Menetin poikaystäväni hieman ennen kuin liitostamme piti tulla virallinen. Olin tietenkin surusta puhki kuukausia. Mutta aikanaan se meni ohi.
Vuosiin en ollut hänen haudallaan käynyt. Jostain kummallisesta syystä sain päähäni mennä sinne juhannusyönä. Etsin hautaa. En sitten mistään löytänyt. Luin kivistä nimiä, mutta en hänen nimeään löytänyt.
Asuin silloin eri paikkakunnalla ja ajattelin että lähtisin jo pois, ettei tule aamu ennen kuin pääsen kotiin. Tein lähtöä.
Täysin tyynessä suviyössä ei kuulunut sihahdustakaan, ei edes tuulen virettä missään. Kalmistossa olo tuntui jotenkin kummalliselta, öiseen aikaan, vaikka ei juuri ollutkaan kuin hämärää.
Jokin kumma voima sai minut pysähtymään portille. Minulla oli jo toinen käsi salvalla kun käännyinkin takaisin. En tänä päivänä osaa sanoa, miksi näin tein.
Lähdin kävelemään määrätietoisesti eteenpäin ja kävelin suoraan hänen haudalleen! Tuuli yltyi ja hiveli ihoani, tuntui karmaisevalta...ja samalla niin tutulta. Kuin hän olisi koskettanut minua.
Tämä voisi jäädä omiksi höpinöikseni, mutta tahallani jätin alussa kertomatta, etten ollut siellä yksin, vaan tapauksella on todistaja, joka sanoi jälkeenpäin jopa nähneensä "tuulesta" osan. Minä en nähnyt, tunsin vain kun se saapui iholleni.
Tämä juttu on totta. Niin totta, että se saa yhä ihokarvani nousemaan pystyyn. Olen skeptikko ollut aina, mutta tämän jälkeen en enää ole voinut.
Vuosiin en ollut hänen haudallaan käynyt. Jostain kummallisesta syystä sain päähäni mennä sinne juhannusyönä. Etsin hautaa. En sitten mistään löytänyt. Luin kivistä nimiä, mutta en hänen nimeään löytänyt.
Asuin silloin eri paikkakunnalla ja ajattelin että lähtisin jo pois, ettei tule aamu ennen kuin pääsen kotiin. Tein lähtöä.
Täysin tyynessä suviyössä ei kuulunut sihahdustakaan, ei edes tuulen virettä missään. Kalmistossa olo tuntui jotenkin kummalliselta, öiseen aikaan, vaikka ei juuri ollutkaan kuin hämärää.
Jokin kumma voima sai minut pysähtymään portille. Minulla oli jo toinen käsi salvalla kun käännyinkin takaisin. En tänä päivänä osaa sanoa, miksi näin tein.
Lähdin kävelemään määrätietoisesti eteenpäin ja kävelin suoraan hänen haudalleen! Tuuli yltyi ja hiveli ihoani, tuntui karmaisevalta...ja samalla niin tutulta. Kuin hän olisi koskettanut minua.
Tämä voisi jäädä omiksi höpinöikseni, mutta tahallani jätin alussa kertomatta, etten ollut siellä yksin, vaan tapauksella on todistaja, joka sanoi jälkeenpäin jopa nähneensä "tuulesta" osan. Minä en nähnyt, tunsin vain kun se saapui iholleni.
Tämä juttu on totta. Niin totta, että se saa yhä ihokarvani nousemaan pystyyn. Olen skeptikko ollut aina, mutta tämän jälkeen en enää ole voinut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä uskon! Toi oli kumma juttu.. Mua on aina pelottanu hautausmaat. Ihmeellistä tosiaan..
hautaus maita tarvii pelätä:) jos puoliso odottaa toista niin se on aina kyseisen henkilön lähellä:) tai vaikka koira omistajaansa se on aina lähellä:)