(olen muuttanut muutamia tietoja, esim. sairauden)
Minulla on ongelma, joka tietääkseni ei ole kovinkaan harvinainen...
Minulla on rakas ystävä, jonka olen tuntenut jo jonkin aikaa. Olimme tämän ystävän kanssa melkeimpä parhaat kaverit, kunnes ystäväni tapasi "elämänsä miehen". Nyt he ovat naimisiinmeno aikeissa, ja muuttavat muutaman vuoden päästä yhteen. Ystäväni on edelleen kanssani, mutta minusta tuntuu, että en ole enää ystävälleni ystävä, vaan enemmänkin kaveri jonka kanssa voi viettää aikaa, kun muitakaan kavereita ei ole. En haluaisi menettää ystävääni, mutta menetän kuitenkin, koska hän muuttaa kauas pois.
Kerroin ystävälleni diabeteksesta, joka on minulla ollut vuoden verran. Minulla on edelleenkin vaikeuksia kertoa siitä, ja hyväksyä sitä. Tarvitsisin ystäväni tukea, mutta toisaalta ajattelen olevani "toisella sijalla" ystäväni elämässä, ja uskon että hän ei halua antaa minulle apuaan kuin hetkellisesti, ja sitten keskittyä taas omaan elämäänsä. Jostain syystä en voi hyväksyä sitä, että minä saisin häneltä sympatiaa. En voi vaatia ystävääni vain ajattelemaan minua, onhan hänellä omakin elämä!
Jotenkin en vain voi ajatella ansaitsevani ystäväni tukea. Enkä hänen poikaystävänsä sääliä. Kuinka he periaatteessa voisivat ymmärtää mitä minä tunnen, ja miltä minusta tuntuu?
Onko kellään tällaisia kokemuksia?
Minulla on ongelma, joka tietääkseni ei ole kovinkaan harvinainen...
Minulla on rakas ystävä, jonka olen tuntenut jo jonkin aikaa. Olimme tämän ystävän kanssa melkeimpä parhaat kaverit, kunnes ystäväni tapasi "elämänsä miehen". Nyt he ovat naimisiinmeno aikeissa, ja muuttavat muutaman vuoden päästä yhteen. Ystäväni on edelleen kanssani, mutta minusta tuntuu, että en ole enää ystävälleni ystävä, vaan enemmänkin kaveri jonka kanssa voi viettää aikaa, kun muitakaan kavereita ei ole. En haluaisi menettää ystävääni, mutta menetän kuitenkin, koska hän muuttaa kauas pois.
Kerroin ystävälleni diabeteksesta, joka on minulla ollut vuoden verran. Minulla on edelleenkin vaikeuksia kertoa siitä, ja hyväksyä sitä. Tarvitsisin ystäväni tukea, mutta toisaalta ajattelen olevani "toisella sijalla" ystäväni elämässä, ja uskon että hän ei halua antaa minulle apuaan kuin hetkellisesti, ja sitten keskittyä taas omaan elämäänsä. Jostain syystä en voi hyväksyä sitä, että minä saisin häneltä sympatiaa. En voi vaatia ystävääni vain ajattelemaan minua, onhan hänellä omakin elämä!
Jotenkin en vain voi ajatella ansaitsevani ystäväni tukea. Enkä hänen poikaystävänsä sääliä. Kuinka he periaatteessa voisivat ymmärtää mitä minä tunnen, ja miltä minusta tuntuu?
Onko kellään tällaisia kokemuksia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kokemusta en niin itse omista.. Mutta itselläni oli ystävä kauan sitten mutta sitten tapahtui pikkuinen käänne.. kaikki juttuni kuulin muilta.. ETTÄ NÄIN... menetin luottamuksen muihin tyttöihin/naisiin enää minulla on vain jätkäni... Ja se taitaa olla raaka tosiasia jonka nyt joudun sinulle laukasemaan että ystävällesi Ykkös sijalla on hänen rakkaimpansa ja sitten sinä tulet siinä kakkosena.. Noh miksen oikeestaan kysy häneltä suoraan? Mutta.. en taida mitään apua tuoda... mutta kysy ja puhu ystäväsi kanssa... ei muuten asioita selville saa jollei niistä puhuta.. vaikka olenkin nuori niin tiedän jo sen aika hyvin.... elämän kokemuksistani..