Juman kekka että oli homma...

Noh, voihan sen päivänsä nyt noinkin viettää.. Mikäpäs siinä.
Seitsemän tunnin syömättömyys olisi ainakin minulle tavattoman hankalaa.(Syöminen on yksi elämän suurimmista nautinnoista..)

Ja jos olet kerran paska enkussa niin hyvää harjoitustahan tuommoinen käännöstyö on. Bra bra...

Näytä miten suomensit. Siitähän se pitkälti on kiinni, että käänistkö vaan sanasta sanaan, vain sovelsitko suomen kieleen...

Mutta ei se ainakaan hölmöä ole.

Voitko pistää sen johonkin nähtäville?

Osa I

J.K.Rowling - Elämäkerta



Äitini ja isäni olivat kumpikin lontoolaisia. He tapasivat junassa matkustaessaan King's Crossin asemalta Arbroathiin Skotlantiin ollessaan kumpikin kahdeksantoista vuothaita; isäni oli liittymässä kuninkaalliseen laivastoon, äitini oli liittymässä W.R.E.N:tiin (naisten tasa-arvo). Äitini sanoi että hänellä oli kylmä, isäni tarjosi takkiaan jaettavaksi, he menivät naimisiin hiukan yli vuoden päästä ollessaan yhdeksäntoista.

Kumpikin jätti laivaston ja he muuttivat Bristolin laitamille länsi Englantiin. Äitini synnytti minut kun oli kaksikymmentä vuotias. Olin pullea vauva. "Viisasten kiven" kuvaus valokuvista joissa oli jotain mikä "näytti isolta vaaleanpunaiselta rantapallolta, jolla oli päällään erivärisiä tupsulakkeja” voitaisiin myös liittää kuviin omilta nuoruusvuosiltani.

Siskoni Di saapui vuoden ja yksitoista kuukautta jälkeeni. Hänen syntymäpäivänsä on varhaisin muistoni, tai ensimmäinen tiedostettu muistoni, joka tapauksessa. Muistan selvästi leikkineeni muovailuvahan paloilla keittiössä kun isäni syöksyili sisään ja ulos huoneesta, kiirehtien taka- ja etuperin äitini luokse, joka synnytti heidän makuuhuoneessaan. Tiedän etten keksinyt tätä muistoa, koska tarkistin yksityiskohdat myöhemmin äidiltäni. Minulla on myös eloisa mielikuva siitä, kun kävelimme käsi kädessä isäni kanssa heidän makuuhuoneeseensa hetkeä myöhemmin ja näen äitini makaamassa sängyllä yömekossaan säteilevän siskoni kanssa, joka oli täysin alasti, hiukset päässä ja näyttää viisi vuotaialta. Vaikka minä selvästi muistan tämän kummallisen harha muiston kuulopuheista kun olin lapsi, se on niin vahva, että se tulee mieleen aina kun vain mietinkin Di:n syntymää.

Di:llä oli - ja on yhä - erittäin tumma, melkein musta tukka, ja tumman ruskeat silmät kuten äidilläni, ja hän oli huomattavasti kauniimpikuin minä (ja on vieläkin). Hyvityksenä, niin minä luulen, vanhempani olivat päättäneet, että minun pitää olla "se välkky". Me molemmat olimme harmissamme omista vioistamme. Halusin tosissani olla vähemmän pisamaisen rantapallon näköinen, ja Di, joka on nykyään asianajaja, tunsi itsensä oikeutetusti loukatuksi, koska kukaan ei ollut huomioinut, ettei hän ollut pelkkä kaunis naama. Tämä epäilemättä vaikutti siihen tosiasiaan, että vietimme noin kolme neljännestä lapsuudestamme tapellen kuin kaksi villikissaa, jotka oli lukittu yhdessä erittäin pieneen häkkiin. Tänä päivänä Di kantaa silmäkulmansa yläpuolella pientä arpea viillosta, jonka hän sai, kun heitin patterin hänelle - mutta en odottanut osuvani häneen, luulin että hän sai kopin! (Tämä selitys ei oikein uponnut äitiini, joka oli vihaisempi kuin olin ikinä nähnyt hänen olevan).

