Pian on kevät. Tuo aika vuodesta jolloin linnut tekevät pesää, kukat nostavat päätään jo sulaneilla alueilla, ruoho alkaa vihertää ja ihmistenkin kasvoilla on aivan erilainen hymy kuin muutamia kuukausia aikaisemmin oli olut. Ilmassa on myös rakkautta, niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Olisiko siinäkin joku vaisto tai muu kaukaa menneisyydestä pohjautuva käyttäytymismalli, että keväällä sitä on jotenkin elävämpi kuin muuten. Pitkän talven jälkeen rantapuisto alkaa vihertää. Sen korkeiden lehmusten varjo suorastaan houkuttelisi lähtemään ulos kävelemään kevätauringon välkkyessä puiden silmukkaiden oksien välistä. Jäiden lähdettyä keväällä rantapuiston järvestä puisto olisi kauneummillaan. Kevät olisi kaikeltaosin vuoden kauneinta aikaa ja niin se monelle onkin vaan ei minulle.
Keväällä on parasta pysytellä sisätiloissa koska kaiken tuon rakkauden näkeminen vain korostaa tuskaa ja sen kaipuuta mitä minä en ole osakseni koskaan saanut. Useana keväänä olen toivonut yksikseni että saisin joskus nauttia tuosta niin kauniista vuodenajasta, aina se on toivomiseksi jäänyt. Se ei vain ole mahdollista yksin. Kevät ei merkitse minulle mitään ennen kuin saan mennä ulos rantapuistoon oman rakkaan kanssa ottaa kädestä kiinni ja elää. Katsoa kuinka linnut tekevät pesää kukat nostavat päätään jo sulaneilla alueilla, ruoho viehertää ja tuo erilainen hymy olisi myös minun ja oman rakkaani kasvoilla. Se olisi elämäni ensimmäinen kevät. Sen takisi se kun saisin istua rakkaani kanssa puiston penkillä, katsoa häntä silmiin ja kertoa kuinka paljon hän minulle merkitsee ja kuinka hänen ansiostaan miulla on kaikkea mitä ihminen voi toivoa.
Mutta jälleen kerran todellisuus on kylmää ja karua. Yksinäisyys tulee taas huomenna ja tänään niinkuin jokapäivä tähänkin asti. Se tulee yhtä varmasti kuin kevät muutaman kuukauden kuluttua. Sitten odotan jälleen toivoen että jospa seuraava kevät olisi toisin mutta... no en jaksa uskoa siihen mahdollisuuteen.
Teille joilla jo joku on, olkaa siitä kiitollisia sillä se on onni jota ei varmaankaan kaikille ole tarjolla.
Keväällä on parasta pysytellä sisätiloissa koska kaiken tuon rakkauden näkeminen vain korostaa tuskaa ja sen kaipuuta mitä minä en ole osakseni koskaan saanut. Useana keväänä olen toivonut yksikseni että saisin joskus nauttia tuosta niin kauniista vuodenajasta, aina se on toivomiseksi jäänyt. Se ei vain ole mahdollista yksin. Kevät ei merkitse minulle mitään ennen kuin saan mennä ulos rantapuistoon oman rakkaan kanssa ottaa kädestä kiinni ja elää. Katsoa kuinka linnut tekevät pesää kukat nostavat päätään jo sulaneilla alueilla, ruoho viehertää ja tuo erilainen hymy olisi myös minun ja oman rakkaani kasvoilla. Se olisi elämäni ensimmäinen kevät. Sen takisi se kun saisin istua rakkaani kanssa puiston penkillä, katsoa häntä silmiin ja kertoa kuinka paljon hän minulle merkitsee ja kuinka hänen ansiostaan miulla on kaikkea mitä ihminen voi toivoa.
Mutta jälleen kerran todellisuus on kylmää ja karua. Yksinäisyys tulee taas huomenna ja tänään niinkuin jokapäivä tähänkin asti. Se tulee yhtä varmasti kuin kevät muutaman kuukauden kuluttua. Sitten odotan jälleen toivoen että jospa seuraava kevät olisi toisin mutta... no en jaksa uskoa siihen mahdollisuuteen.
Teille joilla jo joku on, olkaa siitä kiitollisia sillä se on onni jota ei varmaankaan kaikille ole tarjolla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Taidokasta kirjoitusta, haikeata, mutta samalla niin kaunistakin..
Jooh, maailma on joskus tyly, mutta aivan varmasti kunnon hehkeä kevät koittaa vielä meille yksinäisillekin... kun vain jaksamme odottaa. Jospas silti yrittäisimme jo tulevana keväänä hymyillä ja aivan nauttimalla nauttia uuden kukkoistuksesta.. olipa tilanne sitten mikä oli. Näin aikakin kuluisi nopeammin kohti parempaa, sillä hymy on varmasti avainsana sen oman rakkaankin löytämisee, uskon niin.
Hauskaa kevättäpä vaan, kai se sieltä pikku hiljaa alkaa lähestymään...
kirjoitat muuten todella hienosti!
etpähän ole ainoa joka toivoisi jo löytävänsä sen oman kultamussukan.
Eipä sellaista mullakaan ole ollut vielä koskaan,saatika sitten tuleeko koskaan olemaankaan,kukapa sen tietää.Aika näyttää.
Koita pärjätä,ja iloista kevään odotusta!
