Tekeekö muisti toisinaan tepposet? Muistatko selvästi jonkin asian jostakin, joka ei sitten ollutkaan niinkuin sitä nyt tarkistellessa? Sitä kutsutaan näköjään Mandela-efektiksi.
(Katso Youtubesta: Mandela-Efekti | Valemuistoja vai rinnakkaistodellisuuksia?) Linkit kun ei tänne nykyään kelpaa.
Mennäänpäs tänne henkimaailman / psykologian puolelle rohkeasti nyt vaan!
Itse olen jo lapsena miettinyt ja kummastellut joitakin asioita siitä, miten todellisuus olikin muuttunut siitä päivänselvästä muistikuvasta, joka aiemmin oli.
Nämä olleet toki hyvin harvinaisia tapahtumia, mutta niitä kuitenkin oli.
Useimmiten kuitenkin muistanut kaiken prikulleen sellaisena kuin sen havaitsin olevan sittemminkin. Esimerkkinä ammoisen mummolan pellolle kerätty kivirykelmä / muodostelma on edelleen juuri samanalainen, kuin 40 vuotta sitten se piirtyi verkkokalvoihini.
Olen selvinnyt hengissä muutamasta vakavasta onnettomuudesta, joista olisi teoriassa pitänyt lähteä henki ainakin kahdessa tapauksessa suhteellisen varmasti.
Yhdessä tapauksessa kahdelta muulta onnettomuudessa olleelta lähtikin. Minä kuusivuotiaana selvisin täysin naarmuitta ja istuskelin savipellolla ylösalaisin olleen murskautuneen auton pakoputken päällä lämmittelemässä, kun ambulanssit lopulta tuli.
Yhden kerran hukuin, koin ruumiista irtautumisenkin, mutta tokenin ilman elvytystä veljeni kertoman mukaan. Oma filmi katkesi siihen kun ruumiini kellui valoa vasten kohti taivasta.
Vanhemmillani ei ollut muistikuvaa koko tapauksesta, vaikka isäni oli paikalla ja pelasti minut. Vain veljelläni oli. Ehkäpä vanhemmat halusivat ikävän muiston pois tunnoltaan. Kukapa tietää.
Yksi tapaus oli todella kummallinen. En lähde sitä tässä yksityiskohtaisesti kertomaan, mutta minulle tuli kohtalaisen paha vamma raajaan täysin tuntemattomasta syystä aivan yhtäkkiä keskellä kirkasta päivää erään koulun jumppasalissa. Vamma vaati liki viiden tunnin kirurgisen operaation ja vuoden toipumisen käyttökuntoon.
Ketään ei ollut kymmenen metrin säteellä minusta sen sattuessa, eikä ollut mitään tekijää, joka sen olisi voinut aiheuttaa. Paikalle tuli myös poliisi selvittämään mitä oli tapahtunut, koska kyseessä oli viiltovamma. Kuulustelivat kavereita pitkään ettei täällä varmasti ole puukoilla tapeltu.
Oli pakko keksiä jokin luonteva selitys, vaikka minä eikä kyseisessä salissa olleet henkilöt sitä tiedetä tänä päivänäkään.
Kyseinen vamma sairaslomineen muutti elämäni. Voisi sanoa että se muutti tulevaisuuteni todella radikaalisti kaikilla osa-alueilla. Kohtalon viilloksi voisi kutsua kai.)
Sanotaan että onnettomuudet eivät tule kello kaulassa. Se pitää todellakin paikkansa jos niitä kerta tyhjästäkin satelee.
Vanhimmalle pojallenikin kävi kerran paha lasketteluonnettomuus harjoitellessa. Hän kaatui kovassa vauhdissa juuri ennen metallista tolppaa ja syöksyi sitäpäin poikittain selkä edellä tolpan osuessa alaselkään. Hän heitti siitä kuin bumerangi useita horisontaalisia voltteja. Sydän järkytyksestä pysähtyneenä laskin paikalle ja olin varma että nyt kävi todella huonosti. Poika pomppasi pystyyn ja sanoi "ei sattunut yhtään". Vaikka en uskovainen olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä, niin Jumalaa tuli kiiteltyä useamman kerran. Se oli ihme. Aikuinen olisi moisesta tällistä vähintäänkin halvaantunut.
