Olisi vähintään yhtä kiinnostavaa keskustella niiden kanssa, jotka ovat kokeneet sosiaalisen persmäen alaspäin konkurssin, työttömyyden, perhesuhteiden muuttumisen tms. myötä.
Itse olen ollut tilanteessa, jossa on menneet rahat, asunto, ukko joutunut työttömäksi ja sitten sekin on luikkinut muualle. Siitä huolimatta kertomani kokemukset eivät ole pahimpia elämässäni.
Raha eli köyhyyden puute olisi tietsti vähemmän stressaavaa. Mutta senkin kanssa tulee toimeen.
Ulkoistahan se vaan on.
Onko muita persmäkiläisiä?
Itse olen ollut tilanteessa, jossa on menneet rahat, asunto, ukko joutunut työttömäksi ja sitten sekin on luikkinut muualle. Siitä huolimatta kertomani kokemukset eivät ole pahimpia elämässäni.
Raha eli köyhyyden puute olisi tietsti vähemmän stressaavaa. Mutta senkin kanssa tulee toimeen.
Ulkoistahan se vaan on.
Onko muita persmäkiläisiä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
meitä elämän totaalisesti päähän potkimia varmaan löytyy, ei taida vain kovin moni heistä täällä olla kertomassa kohtalostaan tai edes lukemassa näitä (kai ne lukee jotain muuta sitten).
Itselläni tuli vuoden sisään työttömäksi jääminen, äitini kuolema auto-onnettomuudessa ja sen päälle avioero, lapset äidille kuten sovittiin. Muutin yhteen kauheaan murjuun asuun, pahinta oli kuitenkin se että elämä meni ihan sekaisin äitini jättämän kohtuullisen suuren perinnön takia joka mulle tuli perikunnan hoitajana jonka tehtävän sain kun on tuota akateemista koulutustakin; ne rahat tuli parina sumuisena ja epäselvänä vuotena hummattua, pelattua varsinkin ja yleiseen holtittomuuteen käytettyä. Velimiehet ei tykänneet kun näki mitä mä olin tehnyt. Usko vaan, se on ikuisesti kipeä paikka enkä sitä ole pystynyt käsitteleen oikein mitenkään. Töitä ei löytynyt ja lakkasin kokonaan yrittämästä kun kyllästyin perinpohjin Kelaan ja työkkäriin. Ei musta mitään rapajuoppoa tule silti tekemälläkään vaikka joskus baarissa käynkin. Pahinta on tämä että kun on kerran luovuttanut niin tuntuu ettei saa elämää täältä notkosta lähteen ylämäkeen... Oishan näissä paljonkin kerrottavaa mutta olkoon nyt tässä tää.
Olen ehkä jossain mielessä poikkeuksellinen työttömäksi jäänyt. Vaikka tulostaso romahti roimasti, työpaikan mieluisa sosiaalinen verkosto katosi ja elämän jonkinlainen merkitys sen tien, olen kuitenkin muutamassa vuodessa saanut elämästä sellaisen otteen, etten vaihtaisi enää entiseen.
Toki aina olen ollut ns. "luontohullu", luontokuvaaja, kirjoittaja jne, mutta nyt kaikki tuo on saanut aivan uutta merkitystä ja sisältöä.
Voisin puhua paljonkin tuosta elämän merkityksen ja olemisen ilon, itsensä toteuttamisen uudesta löytymisestä, mutta ei näissä puheenvuoroissa kai voi käyttää kovin paljon rivejä - olen ymmärtänyt niin. Jatketaan kumminkin keskustelua...
Persmäkea voi olla monenlaista.
Sosiaalinen persmäki tarkoittaa paitsi taloudellista toimeentuloa myös yhteisöllistä elämää.
Itselleni muutaman vuoden aikana tapahtui niin, että ensin mies oli työtön, äiti sairastui, tuli avioero, muutto, tyttären avipero ja.... Melkein kaikki ystävät haihtui avioerovaiheessa.
Taloudellisesti ja henkisesti raskas aika ehkä jatkuu vielä, mutta siitä on seurannut uusia, hyviä asioita.
Olen huomannut, missä henkisessä umpiossa olin ollut. Tärkeintä oli aina minä ja minun perheeni. Ei ehtinyt ajattelemaan mitään muuta - ei tekemään sitä mitä haluaa tai voi.
