Lasten joukkorukoiluttaminen saisi loppua
Julkisen päiväkoti- ja koulujärjestelmän tehtäviin ei enää tarvitsisi eikä saisi kuulua jumalanpalvelusmenojen eikä kollektiivisten rukoilujen ja uskontunnustusten seremonioiden organisointi. Ne ovat ongelmallisia sekä uskonnottomien että kirkkoon ja uskontokuntiin kuuluvien perheiden, lasten ja nuorten katsomusvapauden ja uskonnonvapauden kannalta.
Uskonnollisen tai katsomuksellisen kasvatuksen uskonnollisuuden eri muotoihin ja siihen kuuluviin menoihin tai uskonnottomuuteen tulisi olla ennen muuta kodin asia. Laki kuitenkin velvoittaa päiväkoteja jonkinlaiseen uskontokasvatukseen ja kouluissa tunnustukselliseen uskonnonopetukseen.
Päiväkotien uskontokasvatus ja koulujen uskonnonopetus ovat kuitenkin aivan eri asioita kuin uskonnollisten seremonioiden, kuten hartaushetkien, rukoiluiden ja jumalanpalvelusten järjestäminen. Perustuslakimme mukaan kenenkään ei ole pakko osallistua uskonnon harjoittamiseen vastoin omaatuntoaan. Tämä koskee sekä uskontokuntiin kuulumattomia että uskontokuntien jäseniä, myös kirkon jäseniä. Rukoilu, meditaatio tai ilman niitä eläminen olkoon yksityisasia tai enintään perheen asia.
Pidän varsin ongelmallisena monien päiväkotien omaksumaa tapaa sallia pappien, etupäässä evankelisluterilaisen kirkon pappien tulo päiväkoteihin ja kouluihin pitämään muun muassa hartaushetkiä ja muita uskonnollisia seremonioita. Yhtä kyseenalaista on päiväkotilasten samoin kuin koululaisten vieminen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalvelukseen tai hartaushetkeen.
Joukkorukoiluttaminen koulujen aamunavauksissa ”rukoilkaamme”-käskyillä on ristiriidassa sekä rukoilua harrastavien kannalta asian intiimiin luonteen vuoksi että niiden kannalta, joilla ei sillä hetkellä tai ylipäätään ole syystä tai toisesta rukoilemisen tarvetta.
Käsittääkseni päiväkodit selviävät lain velvoittamasta uskontokasvatuksesta aivan hyvin myös ilman pappien pitämiä hartaushetkiä. Uskontokasvatus voinee olla myös etupäässä eettistä ja tiedollista kasvatusta ilman uskon tuputtamista ja seremonioita.
Koulujen uskonnonopetus on luonteeltaan periaatteessa tunnustuksellista, mutta vaikka tavoitteena onkin kirkon toimintaan ja oppiin tutustuttaminen, koulut selviävät siitä aivan hyvin myös ilman oppilaiden organisoimista jumalanpalveluksiin ja vastaaviin seremonioihin. Ekskursio kirkkoon ja tutustuminen seurakunnan toimintaan on eri asia kuin jumalanpalvelus, ja se on toki mahdollinen osana koulun uskonnonopetusta.
Mikäli uskonnollisia seremonioita kaikesta huolimatta kuitenkin vielä järjestetään päiväkodeissa ja kouluissa tai lapsia viedään kirkon jumalanpalveluksiin, tarvitaan kiireesti selkeät ja velvoittavat ohjeet vaihtoehtoisen, rinnakkaisen, normaalin, neutraalin, uskonnottoman ohjelman tarjoamiseksi sekä päiväkodeissa että kouluissa. Tähän ohjelmaan voivat osallistua kaikki lapset, eivät vain uskonnottomat tai elämänkatsomustietoa opiskelevat.
Eikä enää saisi painostaa päiväkotilasten perheitä osallistumaan uskonnollisiin menoihin niin kuin on perinteisesti tehty. Uskonnottomilta vanhemmilta saatetaan esimerkiksi toistuvasti tiedustella, ”saako lapsi osallistua” hartaushetkeen tai kirkkokäyntiin aivan ilmeisesti tarkoituksena välttyä rinnakkaisen, uskonnottoman ohjelman järjestämiseltä, jos lapsi tulisikin muiden mukaan.
