Hei haloo!! Autetaan toisiamme?

Elämäni keksi-iässä oli juuri samankaltaista kuin sinulla vaikuttaa olevan tällä hetkellä. Kun lopetin kouluni niin yhteys koulukavereihin päättyi kokonaan ja eipä niitä bestiksiä ollut enää koulussakaan viimeisimmillä luokilla, kun vapaalla liikuin poikakaverin, siskoni ja perheenjäsenien kanssa. Menin mieheni kanssa töihin toiselle paikkakunnalle ja yhteydet kävi entistä harvemmiksi.

Lapsia en olisi varmaan saanut, mutta en todella edes halunnutkaan ja puhuin siitä jo seurustelun alkuvaiheissa. Mies vihjaili että kyllä se yksi tulisi ainakin saada ja ehdotteli jopa adoptiota. Lieneekö se ollut osasyynä että etääntyi lopulla alkaessaan tehdä paljon matkoja yksityisyrittäjänä. Eipä hän enää loppuvuosina paljoa viihtynyt kotona.
Minun ahdistus alkoi sitten lopulla kun miehellä alkoi talousvaikeudet ja oli osakkaan yrityksessä ja ilmeni että olenkin hommassa vain liikekumppanin ja jopa maksumiehen roolissa. Alkoi pitkä asioiden selvittely, konkurssi, ym.
Minua kyllä auttoi paljon että olin saanut sosiaalisen miljöön seurakunnan puitteista ja tein kaikenlaista vapaaehtoistyötä.
On se totta että ettei sinkut, lapsettomat naiset ainakaan keksi-iässä pääse kovin läheisiksi ja sen ymmärtää. Heillä on työnsä ja perheen pyöritys vie kaiken ajan ja energian ja heillä on sitä yhteistä toisten samassa veneessä soutajien kanssa. Ei meidän kanssa voi jakaa huolia korvatulehduksista, lasten synttäreistä, raskauskiloista, ...

Se pitää vain ymmärtää ja hyväksyä, että ihmisiä tulee ja menee ja elämässä on erilaisia vaiheita. Joskus käy niin että lasten kasvettua, puolisoiden kuoltua ja eron jälkeen niitä vanhoja toveruussuhteita aletaan verestään seniorivuosina.
Minulta on jo sairaus ja kuolema vienyt ystäviä ja sukulaisia, mutta onneksi aina voi tutustua ihmisiin, löytää elämässä uusia juttuja ja mielenkiintoisia asioita. Elämä on kuin joki ja se virtaa koko ajan eteenpäin milloin tyynemmin, kosken lailla ja saattaa olla pitkiä suvantoja, mutta vesi alkaa lemuta jos virta ei vie eteenpäin.
Mielestäni ei kannata kantaa kaunaa ystäville, joilla elämäntilanteen vuoksi ei riitä aikaa ja voimia pitää yhteyttä. Välistä saattavat hekin muistella ja jopa haikailla niitä rentoja iloisia tyttövuosia.
Kun lapsettomuuden on valinnut, niin se pitää hyväksyä, mutta sinkkunakin voi tehdä ja toimia lasten hyväksi ja meitä tarvitaan.

Kuulostat kiinnostavalta, mutta olen hieman arka viimeisimpien ryhmäkokemusteni takia tutustumaan. Mistä päin olet? Kajaanista? ;)

Joskus on itsekin syypää, että kaverit ja ystävät katoavat. Moni ystäväni naimisiinmentyään tai jo alettuaan seurustella vakituisesti, niittautui niin tiiviisti kumppaniinsa, ettei aikaa enää muille ollut - vuosiin.
Sitten kun liitot purkautuivat, sitten he olisivat olleet kiinnostuneita ystäviensä seurasta.
Niistä vain oli tullut entisiä ystäviä. Ystävyyttä kannattaa vaalia, pitää yllä. Eikä vain tarpeen tullen ottaa yhteyttä, se on ystävyyden hyväksikäyttöä. Se rikkoo ystävyyden.

Ahdistuksen syyn on useimmiten niin henkilö kohtainen että monilla on vaikea sitä tunnustaa. Ja sen vuoksi ahdistuneisuudesta ryhmässä avoimesti keksusteleminen on vaikeaa jokaisen kohdalla sillä useimmat kantaa syytä ahdistukseen jota ei itse edes vältäämättä tiedä.
Valitettavaa on se, että tietyt piirit jopa aiheuttaa ahdistusta ja sitten esiintyvät ahdistuksia muka auttavana ja tukevina kuten esimerkiksi uskontojaan edustavina, jopa valtion kirkon papisto.
Ehkä kahden, toisilleen tuntemattomien yhteistyö voi auttaa mutta sille toiminnalle on vaikea löytää tasapuolisesti toisilleen antavaa ja vastaan ottavaa kumppania.
Mutte yrittäkää toki ryhmässä mutta varautukaa ettei se välttämättä luo sitä luottamuksellista ilmapiiriä josta apu, aikanaan kaikille löytyisi...

Avomielisyydellä on aina rajansa niin kuin pitää ollakkin mutta ryhmässä se avoimuus minimoituu useimmilla. Omista asioista esmerkiksi kahden kesken on helpompi astua esiin.

Kuunnelkaapa tuon tyypin juttuja, minua ainakin auttanut. https://www.youtube.com/user/Kemetprince1

Ap-Marilla hyvä asenne. Aspergermiehenä minun on hyvin vaikea ottaa kontaktia auttavaankaan käteen.
Koen että olen saanut liikaa pataan. Se on tehnyt araksi ja liikkumatilani ahtaaksi. Auttavia mieliä ja käsiä toivoisin olevan enemmän.
Nyt kun fyysinen terveyskin alkaa rapautumaan, ylöspäin vuorelle vievät polut joutuu hylkäämään.
Onhan mäkimaisemiakin. Mutta periksi emme anna koskaan, niin kauan kuin henki pihisee.