Mietin tällaista eräänlaista "Matrixia" jo kolmekymppisenä, että mitä jos liian nuorena kuolleet pomppaakin toiseen rinnakkaistodellisuuteen ja jatkavat elämäänsä siellä. Jotkut harvat jäävät jostakin syystä maailmoiden väliin ja jotkut syntyvät jossakin uudelleen.
Rinnakkaistodellisuudet selittäisivät myös etiäiset, aavistukset ja enneunet yms. josko olemme niihin jollakin tasolla kosketuksissa.
Tiedekään ei tyrmää tämänkaltaisia mahdollisuuksia universumin rakenteesta säieteorioineen yms.
Maailma on joskus ihmeellinen paikka. Useimmiten kuitenkin arkinen.
(Katso Youtubesta: Mandela-Efekti | Valemuistoja vai rinnakkaistodellisuuksia?) Linkit kun ei tänne nykyään kelpaa.
Mennäänpäs tänne henkimaailman / psykologian puolelle rohkeasti nyt vaan!
Itse olen jo lapsena miettinyt ja kummastellut joitakin asioita siitä, miten todellisuus olikin muuttunut siitä päivänselvästä muistikuvasta, joka aiemmin oli.
Nämä olleet toki hyvin harvinaisia tapahtumia, mutta niitä kuitenkin oli.
Useimmiten kuitenkin muistanut kaiken prikulleen sellaisena kuin sen havaitsin olevan sittemminkin. Esimerkkinä ammoisen mummolan pellolle kerätty kivirykelmä / muodostelma on edelleen juuri samanalainen, kuin 40 vuotta sitten se piirtyi verkkokalvoihini.
Olen selvinnyt hengissä muutamasta vakavasta onnettomuudesta, joista olisi teoriassa pitänyt lähteä henki ainakin kahdessa tapauksessa suhteellisen varmasti.
Yhdessä tapauksessa kahdelta muulta onnettomuudessa olleelta lähtikin. Minä kuusivuotiaana selvisin täysin naarmuitta ja istuskelin savipellolla ylösalaisin olleen murskautuneen auton pakoputken päällä lämmittelemässä, kun ambulanssit lopulta tuli.
Yhden kerran hukuin, koin ruumiista irtautumisenkin, mutta tokenin ilman elvytystä veljeni kertoman mukaan. Oma filmi katkesi siihen kun ruumiini kellui valoa vasten kohti taivasta.
Vanhemmillani ei ollut muistikuvaa koko tapauksesta, vaikka isäni oli paikalla ja pelasti minut. Vain veljelläni oli. Ehkäpä vanhemmat halusivat ikävän muiston pois tunnoltaan. Kukapa tietää.
Yksi tapaus oli todella kummallinen. En lähde sitä tässä yksityiskohtaisesti kertomaan, mutta minulle tuli kohtalaisen paha vamma raajaan täysin tuntemattomasta syystä aivan yhtäkkiä keskellä kirkasta päivää erään koulun jumppasalissa. Vamma vaati liki viiden tunnin kirurgisen operaation ja vuoden toipumisen käyttökuntoon.
Ketään ei ollut kymmenen metrin säteellä minusta sen sattuessa, eikä ollut mitään tekijää, joka sen olisi voinut aiheuttaa. Paikalle tuli myös poliisi selvittämään mitä oli tapahtunut, koska kyseessä oli viiltovamma. Kuulustelivat kavereita pitkään ettei täällä varmasti ole puukoilla tapeltu.
Oli pakko keksiä jokin luonteva selitys, vaikka minä eikä kyseisessä salissa olleet henkilöt sitä tiedetä tänä päivänäkään.
Kyseinen vamma sairaslomineen muutti elämäni. Voisi sanoa että se muutti tulevaisuuteni todella radikaalisti kaikilla osa-alueilla. Kohtalon viilloksi voisi kutsua kai.)
Sanotaan että onnettomuudet eivät tule kello kaulassa. Se pitää todellakin paikkansa jos niitä kerta tyhjästäkin satelee.