On erittäin tärkeää ja olennaista julkiselle palveluyksikölle välttää antamasta vanhemmille sellaista kuvaa, että päiväkodin tai koulun henkilökunta jotenkin odottaa ja toivoo kaikkien osallistumista uskonnollisiin seremonioihin esimerkiksi "turhan vaivan" välttämiseksi. Henkilökunnan tulisi tiedostaa, että varsinkin pienten lasten vanhemmat ovat usein hyvin herkkiä esimerkiksi pelkäämään lapsensa joutumista silmätikuksi.
Korrektia olisikin kirjallisessa tiedotteessa tai vuosittaisessa tapaamisessa selkeästi samassa yhteydessä ilmoittaa, mikäli hartaushetkiä tai kirkkokäyntejä päiväkodin ohjelmassa vielä toistaiseksi on, että niihin saavat erikseen siitä ilmoitettuaan osallistua myös muut kuin evankelisluterilaisen kirkon jäsenet, mutta että samaan aikaan on aina tarjolla vaihtoehtoista eli normaalia, kivaa ohjelmaa.
Perheille ei siis tule antaa pienintäkään aihetta tuntea syyllisyyttä siitä, että heidän lapsilleen järjestetään normaalia palvelua silloin kun päiväkoti tai koulu organisoi myös uskonnollisia seremonioita niitä haluavien perheiden lapsille.
Kirkkokäyntien vaihtoehtona tulisi mieluiten sekä päiväkodeissa että kouluissa olla joku elämyksellinen retki tai vierailu kivassa paikassa, jotta lasten yhdenvertaisuus toteutuu. Voidaanhan kirkkoretkeä ainakin periaatteessa pitää elämyksellisenä ohjelmana. Toisten pitäminen hikisessä luokassa samaan aikaan ei ole aina yhdenvertaista kohtelua.
Vaikka lasten vanhemmat tai toinen heistä olisivat evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, päiväkotien ja koulujen velvollisuus ei ole pakolla viedä jumalanpalveluksiin tai rukoiluttaa lapsia ja nuoria. Vanhempien niin ilmoittaessa kaikilla lapsilla pitää olla oikeus jäädä pois uskonnollisista seremonioista ja osallistua vaihtoehtoiseen ohjelmaan. Eihän kirkkoon kuuluvia vanhempia itseäänkään aina huvita lähteä kirkkoon.
Mahdolliset tiedustelut tapauskohtaisesta osallistumishalukkuudesta onkin syytä alkaa kohdistaa juuri kirkkoon kuuluviin perheisiin ja oppilaisiin samalla kun uskonnottomien perheiden toistuvasta häirinnästä luovutaan.
Jokaisessa päiväkodissa henkilöstön määrää suunniteltaessa tulee lähteä siitä, että päiväkodissa on aina tarjolla normaalia, uskonnotonta toimintaa silloin jos uskonnollisia seremonioita haluavien perheiden lapsille on järjestetty uskonnollinen hartaustuokio tai kirkkokäynti. Mikäli henkilöstöstä on pulaa ja menoissa pitää säästää, päiväkotien normaali toiminta on pidettävä ensisijaisena.
Paras ratkaisu olisi, että lakeja muutetaan tai selvennetään niin, että päiväkotien ja koulun tehtäviin ei enää kuuluisi organisoida ja sallia minkään uskonnon pappien pitämiä uskonnollisia seremonioita, kuten hartaushetkiä tai jumalanpalveluksia. Lasten vieminen ja osallistuminen uskonnollisiin menoihin ja seremonioihin tulee jättää kotien tehtäväksi. Ja isommat oppilaat ja opiskelijat osaavat itsekin tehdä valintojaan.
