Poikaystäväni on kosinut minua ja haluaisi mennä kihloihin, mutta minä olen epäröinyt asiaa. Itse olen 18 ja hän 17, kesällä 18. Olemme seurustelleet 8kk.. Pelkään ehkä eniten sitä, mitä muuta ajattelevat. Vaikka silti tuntuisi oikealta lupautua. Ja olen varma, että hän on se oikea minulle. Tämä on vaikeaa. Ja senhän ei pitäisi vaikuttaa, mitä muut ajattelevat, mutta en halua, että meitä pidetään ns. teineinä. Antakaa neuvoja. Kaipaan toisten aikuisten ihmisten mielipiteitä.
Teinikihlausko?
Choklad
92317
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
mielestäni sinun kannattaa tehdä niin kuin itsestäsi tuntuu!
tiedän pareja jotka ovat menneet kihloihin vieläkin nuorempana ja nyt monien yhteisten vuosien jälkeen ovat onnellisesti naimisissa ja lapsiakin on siunautunut:) minun mielestä sinun ei kannata ajatella mitä muut sanovat/ajattelevat,oma on elämäsi ja itse siitä päätät,mitä elämältäsi haluat ja mitä teet;)
Tee niinkuin sydämesi sanoo,älä välitä siitä mitä muut ihmiset ajattelevat! Itselläni mekein ihan samanlainen tilanne nyt,ja tiedän miltä tuntuu kun muut ihmiset kommentoivat esim.ikää ja kauhistelevat naimisiin menoa.Mutta en kuuntele heitä,koska tiedän että hän on minulle se oikea ja todella haluan luaputua hänelle.Suurin virhe olisi menemättä naimisiin muitten ihmisten sanomisten/mielipiteiden mukaan.Itse kuitenkin sydämessään tietää mikä on oikea ratkaisu! Onnea sinulle! :)
Lähetin jo yhden viestin, mutta ei tainnut löytää perille...
Olette aika nuoria ja seurustelleet aika vähän aikaa. Vaikka olisitte paljon vanhempia voisi se joistakin tuntua hätäilyltä.
Mieti mitä oma järkesi ja tunteesi sanovat. Joskus on hyvä kuunnella muidenkin mielipiteitä/ajatuksia, mutta päätöstä ei tule tehdä pelkästään niiden perusteella. Aikuiset ihmiset tekevät itse päätöksenä?
Oletko varma ettet epäröi jostain muustakin syystä, kuin siksi että pelkäät muiden reaktioita?
Minusta avioliiton suunnittelu noin lyhyen seurustelun jälkeen vaikuttaa hätäilyltä. Arki ei ole vielä tullut vastaan suhteessanne, ette taida vielä edes asua yhdessä? Vaikka hän olisikin se oikea sinulle, niin ei teidän silti tarvitse vielä naimisiin mennä.
Minun neuvoni on, että odottakaa vielä. Ei se teidän rakkauttanne vähennä, vaikka ette vielä naimisiinmenoa suunnittelisikaan. Vaikka ette vielä antaisi avioliittolupausta, niin ei se tarkoita sitä, että ette olisi sitoutuneita toisiinne.
Jos sinusta tuntuu, että avioliitto voisi odottaa vielä muutaman vuoden, niin selitä asia poikaystävällesi ja pyydä esittämään kosinta uudestaan sitten, kun olette seurustelleet kauemmin ja tunnette toisenne paremmin (ja olette todellakin valmiita menemään naimisiin). Olette niin nuoria, ettei ole mitään syytä kiirehtiä avioliittoa. Rakkautenne ja sitoumuksenne ei ole vähäisempää, vaikka ette vielä naimisissa tai kihloissa olekaan.
Anteeksi, tuli vahingossa sama nimimerkki kuin jollakin toisella! Olen siis eri Sara kuin edellinen. Pahoittelen, että käytin samaa nimimerkkiä!