Vanhimmalle pojallenikin kävi kerran paha lasketteluonnettomuus harjoitellessa. Hän kaatui kovassa vauhdissa juuri ennen metallista tolppaa ja syöksyi sitäpäin poikittain selkä edellä tolpan osuessa alaselkään. Hän heitti siitä kuin bumerangi useita horisontaalisia voltteja. Sydän järkytyksestä pysähtyneenä laskin paikalle ja olin varma että nyt kävi todella huonosti. Poika pomppasi pystyyn ja sanoi "ei sattunut yhtään". Vaikka en uskovainen olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä, niin Jumalaa tuli kiiteltyä useamman kerran. Se oli ihme. Aikuinen olisi moisesta tällistä vähintäänkin halvaantunut.
Mietin tällaista eräänlaista "Matrixia" jo kolmekymppisenä, että mitä jos liian nuorena kuolleet pomppaakin toiseen rinnakkaistodellisuuteen ja jatkavat elämäänsä siellä. Jotkut harvat jäävät jostakin syystä maailmoiden väliin ja jotkut syntyvät jossakin uudelleen.
Rinnakkaistodellisuudet selittäisivät myös etiäiset, aavistukset ja enneunet yms. josko olemme niihin jollakin tasolla kosketuksissa.
Tiedekään ei tyrmää tämänkaltaisia mahdollisuuksia universumin rakenteesta säieteorioineen yms.
Maailma on joskus ihmeellinen paikka. Useimmiten kuitenkin arkinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä ajattelisin, että entäpä jos elämmekin monien todellisuuksien keskellä,
vaikka havaitsemmekin vain yhden niistä? Tai ainakin useimmat havaitsevat.
Olen tuntenut ja tunnen muutamia ihmisiä, joilla on jokin omituinen taito tai kyky. Hieman autistinen serkkupoika näki ihan pikkuisena poikana, alle kouluikäisenä, usein pieniä lapsia, jotka leikkivät milloin missäkin. Hän nauroi ja jutteli niiden kanssa, tiesi heidät nimeltä ja viihtyi seurassaan, mutta ei viihtynyt näiden tässä meidän muiden maailmassa näkyvien lasten kanssa. Hänellä oli oma maailmansa monta vuotta.
Veljeni puhuu normaalisti rallienglantia ulkomaalaisen vaimonsa kanssa, mutta unissaan lausuu joskus täysin virheettömiä englantilaisia runoja yläluokan aksentilla. Uskokaa pois, se mies tietää englantilaisesta runoudesta tässä maailmassa yhtä paljon kuin kana termodynamiikasta. Niitä runoja on otettu nauhallekin ja häntä hieman pelottaa koko juttu eikä mielellään puhu siitä.
Yhden kaverin höperö vammautunut mummo tiesi aina muutama minuutti etukäteen, kuka tulee tai kuka soittaa. Keinutuolissaan heilui ja höpötti hetkeä ennen ja toisteli nimeä kuin kummituselokuvassa. Oltiin siihen aikaan teinipoikia. Sama mummo puhutteli meitä kaikkia kylän poikia itse keksimillään lempinimillä, jotka ei tarkoittaneet mitään siihen aikaan, mutta ne meidän lempinimet tulivatkin toteen muutamia vuosia myöhemmin jokaiselle meistä eri tavoin. Minulle se toteutui kadun nimenä, johon rakensin talon ja perustin perheen vuosia myöhemmin ja josta kadusta en ennen sitä ollut kuullutkaan, eikä ollut kukaan muukaan, koska alue oli ihan uusi omakotialue kotikaupungissani.
Kaksi selkeää kummitustapausta tai miksi niitä kukakin haluaa kutsua, olen myös kokenut. On myös yksi paikka, johon en halua mennä samaisesta syystä. Siellä kummittelee joka päivä. SIlminnäkijöitä lienee satoja, koska viereinen mökki on vuokramökki.
Ei tämä kaikki näkyvä ole kaikki mitä on. Se on minulle aivan selvää.
ootapa, muistaakseni meni niin. että: varma oliko sun vai mun mutsi, kun...
liian pitkiä kappaleita muuten... kukaan noita voi lukee, ei
Pelätä ei tarvitse. Jokaisella varmasti on jokin mysteeriksi jäänyt juttu, josta voi jutella. Tuollaiset kommentit ovat turhia täytettä, kuten nuo keskustelun estämiseksi väkisin väännetyt pikkulasten hupialoitukset, joita palsta on taas täynnä.