Kankaidenpaloilla peitetyt viillot.
Tällä kertaa sanomista tulee niistä.
Ne sanovat etten ole mitään, etten tule miksikään.
Sanat löytävät järjen takaa tunteen.
Huutavatko ne minulle ihan huvikseen?
Silmienne vihan ja halveksunnan edessä
minä murrun ja annan kyynelten tulla.
Lähtevät pois ja jättävät taas tähän,
koska eivät halua tietää kuinka satuttivat.
Sanat kaikuvat korvissani vielä pitkään.
Näiden oranssien seinien sisällä luulen olevani turvassa.
Lämmittelen käsiäni miettien
mihin revin arven muistoksi tämänkertaisesta.
Olisi helpompi nukahtaa ja tappaa huominen.
Ei tarvitsisi kuunnella, ei tarvitsisi kestää enempää.
Sodin itseäni vastaan vihollisteni puolesta
luullessani todella olevani sellainen kuin ne sanovat.
Puristan silmäni kiinni ja kuvittelen itseni muualle.
Routainen sielu, seurana yksinäisyys.
Kyyneleet tuntuvat loppumattomilta.
Ilman niitä en pysty nukahtamaan.
Miksi pitäisikään pystyä?
Joutuisin taas heräämään siihen samaan noidankehään.
Aamulla mietin miksi yleensäkään tulin,
eihän toivosta ole enää pisaraakaan jäljellä.
Olisi sama lopettaa yrittäminen.
Mutta tahdonko antaa niille sitä iloa?
Tämä sota on käytävä yksin.
Auttajat sanovat, etten saa näyttää pelkoa.
Mutta miten se on mahdollista,
kun se on ainut tunne jonka tiedän?
He kertovat niiden tekevän sen vain omaa heikkouttaan.
Se ei paljoa lohduta tai helpota oloani.
Voiko kukaan hukkumiselta pelastaa?
Voiko kukaan rakastaa, haavoja parantaa?
Onko olemassa ihmistä, joka voisi oikeasti ymmärtää?
Minun vaivanpalkkani aggressiivinen luonne.
”Hyökkäys on paras puolustus.”
Pää pystyssä vaikka kuinka ahdistaisi.
En uskalla päästää ketään lähelleni,
joku voisi muuten satuttaa pahemmin kuin silloin.
Jokainen menneeseen viittaava sana
saa minut vavahtamaan ja aukomaan päätäni.
Pelkään helvetin palaavan.
Mietin yhä olenko sellainen kuin ne silloin sanoivat.
Tällä kertaa sanomista tulee niistä.
Ne sanovat etten ole mitään, etten tule miksikään.
Sanat löytävät järjen takaa tunteen.
Huutavatko ne minulle ihan huvikseen?
Silmienne vihan ja halveksunnan edessä
minä murrun ja annan kyynelten tulla.
Lähtevät pois ja jättävät taas tähän,
koska eivät halua tietää kuinka satuttivat.
Sanat kaikuvat korvissani vielä pitkään.
Näiden oranssien seinien sisällä luulen olevani turvassa.
Lämmittelen käsiäni miettien
mihin revin arven muistoksi tämänkertaisesta.
Olisi helpompi nukahtaa ja tappaa huominen.
Ei tarvitsisi kuunnella, ei tarvitsisi kestää enempää.
Sodin itseäni vastaan vihollisteni puolesta
luullessani todella olevani sellainen kuin ne sanovat.
Puristan silmäni kiinni ja kuvittelen itseni muualle.
Routainen sielu, seurana yksinäisyys.
Kyyneleet tuntuvat loppumattomilta.
Ilman niitä en pysty nukahtamaan.
Miksi pitäisikään pystyä?
Joutuisin taas heräämään siihen samaan noidankehään.
Aamulla mietin miksi yleensäkään tulin,
eihän toivosta ole enää pisaraakaan jäljellä.
Olisi sama lopettaa yrittäminen.
Mutta tahdonko antaa niille sitä iloa?
Tämä sota on käytävä yksin.
Auttajat sanovat, etten saa näyttää pelkoa.
Mutta miten se on mahdollista,
kun se on ainut tunne jonka tiedän?
He kertovat niiden tekevän sen vain omaa heikkouttaan.
Se ei paljoa lohduta tai helpota oloani.
Voiko kukaan hukkumiselta pelastaa?
Voiko kukaan rakastaa, haavoja parantaa?
Onko olemassa ihmistä, joka voisi oikeasti ymmärtää?
Minun vaivanpalkkani aggressiivinen luonne.
