en sovi tänne

anteeks ku vaivaan teitä mun ongelmilla, pakko vaan saada purettua tätä mun oloa jonnekkin.. kun siis mulla nyt on ollu tässä masennusta, syömisongelmia, jotaki sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahistusta yms. jo varmaan neljä-viis vuotta. välillä ne ongelmat ei oo niin suuria, että joskus voi tuntua vaikka ihan siltä että voisinki jaksaa täällä olla ja elää, selvitä tästä. mutta sitte taas tulee niitä päiviä, hetkiä ku usko loppuu, kaikki kaatuu päälle enkä vaan enää jaksa esittää sitä reipasta tyttöä jota oon aina esittäny. en vaan jaksa. mulla ei siis oo diagnosoitu mitään näistä ongelmista, enkä oo kertonu porukoille tai kellekkään ammattilaiselle, vain mun ihanihanihan läheisin kaveri tietää. en uskalla sanoa porukoille mitään, juuri sen takia että he odottaa mun jaksavan ja kestävän kaiken, että oon se heidän rohkea ja reipas tyttö. muttakun en vaan ole, en todellakaan. joskus vihjasin äitille että oon aika loppu enkä jaksa, hän kehotti vaan lopettamaan tollaset "tyhmät jutut" ja olemaan reipas. en koe kuuluvani tänne koska en sovi mihinkään muottiin. pelottaa että jos kerron mun ajatuksista niin musta ajatellaan vaan että oon heikko ja epäonnistuja, tai no sitähän mä oon. mutta kuitenki. tulevaisuus pelottaa, paljon. tässä vaiheessa oon vielä hetken "turvallisilla vesillä", opiskelijana. mutta ens syksynä pitäis jo olla itsenäinen, töissä käyvä rohkea tyyppi. ja musta todellakin tuntuu että siihen en pysty. en oikein tiedä että mitä tässä tilanteessa tekisin, kenelle puhusin. oon vaan niin tosi pettyny itteeni, hukassa ja väsyny tähän kaikkeen.
kenenkään ei oo pakko vastata, purin vaan mun päätäni tänne. kiitos ja hei.