Esa Ylikoski
FM, Helsinki
Julkisen päiväkoti- ja koulujärjestelmän tehtäviin ei enää tarvitsisi eikä saisi kuulua jumalanpalvelusmenojen eikä kollektiivisten rukoilujen ja uskontunnustusten seremonioiden organisointi. Ne ovat ongelmallisia sekä uskonnottomien että kirkkoon ja uskontokuntiin kuuluvien perheiden, lasten ja nuorten katsomusvapauden ja uskonnonvapauden kannalta.
Uskonnollisen tai katsomuksellisen kasvatuksen uskonnollisuuden eri muotoihin ja siihen kuuluviin menoihin tai uskonnottomuuteen tulisi olla ennen muuta kodin asia. Laki kuitenkin velvoittaa päiväkoteja jonkinlaiseen uskontokasvatukseen ja kouluissa tunnustukselliseen uskonnonopetukseen.
Päiväkotien uskontokasvatus ja koulujen uskonnonopetus ovat kuitenkin aivan eri asioita kuin uskonnollisten seremonioiden, kuten hartaushetkien, rukoiluiden ja jumalanpalvelusten järjestäminen. Perustuslakimme mukaan kenenkään ei ole pakko osallistua uskonnon harjoittamiseen vastoin omaatuntoaan. Tämä koskee sekä uskontokuntiin kuulumattomia että uskontokuntien jäseniä, myös kirkon jäseniä. Rukoilu, meditaatio tai ilman niitä eläminen olkoon yksityisasia tai enintään perheen asia.
Pidän varsin ongelmallisena monien päiväkotien omaksumaa tapaa sallia pappien, etupäässä evankelisluterilaisen kirkon pappien tulo päiväkoteihin ja kouluihin pitämään muun muassa hartaushetkiä ja muita uskonnollisia seremonioita. Yhtä kyseenalaista on päiväkotilasten samoin kuin koululaisten vieminen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalvelukseen tai hartaushetkeen.
Joukkorukoiluttaminen koulujen aamunavauksissa ”rukoilkaamme”-käskyillä on ristiriidassa sekä rukoilua harrastavien kannalta asian intiimiin luonteen vuoksi että niiden kannalta, joilla ei sillä hetkellä tai ylipäätään ole syystä tai toisesta rukoilemisen tarvetta.
Käsittääkseni päiväkodit selviävät lain velvoittamasta uskontokasvatuksesta aivan hyvin myös ilman pappien pitämiä hartaushetkiä. Uskontokasvatus voinee olla myös etupäässä eettistä ja tiedollista kasvatusta ilman uskon tuputtamista ja seremonioita.
Koulujen uskonnonopetus on luonteeltaan periaatteessa tunnustuksellista, mutta vaikka tavoitteena onkin kirkon toimintaan ja oppiin tutustuttaminen, koulut selviävät siitä aivan hyvin myös ilman oppilaiden organisoimista jumalanpalveluksiin ja vastaaviin seremonioihin. Ekskursio kirkkoon ja tutustuminen seurakunnan toimintaan on eri asia kuin jumalanpalvelus, ja se on toki mahdollinen osana koulun uskonnonopetusta.
Mikäli uskonnollisia seremonioita kaikesta huolimatta kuitenkin vielä järjestetään päiväkodeissa ja kouluissa tai lapsia viedään kirkon jumalanpalveluksiin, tarvitaan kiireesti selkeät ja velvoittavat ohjeet vaihtoehtoisen, rinnakkaisen, normaalin, neutraalin, uskonnottoman ohjelman tarjoamiseksi sekä päiväkodeissa että kouluissa. Tähän ohjelmaan voivat osallistua kaikki lapset, eivät vain uskonnottomat tai elämänkatsomustietoa opiskelevat.
Eikä enää saisi painostaa päiväkotilasten perheitä osallistumaan uskonnollisiin menoihin niin kuin on perinteisesti tehty. Uskonnottomilta vanhemmilta saatetaan esimerkiksi toistuvasti tiedustella, ”saako lapsi osallistua” hartaushetkeen tai kirkkokäyntiin aivan ilmeisesti tarkoituksena välttyä rinnakkaisen, uskonnottoman ohjelman järjestämiseltä, jos lapsi tulisikin muiden mukaan.