”Hyökkäys on paras puolustus.”
Pää pystyssä vaikka kuinka ahdistaisi.
En uskalla päästää ketään lähelleni,
joku voisi muuten satuttaa pahemmin kuin silloin.
Jokainen menneeseen viittaava sana
saa minut vavahtamaan ja aukomaan päätäni.
Pelkään helvetin palaavan.
Mietin yhä olenko sellainen kuin ne silloin sanoivat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Printtasin tekstisi, ja luin sen syvällä kiinnostuksella, sillä itse olin koulukiusattu, ja tahdoin lukea jonkun muun käsialaa siitä.
*huokaus* Muistuu mieleen omat kokemukseni, mutta en voi muuta sanoa kuin että kaunista.
Turruttavaa, mutta kaunista.
Kysymyksesi;
"Voiko kukaan hukkumiselta pelastaa?
Voiko kukaan rakastaa, haavoja parantaa?
Onko olemassa ihmistä, joka voisi oikeasti ymmärtää? "
Kyllä voi. Hukkuminen ei ole poispääsemätön mahdollisuus. Joku voi rakastaa, mutta haavat ovat omat, ei jonkun muun parannettavia.
En henk. kohtasesti ole rakkauden kannalla,
jos joku välittää, ymmärtää, on päivä pelastettu.
Kyllä, joku voi ymmärtää, mutta ei 'ihminen' joka ei ole kokenut koulukiusaamista. -fyysistä tai henkistä.. On ihmisiä, jotka ymmärtävät,
mutta he ovat itse uhreja.
On helpompi ymmärtää toista alennettua, jos itse on alennettu. Aika loogistakin..
"Mietin yhä olenko sellainen kuin ne silloin sanoivat. "
Olet. Olet yhä heidän mielessään sellainen, minkä kuvan he sinullekkin antoivat. Mutta sehän ei ole pelastumuksesi, eihän?
Et ole. Et ole senlainen, kun silloin sait ymmärtää, et ole. Et koskaan ollut senlainen, he vain eivät nähneet sitä..
Jos olen väärässä, anna minun olla.. Minä vian kirjoitin jotain, mitä itsekkin olisin kaivannut.. Pahoittelen, jos/kun muistutin sinua kaikesta kokeneesta, mutta et ole yksin.
Äläkä Koskaan jää yksin.
"älä jää yksin"...jos ei huolita.jos jätetään yksin,ei oikein sitte viitsi väkisin ängetä mukaan,muut vaan kattoo nenänvartta pitkin:"ei kai toi tuu tänne..."
Kiitos kannustuksesta!! =) Kyllä, olet oikeassa. Hukkumiselta minut on pelastettu ja nykyään minua rakastetaan. Haavoja ei voi kukaan muu parantaa, se on aivan totta. Täytyy vain oppia elämään arpiensa kanssa, vaikka ne vaikuttavatkin elämääni yhä (vuosien jälkeen). Olet oikeassa siinäkin, ettei kukaan muu kuin koulukiusattu voi ymmärtää sitä. Ei se mitään vaikka muistutitkin, minähän tein sen jo itse kirjoittamalla kyseisen runon. Enkä varmasti jää enää koskaan yksin, siitä pidän huolen pitämällä kiinni parhaasta ystävästäni ja jätkäkaveristani ym. minulle tärkeistä ihmisistä.
ps. They got a lot to learn about respect..
En tarkoittanut missään vaiheessa että pitää ängetä mukaan porukkaan, joka ei arvosta eika halua sinua tai jotakin mukaansa, ei.
Se olisi typerää. Miksi satuttaa itseään feikkaamaalla että kestää torjutuksi tulemisen?
Kaikilla ihmisillä on tarve tulla hyväksytyksi, ja pidetyksi, mutta sitä ei useinkaan saa niin läheltä. Useasti vanhemmatkin syrjii, nykyään vain enemmän, joten pitää lähteä vähän kauemmaksi hakemaan sitä, mitä osakseen tarvitsee..
Ehkä kääntyä jonkin kadun kulmasta toiseen suuntaan kuin mitä yleensä, ja kun huomaa ettei enää ETSIMÄLLÄ ETSI sitä mitä tahtoo,
silloin se on suoraan silmien edessä.
Kukaan ei jää yksin, ellei hän itse sitä tahdo.
Usko.
Kysy 'miten' jos et tiedä,
mutta luulen ettäk aikki jotka uhraavat ajatuksille vähänkin aikaa alkaa ymmärtää filosofiastakin tuttuja lakeja.