Blaablaa - part vaikka-kuinka-mones

Ehkä tuplapostaus tänne kun chat kuitenkin jotenkin on aiheena...

"kuin kynttilä on elämämme tää"
(Jamppa Tuominen)

Jos mä nyt sanon että mä ymmärrän, en kaikesta kaikkea mutta jostain vähän. Niin eihän se liity tähän miteskään vaan ihan johonkin muuhun.

Siihen vaan että jotenkin tajuan keskusteluissa esilläolevaa järjetöntä kaipuuta. Ihmisessä ihmistä kohtaan asuvaa ikävää, joka raivaa sisälle senpäiväistä autiutta, että sen täyttäminen tuntuu hetkittäin mahdottomuudelta.

Sivusta tarkkaillen sellaisen tyhjyyden itsehoitoyritykset saattavat näyttää ja kuulostaa naurettavilta, jopa säälittäviltä, mutta eivätpä ne sitä ole. Kun kaikin keinoin yrittää saada kaipauksensa kohdetta lähemmäksi, sanan tai kahden verran edes, vaikkapa vain yhden lauseen ajaksi keskellä loputtomia tarkoituksen hämärryttäviä dialogeja - ei sellaisen pitäisi antaa aihetta itseinhoonkaan eikä siinä missään nimessä ole kyse selviytymiskyvyttömyydestä. Inhimillisyydestä ja ihmisyyden työkalujen käyttöhalusta kylläkin.

Blaablaa, tällä olisi merkitystä jos tämä lisäisi ymmärrystä sen suhteen mitä chat ja tämäntälläinen on ja mitä tää ihmisyydelle edustaa. Jos.

Elämyksien ja käsitteiden jäsentämiskykyinen, sanojen voiman ymmärtävä ja niistä riippuvainen tuomitaan kovin helposti konkretiaan kelpaamattomaksi. Eihän se silti heikkoutta ole jos elää sanoilla ja sanoista; niiden merkityksistä, etsii korviinkuulumattomia äänenpainoja ja löytää kokonaisuuksia monologeiksi sirpaloituvien, eh postmodernien (sic!) narraatioiden takaa, eihän?

Ja kaiken monumentaalis-megalomaanisen eksistentiaalisen kipuilun jälkeen sitten päästää mieleensä hiipimään ajatuksen siitä, että kaikessa onkin vain kyse geeneihin koodatuista yksilön ja lajin selviytymismetodeista - joko vain yrityksestä välttää yksinjääminen tai sitten ylevästä tahdosta periyttää parhaista parhaimmat ominaisuutensa, jotta tulevat polvet tekisivät tästä kaikesta edes vähän mielekkäämpää :D

Lajitoverin yritys lajitoverin lohduttamiseksi - tai itsensä. Vaan tuskinpa näissä ikitotuuksissa mitään uutta on. Lohtu löytyy jos on löytyäkseen. Sielu ei mene ruvelle, etsijän nöyrtyessä polvet ja rystyset kylläkin rupeutuvat. Been there & done that - ehkä teen sen uudestaankin :)