On erittäin tärkeää ja olennaista julkiselle palveluyksikölle välttää antamasta vanhemmille sellaista kuvaa, että päiväkodin tai koulun henkilökunta jotenkin odottaa ja toivoo kaikkien osallistumista uskonnollisiin seremonioihin esimerkiksi "turhan vaivan" välttämiseksi. Henkilökunnan tulisi tiedostaa, että varsinkin pienten lasten vanhemmat ovat usein hyvin herkkiä esimerkiksi pelkäämään lapsensa joutumista silmätikuksi.
Korrektia olisikin kirjallisessa tiedotteessa tai vuosittaisessa tapaamisessa selkeästi samassa yhteydessä ilmoittaa, mikäli hartaushetkiä tai kirkkokäyntejä päiväkodin ohjelmassa vielä toistaiseksi on, että niihin saavat erikseen siitä ilmoitettuaan osallistua myös muut kuin evankelisluterilaisen kirkon jäsenet, mutta että samaan aikaan on aina tarjolla vaihtoehtoista eli normaalia, kivaa ohjelmaa.
Perheille ei siis tule antaa pienintäkään aihetta tuntea syyllisyyttä siitä, että heidän lapsilleen järjestetään normaalia palvelua silloin kun päiväkoti tai koulu organisoi myös uskonnollisia seremonioita niitä haluavien perheiden lapsille.
Kirkkokäyntien vaihtoehtona tulisi mieluiten sekä päiväkodeissa että kouluissa olla joku elämyksellinen retki tai vierailu kivassa paikassa, jotta lasten yhdenvertaisuus toteutuu. Voidaanhan kirkkoretkeä ainakin periaatteessa pitää elämyksellisenä ohjelmana. Toisten pitäminen hikisessä luokassa samaan aikaan ei ole aina yhdenvertaista kohtelua.
Vaikka lasten vanhemmat tai toinen heistä olisivat evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, päiväkotien ja koulujen velvollisuus ei ole pakolla viedä jumalanpalveluksiin tai rukoiluttaa lapsia ja nuoria. Vanhempien niin ilmoittaessa kaikilla lapsilla pitää olla oikeus jäädä pois uskonnollisista seremonioista ja osallistua vaihtoehtoiseen ohjelmaan. Eihän kirkkoon kuuluvia vanhempia itseäänkään aina huvita lähteä kirkkoon.
Mahdolliset tiedustelut tapauskohtaisesta osallistumishalukkuudesta onkin syytä alkaa kohdistaa juuri kirkkoon kuuluviin perheisiin ja oppilaisiin samalla kun uskonnottomien perheiden toistuvasta häirinnästä luovutaan.
Jokaisessa päiväkodissa henkilöstön määrää suunniteltaessa tulee lähteä siitä, että päiväkodissa on aina tarjolla normaalia, uskonnotonta toimintaa silloin jos uskonnollisia seremonioita haluavien perheiden lapsille on järjestetty uskonnollinen hartaustuokio tai kirkkokäynti. Mikäli henkilöstöstä on pulaa ja menoissa pitää säästää, päiväkotien normaali toiminta on pidettävä ensisijaisena.
Paras ratkaisu olisi, että lakeja muutetaan tai selvennetään niin, että päiväkotien ja koulun tehtäviin ei enää kuuluisi organisoida ja sallia minkään uskonnon pappien pitämiä uskonnollisia seremonioita, kuten hartaushetkiä tai jumalanpalveluksia. Lasten vieminen ja osallistuminen uskonnollisiin menoihin ja seremonioihin tulee jättää kotien tehtäväksi. Ja isommat oppilaat ja opiskelijat osaavat itsekin tehdä valintojaan.
Esa Ylikoski
FM, Helsinki
Vastaukset 12
Vanhimmat
älä täällä vouhota. pyri polittiikaan aseena kirkon erottaminenvaltiosta.
on muuten isojakin valtioita joissa uskonto ns. vapaata mutta käytännössä sidottu poliittiseksi aseeksi(usa).
eikös tämä ole aivan oikea palsta puhua kouluunliittyistä asioista!?
omakin lapseni on koulussa..