Jätimme huvilan kun olin neljä vuotias ja muutimme Winterbourneen, myös Bristolin laitamilla. Asuimme nyt paritalossa, jossa oli KERROKSIA, joka sai Di:n ja minut järjestämään uusintanäytöksen, uudelleen ja uudelleen, kallion huippu draama, jossa toinen meistä roikkui ylimmästä kerroksesta, pidellen kiinni toisen käsistä ja anoen etteivät ne päästä irti, tarjoamalla kaikenlaisia lahjuksia ja kiristämällä. Ennen kuin putosivat kuolemaansa. Pidimme sitä loputtoman hauskana. Luultavasti viimeinen kerta, kun palasimme kallio-peliä oli muutama joulu sitten; yhdeksän vuotias tyttäreni ei pitänyt sitä läheskään niin hauskana kuin me pidimme.

Sen pienen ajan jolloin emme tapelleet, Di ja minä olimme parhaat ystävät. Kerroin hänelle paljon tarinoita ja joskus ei edes tarvinnut istua hänen päällään saadakseni hänet jäämään ja kuuntelemaan. Usein tarinoista tuli pelejä, joissa meistä kumpikin näytteli vakituista osaa. Olin todellinen pomottaja kun järjestelin näitä pitkä kestoisia leikkejä, mutta Di ei paljonkaan välittänyt, koska annoin hänelle usein tähti osia.

Uudella kadullamme asui paljon ikäisiämme lapsia, heidän mukanaan poika ja tyttö joiden sukunimi oli Potter. Pidin aina heidän nimestään, toisaalta en ollut erityisen ylpeä omastamme; ”Rowling” (ensimmäinen tavu, joka lausutaan mieluummin ”row” (suomeksi on yhtä kuin soutaa) kuin 'row' (toinen merkitys on riidellä), antoi syyn surkeisiin vitseihin kuten 'Rowling stone', 'Rowling pin' ja niin edelleen). Joka tapauksessa, pojan on laajalti lehdistössä väitetty ”olevan” Harry. Hänen äitinsä on myös kertonut toimittajille että meidän oli tapana pukeutua velhojen tapaan. Yksikään näistä väitteistä ei ole tosi; todellisuudessa kaikki, mitä muista pojasta, on että hän ajoi 'Chopper":lla, joka oli polkupyörä, jonka jokainen halusi seitsemänkymmentä luvulla, ja kerran heitti kiven Di:lle. Tästä syystä löin häntä lujaa muovimiekalla pään yli (olin ainoa, jolla oli lupa heittää tavaroita Di:lle).

Nautin koulusta Winterbournessa. Se oli todella rentouttava ympäristö; muistan paljon saviastioiden tekoa, piirtelyä ja tarinoiden kirjoittelua joka sopi minulle täydellisesti. Joka tapauksessa, vanhempani olivat aina telakoituneet unelmaan maalla elämisestä. Yhdeksännen syntymäpäiväni tuntumassa muutimme viimeisen kerran, Tutshilliin, pieneen kylään juuri Chepstowin ulkopuolella Walesissa.

Muutto sattui juuri samoihin aikoihin kun lempi isovanhempani, Kathleen, jonka nimen myöhemmin otin, kun tarvitsin lisä nimikirjaimen, kuoli. Epäilemättä elämäni ensimmäinen menetys vaikuttivat tunteisiin uutta kouluani kohtaan, josta en pitänyt lainkaan. Istuimme pulpeteissa päivästä toiseen toljottaen taulua. Kansissa oli vanhoja muste onkaloita, minulla oli toinenkin onkalo, jonka oli kaivertanut harpin terällä poika, joka oli istunut siinä vuotta aikaisemmin. Hän oli ilmeisesti työskennellyt hiljaa, opettajan näkemättä. Ajattelin, että se oli suuri saavutus, ja laajensin onkaloa omalla harpillani niin, että kun aikanaan, kun jätin sen luokkahuoneen, pystyi sen läpi mukavasti nytkyttämään peukalonsa.
Oppikouluni, Wyedean, jonne menin yksitoista vuotiaana, oli paikka, jossa tapasin Sean Harrisin, jolle Salaisuuksien kammio on omistettu ja joka omisti alkuperäisen Ford Anglian. Hän oli ensimmäinen ystävistäni, joka oppi ajamaan, ja se turkoosi ja valkoinen auto tarkoitti vapautta ja ettei enää ollut tarvetta kysyä isältä kyytiä, joka on pahin asia maalla asumisessa, kun olet nuori. Parhaisiin muistoihini nuoruudesta lukeutuivat matkat pimeyteen Seanin autolla. Hän oli ensimmäinen, jonka kanssa todella keskustelin vakavasta pyrkimyksistäni tulla kirjailijaksi ja hän oli myös ainoa henkilö, joka uskoi että onnistuisin siinä varmasti, se merkitsi minulle enemmän, kuin silloin koskaan kerroin hänelle.