Nyt on aikaa ja malttia miettiä asioita. Seurata uusia, ennen kokemattomia polkuja. Voipa sanoa, että olen mukavampi ihminen kuin ennen kaikkea tätä.
Onhan meitä mäenlaskijoita. Elämä tarjoaa toisinaan vähintäänkin mielenkiintoisia käänteitä ja joskus tuntuu, että turhankin rajua kumparelaskua.
Nyt on omalla kohdallani menossa toinen kierros, kun könyän jalkeille lahjakkaan mahalaskun jäljiltä. Ensimmäinen kierros alkoi parikymppisenä, kun en täyttänyt vaativien vanhempieni odotuksia ja siitä seurasi välirikko ja totaalinen ihmissuhdeverkon hajoaminen ja uudelleenrakentaminen. Uusinta tuli sitten avioeron ja sitä seuranneen talous- ja ihmissuhdekatastrofin mukana.
Nyt mennään siinä kohtaa, että olen pääsemässä köyhyyden puutteen puolelle ja alkaa resurssit riittää taas muuhunkin kuin huimaan huhkimiseen töissä. Aika varovaksi vaan on tehnyt ryhtymään ihmisten kanssa tekemisiin.
Jos hienoksettaan totuttelisi ensin näin nettikeskustelun muodossa:)
Kyllä verkostojen hajoaminen väkisinkin laittaa elämän uuteen alkuun, voimien hakemiseen ja tottumiseen.
Parhainta olisi, jos pystyisi nekin vaiheet käymään läpi niin, että sittenkin voisi nähdä niissä myöhemmin, että pystyi jotenkin kasvamaan ja ehkä näkemään uutta näkökulmaa elämässä.
Uusia verkostoja on vaikea alkaa luomaan, ja etenkin läheisiä ihmissuhteita.
Mielestäni on erittäin hyvä voida keskustella vaikkapa tällä nettitasolla ja niin alkaa jälleen hakemaan uusia näkökulmia ja ehkä jotain henkistäkin jaksamista ja pääomaa.
Mukava lukea tekstiäsi, tukkijätkä.
Tarinasi voi rohkaista monta vaikeuksissa olevaa.
Siitä nyt on jo aikaa, kun itse sen viimeisimmän mahalaskun tein. Ihan, niinkuin "ajattelija" tuossa toisaalla toteaa, nettikeskustelu käy terapiasta. Anonyymina on helpompi käsitellä kipeitä asioita ja sen huomasi puhelinlaskussaan.
Nettikirjoittelu jäi tavaksi ja sehän sopii, jos vuorostaan voin jonkun toisen jalkeille könyämistä avittaa.
On tässä nykyisessä kirjoittelussa mukana vähän muutakin motiivia, kuten varmaan olet huomannut, jos olet juttujani lueskellut. Kattellu tätä maailman menoa ja tullut siihen tulokseen, että asioita kyseenalaistavalle "uusio-veikkovennamolle" on käyttöä. Alkaa noiden markkinavoimien kanssa kohta karata mopo käsistä liian monelta...
Juu, se saarnausosastosta tällä kertaa :)
Meillä talouden rysähdyksestä on kulunut noin 13v. Lapset olivat silloin murrosiän eri vaiheissa. Heidän elämänsä olisi todennäköisesti tällä hetkellä aivan toisenlaista, jos olisivat saaneet pitää rakkaat harrastuksensa, ja muutenkin elämä sujunut tasaista rataa. Lapsen masennusta ei silloin pystynyt tunnistamaan, kun menetti kodin ja kaikki muukin kaatui päälle. Itselleni ja miehelle tämä on vain yksi kelju vaihe pitkän elämän varrella, johon on mahtunut paljon paistettakin, mutta herkässä vaiheessa oleville nuorille se tuotti ratkaisuja, joiden seuraukset näkyvät heidänkin lapsissaan.
mies kuoli, konkurssi tuli... siis työpaikkakin meni... ei jäänyt muuta kun työtön, kolmen murrosikäisen lapsen yksinhuoltaja äiti... ja työmarkkinatuki...ja pois otetut lapsilisät..??
kaiken ovat jo saaneet...henkeä eivät vielä ole kyenneet viemään... vaikka yhteiskunta onkin kovasti yrittänyt saattaa sen loppuun, johon yrittäjyys ei kyennyt...
täällä sinnitellään...