Mitä ne sitten tekevät, jotka noudattavat ainoan oikean uskonsa lähetyskäskyä ja yrittävät painostaa toisten lapsia seremoinioihinsa..
eikö se jos joku ole vouhotusta.
Kuvaa tarkemmin, mikä tuossa kirjoituksesani oli vouhotusta. Yritän sitten kehittää sanomistani. Vai eiko asiasta saisi edes puhua, kuunnella vain pappeja?
Suomi on luterilainen maa. On turhaa kuvitella voivansa olla ulkopuolella kristillisten normien, sillä niiden varassa tämä maa aina on toiminut.
Mooseksen 10 käskyä ovat myös Uudessa Testamentin valossa noudatettavia. Lakimme perustuvat niihin.
On yleissivistykseen kuuluvaa tietää miten kirkossa ja hartaushetkessä toimitaan. Olet kai rippikoulun käynyt.
Hyviin tapoihin kuuluu antaa arvo uskonnollisille mielipiteille. Muslimit suorastaan vaativat oikeutta harjoittaa omaa uskontoaan.
Mikä siinä on, että suomalaiset häpeävät omaa uskontoaan ja haluaisivat siitä eroon.
Eihän ihmisen toki tarvitse silti olla ns. uskossa!
ENSINNÄKIN suomalaisten OMAAN "uskontoon" kuuluvat Ukko ylijumala ja Ahti jne. Tämä maa ei todellakaan ole aina toiminut kristillisten normien mukaan. Sun luterilaisuutes eksy tänne RUOTSALAISTEN suunnalta jokin aika sitten jolloin PAKKOKÄÄNNYTETTIIN ihmiset kristityiksi, (lähinnä liity kirkkoon tai karkoitus yhteisöstä meiningillä)
Itse ainakin häpeän tämän maan ns. uskonnon vapautta joka ei kuitenkaan käytännössä toteudu.
Olen samaa mieltä. Tuntuu siltä, että jos nykyään uskaltaa vihjaistakin, että lukee esim Raamattua tai on kiinostunut yleensäkin luterilaisesta uskonnosta, niin heti syntyy kauhea paniikki toisessa päässä ja ihminen leimataan vaikka minkälaiseksi huuhaaksi ja hihhuliksi. Hirvittävän herkkähipiäisiä tunnutaan olevan, mikä sekin kertoo ihmisistä paljon.
Tätä asiaa auttavat täällä pääkaupunkiseudulla nykyään niin lukuisat muslimit. Valtionkirkko-ajattelusta päästään edes hiukan eteenpäin, kun on tuollaistakin massaa, joka ei todellakaan osallistu massarukoiluihin. Vapaa-ajattelijoiden ym. toivoisi tukevan heitä. Yhdessä nämä ryhmät saisivat jotain aikaankin.
Meidän koulussamme on paljon muslimeja ja silti meillä käy viikottain seurakuntapappi pitämässä jonkun hartauksen. On noloa istua kaverin (muslimi) vieressä kun pappi on kutsuttu pitämään rukoushetkiä muita varten. Kaverini itse ei välittäisi olla osallisena luterilaisen kirkon rukoustilaisuuksissa niinkuin en minäkään (kirkkoon kuulumaton).
Useimmiten oppitunnista tuhlaantuu vartti eli kolmasosa papin riistämään aikaan. Itse haluaisin käyttää tämän ajan opiskeluun kun kerran vapaaehtoisesti jatkoin lukioon. Kyseessä ei siis edes ole peruskoulun pakko tilaisuudet!
Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Omassa koulussanikin (olen lukiossa) aamunavauksissa käytetään termiä "rukoilkaamme", vaikka sehän on nykyisen uskonnonvapauslain nojalla rikollista. Omituista on myös se, että edelleen on tapana käydä joulu- ja pääsiäiskirkoissa, vaikka esimerkiksi meidän koulussamme noin kolmasosa on muslimeja, tai muiden uskontokuntien edustajia. Törkeätä toimintaa, sanoisin.. siksi itse en koskaan osallistu joulukirkkoihin tms. vaikka (toistaiseksi) kuulun kirkkoon. Ihan vain vastalauseena tuollaiselle.