Pahin asia, joka tapahtui ollessani nuori oli äitini sairastuminen. Hänelle diagnosoitiin MS-tauti, joka on keskushermoston sairaus, kun olin viisitoista vuotias. Vaikka useimmat ihmiset jolla on MS-tauti, kokevat paranemisvaiheita - kun heidän sairautensa lopettaa kehittymästä hetkeksi, tai jopa vahvistuu - äidilläni oli huono tuuri; siitä asti, kun hänet diagnosoitiin, hän näytti huonenevan hitaasti, mutta varmasti. Luulen, että useimmat ihmiset toivovat, syvällä sisimmässään, että heidän äitinsä ovat vahingoittumattomia; oli valtava shokki kuulla, että hänellä on parantumaton sairaus, mutta siltikään, en täysin tajunnut, mitä diagnoosi voisi merkitä.

Jätin koulun 1983 ja menin opiskelemaan Exeterin yliopistoon Englannin etelärannikolle. Opiskelin ranskaa, mikä oli virhe; perhe painosti opiskelemaan joitain ”hyödyllisiä” moderneja kieliä vastapainoksi 'mihin se johtaa' englannille ja minun olisi pitänyt pysyä omalla maallani. Plus-puolena ranskan opiskelu tarkoitti, että minun oli asuttava vuosi Pariisissa osana kurssiani.





Lähdettyäni yliopistosta, työskentelin Lontoossa; pisin työni oli Amnesty Internationalissa, organisaatiossa, joka taistelee ihmisoikeus rikkomuksia vastaan kaikkialla maailmassa. Mutta 1990,poikaystäväni ja minä päätimme muuttaa Manchesteriin yhdessä. Viikonlopun paikan metsästyksen jälkeen olin matkalla takaisin Lontooseen matkustaja junassa, kun idea Harry Potterista vain tipahti päähäni.

Olin kirjoittanut lähes katkeamatta sen jälkeen, kun täytin kuusi vuotta, mutta en ollut koskaan ennen ollut niin villiintynyt ideasta. Turhauduin valtavasti, koska minulla ei ollut toimivaa kynää mukanani, ja olin liian ujo kysyäkseni yhtä lainaksi. Nykyään ajattelen, että se oli ehkä hyväkin asia, koska minä vain istuin ja ajattelin, neljä tuntia (juna oli myöhässä), ja yksityiskohdat pulpahtelivat aivoihini ja tämä nuhjuinen, musta hiuksinen, kuuluisa poika joka ei tiennyt olevansa velho, tuli enemmän ja enemmän todellinen minulle. Luulen, että jos minun olisi tarvinnut hidastaa ajatuksiani kaapatakseni ne paperille, olisin voinut hukata osan niistä (vaikkakin joskus ihmettelen, laiskana, kuinka paljon siitä mitä kuvittelin tuolla matkallani olin unohtanut siihen mennessä, kun sain kynän käteeni).

Aloin kirjoittamaan 'Viisasten kiveä' jo samana iltana, vaikka nuo ensimmäiset muutamat sivut eivät antaneet mitään julkaistuun kirjaan. Muutin Manchesteriin ottaen mukaani paisuvat käsikirjoituksen, joka kasvoi nyt kaikenlaisiin outoihin suuntiin ja sisälsi ideoita koko Harryn urasta Tylypahkassa, ei ainoastaan ensimmäisestä vuodesta. Sitten, joulukuun kolmantenakymmenentenä 1990, jotain sellaista tapahtui, joka muuttaisi sekä minun, että Harry Potterin elämän ikuisiksi ajoiksi: äitini kuoli.