Tässä olisi yksi hieman vanhentuneen ja virheistä viisastuneen näkemys asiaan. Eli olin itse 17, kun aloin seurustelemaan silloisen poikaystäväni (hän 20) kanssa. Tämä poika alkoi jo muutaman kuukauden kuluttua seurustelun alusta kärkkyä kihloihin menoa, ehdotti jo 18-vuotis synttäriänikin sopivaksi päiväksi. Itse olin koko ajan epäröivä. No mutta niinhän siinä kävi, että aikansa kihlausta ehdoteltuaan päätin siihen suostua. Olimme tuolloin seurustelleet seitsemisen kuukautta ja vietimme sukujen kesken kihlajaiset jouluna.
Tuossa vaiheessa asuin vielä vanhempieni luona, lukiossa oli viimeinen vuosi menossa ja tutkiskelin maailman menoa muutenkin ruusunpunaisten lasien läpi. Ajattelin, että ehkä hän on se oikea, koska omat vanhempanikin olivat löytäneet toisensa jo nuorina.
Kun kirjoitusten jälkeen tuli opiskelemaan lähdön aika, ongelmat alkoivat. Poika oli käynyt vain ammattikoulun ja oli jo työelämässä, ja minähän halusin pois kotipaikkakunnaltani ja yliopistoon opiskelemaan. Sain suostuteltua hänet jopa muuttamaan kanssani yliopistopaikkakunnalleni asumaan ja elämään, mutta tätä auvoista nuoren parin elämää ei kauan kestänyt. Poika ei edes ymmärtänyt, mitä opiskelen, saatikka kannustanut tai tukenut minua. Aloimme siis pikku hiljaa kasvaa erillemme. Lopulta erosimme ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen (ja kahden seurusteluvuoden jälkeen).
Hieman on harmittanut aikanaan ns. teinikihlat, mutta se kuuluu elettyyn elämään, eikä tehtyä voi saada tekemättömäksi. Onneksi löysin ihanan miehen samasta koulusta, jossa itse olen, ja ensimmäisen kerran elämässäni olen alkanut pohtia naimisiin menoa, en siis niinkään kihloihin menoa.
Eli mitä tästä voi oppia, ainakin sen, että noin nuorena kannattaa vielä hieman jarrutella ja elää elämää ilman liian suuria sitoumuksia, kivahan sitä on seurustella ja sitoutua toiseen ilman mitään suuria lupauksiakin. Jos et vakavissasi ole lähiaikoina naimisiin menossa ja perhettä perustamassa, niin mitä menetät, jos hieman odotat, että aikaa kuluu ja te molemmat kasvatte kunnolla aikuisiksi?
Mielestäni ei kannata mennä kihloihin jos epäilyttää. Seurustelkaa vielä vaikka muutama kuukausi ja miettikää sitten uudestaan. Mielestäni olette myös varsin nuoria. Kihloihin ei heti tarvitse mennä. Itse olen 22v., poikaystäväni kohta 26, mutta siitä huolimatta, että olemme seurustelleet "jo" kohta vuoden ja olemme muuttamassa yhteen, emme kuitenkaan ole menneet kihloihin. Aina ei tarvitse olla niinkuin muut!
Kiitos paljon ihanista vastauksista. Olemme päättäneet, että vielä mietimme kihlausta ainakin muutaman kuukauden. Menemme sitten kihloihin, kun minäkin olen asiasta 100% varma. Olemme ensi syksynä muuttamassa yhteen ja katsellaan vaikka sitten asiaa tarkemmin :) Kiitos kaikille!
Vaikka oletkin jo tehnyt oman päätöksesi, niin ajattelin silti kertoa oman tarinani. Me menimme kihloihin neljän ja puolen kuukauden seurustelun jälkeen, minä olin 18 ja poikaystävä 19. En tiedä, mitä asiasta juoruttiin, ei kiinnostanut minua. Kai meitä aika teineinä pidettiin. Nyt olen 21 ja olemme onnellisesti naimisissa. Alusta asti tiesin, että olen kohdannut sen ihmisen, jonka kanssa pystyn jakamaan elämäni, vaikka välillä on epäilyttänyt.
Onnea teille oikein paljon, mihin päädyttekään!