Kirkko käy samaa viivytyssotaa, mittä ruotsinkielinen vähimmistökin käy.
Ajan kuluessa kirkko tullaan erottamaan valtiosta ja samoin vähimmistökielen pakko-opetus tulee loppumaan.
En itsekkään pidä siitä että uskonnollisia näkemyksiä tuputetaan arvostelukyvyttömille lapsille jo päiväkodissa ja sen jälkeen kolussa.
Kuten joku tuossa kirjoitti, "Suomi on luterilainen maa", mutta se on väärin. Suomi voi olla enemmistöltään luterilainen, mutta kaikki kuitenkaan eivät ole. On väärin tuputtaa enemmistön uskoa kaikille.
Olen samaa mieltä kanssasi. Usein sanotaan että Suomi on luterilainen maa vaikka minusta Suomen kuuluisi olla vapaa maa. Jokaisen tulisi itse saada päättää uskonsa.
Mitä ihmettä joidenkin vanhempien korvien välissä oikein liikkuu kun pappi täytyy saada paikalle vauvan ristiäisiin jotta lapsi saataisiin luvattua jumalan valtakuntaan jne. Kaikki tämä vain nimen annon vuoksi. Miksi he eivät voi vain antaa lapselleen nimeä ja juhlia sitä? Antaa lapsen sitten aikuisena päättää haluaako kuulua tuhkimo, lumikki ja jeesus kerhoon.
Hei, olen ollut pakana koko elämäni.
Minua ei ole kastettu eivätkä vanhempani ole uskonnollisia.
Ensimmäisellä luokalla vanhoillinen opettajani soitti joka aamu harmoonia ja lauloi jumalasta.
Minä sain olla käytävässä kunnes aamunavaus päättyi.
Tätä jatkui seuraavankin vuoden, kunnes kolmannella luokalla sain tulla aamuisin muita myöhemmin kouluun.
Olin aina elämänkatsomustiedon tunneilla, joissa opiskelimme eri uskontojen historiaa, sekä filosofiaa.
Yläasteella uskonnollinen uskonnonopettaja opetti meille elämänkatsomustietoa painottaen sitä kuinka kuitenkin kaikista uskonnoista kristinusko on se paras.
Kun valitimme opettajasta, ei koulu tehnyt mitään.
Jouduimme kärsimään ja vaikka osa meistä sai kokeista 9 ja 10 ja osallistuimme innoissamme tunnille, silti saimme todistuksiin numeroksi 7.
Tämä vahvisti omat näkemykseni silloisesta koulujärjestelmästä, jossa olimme ties mitä kommunistien lapsia tms.
Joulukirkkoon en koskaan mennyt, sain todistuksen edellisenä päivänä koulusta.
Toivottavasti asiat ovat muuttuneet noista ajoista, olen iloinen että maahan on muuttanut eri uskontokuntia edustavia ihmisiä, sillä sen myötä on opetushallituksenkin ollut varmasti pakko miettiä voisimmeko valita uskonnonopetuksen ja voisiko pakolliseksi aineeksi tulla tilalle jokin oikeasti hyödyllinen aine esim.kansalaistieto, ravitsemustieto tms. tai voisimmeko vaikka lisätä liikuntatunteja?
Näin jokainen voisi valita haluaako opiskella uskontoa ja voisiko uskonnonopetusta järjestää esim.kirkoissa tai kotona.
Näin pääsisimme tästä suomalaisesta tapauskonnollisuudesta eroon (=käydään kirkossa kastetilaisuuksissa, häissä, hautajaisissa, jouluna ja kriisin yllättäessä.)
Koululaissa sanotaan, että oppilas, joka ei tunnusta mitään uskontoa, ei tarvitse osallistua esim. päivänavauksen kuunteluun (johon yleensä liittyy myös rukous) vaan rehtori on velvollinen järjestämään tilan, johon esim. päivänavaus ei kuulu, päivänavauksen ajaksi.