Se oli hirveää aikaa. Isä, Di ja minä olimme tyhjiä; hän oli vasta 45-vuotias emmekä olleet ikinä ajatelleet - mahdollisesti, koska kyenneet uskomaan - että hän kuolisi niin nuorena. Muistan tunteneeni kuinka katukivetys-laatta olisi painanut rintakehääni, suoranaista kipua sydämessäni.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin, päästäkseni hetkeksi epätoivosta, lähdin Portugaliin, jossa minulla oli työnä opettaa englantia kieli instituutissa. Otin mukaani edelleen kasvavan Harry Potterin käsikirjoituksen, toivoen, että uudet työaikani (opetin aamuisin ja iltaisin) auttaisivat osaltaan työstämään romaaniani, joka oli muuttunut paljon sen jälkeen kun äitini kuoli. Nyt, Harryn tunteet kuolleista vanhemmistaan tulivat paljon syvemmiksi, paljon todellisemmiksi. ensimmäisinä viikkoinani Portugalissa kirjoitin mieli kappaleeni 'Viisasten kivessä', ISEEVIOT peili.

Olin toivonut, että kun palaan Portugalista, minulla olisi valmis kirja käsissäni. Tosi asiassa, minulla oli jopa jotain parempaa: tyttäreni. Olin tavannut ja nainut portugalilaisen miehen, ja vaikka liitto ei toiminutkaan, se oli antanut minulle elämäni parhaan asian. Jessica ja minä saavuimme Edinburghiin, jossa siskoni Di asui, juuri parahiksi jouluna 1994.

Aioin aloittaa opettamisen uudelleen ja tiesin, että ellen saisi kirjaa valmiiksi todella pian, en saisi sitä ehkä ikinä valmiiksi; tiesin, että koko aikainen opettaminen, kaikkine rajoituksineen, tuntien suunnittelu ja pienen tyttären yksinhuoltajuus eivät jättäisi lainkaan vapaata aikaa. Ja niin sitten aloin työskentelemään todellisella vimmalla, päätin saada kirjan valmiiksi ja vähintään yrittää saada se julkaistuksi. Aina kun Jessica nukahti tuoliinsa syöksyisin vauhdilla lähimpään kahvilaan kirjoittamaan hullunlailla. Kirjoitin melkein joka ilta. Sitten minun piti muokata koko kirja itsekseni. Joskus itse asiassa vihasin kirjaa, vaikkakin rakastin sitä...





Viimeinkin se oli tehty. Laitoin kolme ensimmäistä kappaletta mukavaan muoviseen kansioon ja lähetin ne agentille, joka lähetti ne takaisin niin nopeasti, että ne oli täytynyt lähettää takaisin samana päivänä kuin ne olivat saapuneet. Mutta toinen agentti jota yritin, kirjoitti takaisin, ja halusi nähdä loputkin käsikirjoituksesta. Se oli ylivoimaisesti paras kirje, jonka olen ikinä saanut ja se oli ainoastaan kaksi virkettä pitkä.

Uudelta agentiltani, Christopherilta, vei vuoden löytää kustantaja. Useimmat tuuppasivat sen sivuun. Sitten, viimeinkin, elokuussa 1996, Christopher soitti ja kertoi, että Bloomsbury oli 'tehnyt tarjouksen'. En ollut uskoa korviani. 'Tarkoitatko, että se julkaistaan?' kysyin tyhmänä. ’Se julkaistaan varmasti?' Kun olin tajunnut, rupesin kirkumaan ja hyppäsin ilmaan; Jessica, joka istui syöttötuolissaan nauttimassa teetä, näytti läpi pelästyneeltä.

Ja luultavasti tiedät mitä sitten tapahtui.

En siis todellakaan väitä keksineeni tekstiä ite, vaan alkuperäinen teksti löytyy osoitteesta http://www.jkrowling.com/en

Ja vielä Biography osiosta.

Kaikki oikeudet tekstiin on J.K. Rowlingilla ja olen vaan suomentanut tekstin.

no oli siinä sulla hommaa :)
aika tuttua tekstiä ku yritän vääkästää äidinkielen kirjailija tutkielmaa Rowlingista, vaikka en kyllä oo saanu varmuutta siitä että saanko edes tehä siitä ku meidän 50 vuotias mies äidinkielen opettajamme ei oikein pidä nais- ja ulkomaalais kirjailija yhdistelmästä :) eikä muutenkaa hyväksyisi ulkomaalaista kirjailijaa, vanhanaikainen kun on.

En nyt tarkoita mitenkään millään pahalla, mutta eikö tuo ole suomeksi tuolla Tammen Harry Potter -sivuilla (http://www.tammi.net/harrypotter/flash/index.html)? En ole varma, että onko se sama, mutta siellä on kuitenkin jokin tuollainen.

kaiken lisäks oot huono "KIR(K)OTTAA" tuo oli viittaus neljänteen kappaleeseen..tsekkaa se tarkkaa