku ökytelkkari nytkin sen verran...
30 vuotta sitten eivät tainneet edes pankinjohtajat saada omista pankeistaan noin pitkäaikaisia lainoja.
Saattoihan se kieltämättä hieman auttaa että anoppi oli isännöitsijänä talossa jonka kivijalassa oli SYP:in konttori ja pankinjohtaja oli sitä kautta tuttu. Ja anopilla omisti kaksi asuntoa samassa talossa.
1960
1975
1990
2005
Vuonna 1990 oli romahdus, juu. Siis koko talouselämä romahti. Vuodesta 1960 en mene sanomaan mitään, kun oli silloin vielä pikkupoika, mutta vuonna 1975 inflaatio laukkasi kaksinumeroisissa luvuissa ja eka numero oli sitä paitsi välillä kakkonen. Siinä asunnon hinta noin markoissa ilmaistuna nousi kuin raketti. Lue poika historiankirjasi vähän tarkemmin.
Niin. Kaksi-kolmekymmentä vuotta sitten oli tilanne se, että asuntolainaa ei edes yleensä saanut ilman etukäteissäästämistä. ASP-säästäminen oli nuoren ihmisen tie omaan asuntoon.
Vasta kun säästötavoite oli saavutettu marssittiin pankinjohtajan puheille.
Ensiasunnon ostaja hankki sellaisen asunnon johon oli varaa. Tähän vaikutti osaltaan myöskin ASP:n neliöhintaraja. Asunnon tyyppi, ikä ja sijaintipaikka määräytyi tämän mukaan. Pientalot ja stadin keskusta-asunnot siinsivät vain toiveena joskus sitten tulevaisuudessa. Kunhan jaksoi pakertaa ja säästää lisää.
Kultalusikkasuussaansyntyneellä sukupolvella kaikki on toisin. Pitää saada se uusi 200 neliöinen kämppä siitä Kauppatorin laidalta mieluiten omalla laiturilla. Ja jos eivät rahkeet riitä, äksytellään sitten netissä siitä, että hinnat _eivät omat vaatimukset_ ovat ylimitoitetut.
Tuota juuri ajoin oikeastaan takaa. Ovatko ihmiset vain vaativampia tänä päivänä...
Toinen mitä olen miettinyt, on tuo mikä putkahtaa aina esille, että ennen kärvisteltiin joitakin vuosia vuokrakaksiossa jotta saatiin säästettyä alkupääoma ja sen jälkeen vasta ruinattiin lainaa. Ihan ymmärrettävää, kun lainaa ei niin helposti saanut.
Mutta onko tuossa enää järkeä? Olivatko vuokrat silloin halvempia, vai samoissa hinnoissa kuin nyt? Nykyään ei ainakaan pk-seudulla saa reilun 50 neliön kaksiota alle 500€/kk käytännössä mistään, ellei pääse kaupungin tahi aravakämppään...
Silloin oli voimassa vielä vuokrasääntely. Vuokria ei nostettukaan ihan tuosta vain. Hyvät ja halvat vuokra-asunnot olivat kiven alla. Mutta kun sellaisen onnistuit saamaan, oli se kuin lottovoitto.
Itse asuin muutaman vuoden vuokralla Kampissa lyhyen kävelymatkan päässä Stockalta. Vuosina 1986-88 taisi kaksiomme vuokra olla about 300 mk/kk :-) No myönnetään, se oli halpa silloiseenkin vuokratasoon verrattuna.
päättäjät saisivat asuntopolitiikan sellaiseen kuntoon, että asunnon hankinta-ajankohdalle ei olisi niin valtavia vaikutuksia henkilön vaurastumiseen koko elämänsä aikana. Jotenkin osa asunnoista pitäisi pitää koteina ja erottaa ne keinottelevasta sijoitustoiminnasta ja rakennustoiminnasta.
Esimerkiksi Pk-seudun tonttien valtavia hintoja pidetään ihan keinotekoisesti korkealla. Lääniä löytyy vaikka kuinka, muttei kaavoiteta.
Itse hankin oma asunnon 90-luvun puolella ja olin ensimmäisiä omasta kaveripiiristäni, jotka kämppiä ostin. Jälkeenpäin ajatellen onneksi tuli ostettua. Vanhempani ovat suuria ikäluokkia ja niillä inflaatio vei lainat alta. En haluaisi olla ensiasunnon ostaja nyt, vaikka asuntojen hinnat laskisivat 20 prosenttia...
Hankalahan noita on aina verrata. Täälläkin näkee sitä, kuinka suoraan verrataan 170 000 euron asuntoa miljoonaan markkaan ja sanotaan, että miljoonalla markalla sai 80/90-luvulla sitä ja tätä. Inflaatiota ja kasvaneita reaaliansioita ei oteta ollenkaan huomioon. Tuossa joku puhu televisiosta. Oli maksanut kuukauden bruttopalkan 70-luvulla. Tällaista laitetta tulee nimenomaan verrata nykyiseen huipputelevisioon, eikä siihen minkä saa kaupasta halvimmalla.
Onneksi omalainani on kohta maksettu, mutta noissa 25-30 vuoden laina-ajoissa korkojen palauduttua normaaliin ehkä 4-5 tasolle, ei nuorille perheille taida paljon jäädä enää rahaa normaaliin kulutukseen ja se taas saattaa heijastua koko yhteiskunnan työllisyyteen, kun rahaa ei ole tuhlata palveluihin.
Romahti.