Se olen vain minä, joka täällä nauran iloisesti elämän pienille oveluuksille kun ne satun silloin tällöin huomaamaan. Nauran, lohdutan itseäni hyvän olon tunteeseen, jotta taas saisin unta. Silmät sattuvat jo, kyyneleet kirvelevät suljettujen luomien alla. Näen värejä. En haluaisi istua yksin kylmässä, vaan haluaisin sisään sydämeen, joka olisi minulle avoin. Paratiisin suljetut portit narisevat tuulessa, mutta edes iloni ei niitä liikuta. Lisää värejä. Miltä tuntuisi jos rakkaasi leikillään vetäisi sinut mistelinoksan alle? Miltä tuntuisi heittäytyä keskikesällä vesisotaan pikkulapsen lailla? Olisiko syksyn värejä mukavampi katsella toisen kanssa kuin yksin? Ei, ei se ole vain kevät, sait sen vaan tuntumaan siltä. Se ei ole yksin kevät, se on kaikki vuodet. Kevät on vain ovelampi, se on itse kateellinen ja haluaa siksi saada sinutkin kateelliseksi. Enkö muistuttanutkaan sinua, ei sisälle saa jäädä odottamaan, mitä siitä jos ulkona hiukan sataa vettä. Joskus kastut kuitenkin. Sanotaan, että jokaiselle on olemassa joku. Niin siis sanotaan, ihmiset ovat pahimpia luotuja valehtelijoita, tiedän sen. Tai ainakin vielä uskon sen. Unissakävelijältä otti vuoden oppia, ulos pitää lähteä. Vaan kun ei katsella halunnut, käänsi hän selän. Istui rannan penkille, selkä kävelykadulle päin. Ei kukaan olkaan koputtanut, ei kukaan näkökenttää saastuttanut. Oliko niin parempi?
Tulee aika, jolloin lintujen tiet erkanevat, aika jolloin kukat kuihtuvat ja ruoho muuttuu ruskeaksi. Tulee aika jolloin aurinko on rehellisesti lämmin. Kevät on vain suurenluokan huijausta, niin minä sen olen oppinut ottamaan. Ja tulee aika, jolloin on oikea kesä. Silmät painuvat kiinni, uni tavoittaa väsyneen ja palauttaa paratiisin suljetuille porteille, jotka odottavat vain avaimen omistavaa ohikulkijaa. Älä luovuta, kun kykenet vielä kertomaan, mitä tästä maailmasta olet tullut hakemaan.
Totta se on on muitakin vuodenaikoja. Jokaisessa on omat puolensa kaikissa on jotain ja jokaiselle jotain. Vaan minulle ei mitään. Kumpa vain jaksaisi odottaa ja istua sinne penkille kasvot kadulle päin. Mutta tulisiko kukaan silloinkaan olalle koputtamaan saati viereen istumaan? Näkökenttään ehkä satuttaisi mutta ei muuta, vain ohikulkevia ihmisiä. Jokainen menossa jonnekkin ja tulossa jostakin. Mutta ei kukaan istumaan penkille kiireettömänä ja avoimena. Vaikka istuisin siinä pitkään ja odottaisin ei se tilannetta muuttaisi yksin siihen tulisin ja samoin pois lätisin. Mutta onneksi on unelmia niillä jaksaa edes vähänaikaa mutta kun unelmat loppuvat, loppuu kaikki muukin. Koska harvoin unelmat toteutuvat.
Rakensin liian suuren talon. Aivan liian suuren. Sellaisen talon rakensin sydämeeni. Olin ajattelematon ja elin harhakuvitelmissa joiden toivoin olevan mahdollisia. Kuinka saatoin koskaan kuvitellakkaan että joku sinne haluaisi asumaan. Sellainen tila aivan tyhjillään. Kuvittelin joskus pääseväni sen kalustamaan yhdessä jonkun kanssa. Ei siinä muuten mitään olisi, mutta sitä ei voi myydä. Se vain on ja sille ei voi mitään. Se on hinta liiallisista kuvitelmista. Vain minä yksin keskellä lattiaa. Tilaa olisi enemmän kuin tarpeeksi mutta halukkaita muuttajia ei ole.
Voisin maalata julkisivun toisenlaiseksi, mutta mitä hyötyä siitä olisi se ei kuitenkaan pohjimmiltaan muuttaisi mitään kun kuitenkin haluaisin sen olevan sellainen kuin se ennen oli. Voisin avata oven niin että sisään pääsisi ilman avaimia, ilman lupaa. Ei siellä mitään varastettavaa olisi, mutta ei siitä olisi mitään iloa jos siellä mitä sattuu väkeä ramppaisi. Vaikkakin aika rauhassa saisi varmasti olla. Voisin tehdä lisää ikkunoita, jotta valoa pääsisi paremmin sisään. Mutta taas herää kysymys. Missä olisi silloin rauhaa sillä välillä pimeyskin rauhoittaa. Siihen taloon ei vain ole halukkaita asukkauta. Ei minun sydämeeni kukaan halua asumaan. Sen sisustus on vain kasa piirrustuksia siitä kuinka sen voisi täyttää. Kyllä kaikkeen ratkaisu löytyy. Niin tähänkin. Laitan ikkunat verhoineen kiinni, Jätän avaimet jonkun huoneen lattialle, sillä pöytiä ei ole. Katson vielä kerran sisälle "Tälläinen talo mutta niin turhaan." Tarkistan oven varmasti olevan lukossa. Suljen silmät ja vedän oven kiinni ulos mennessäni. Enää sinne en mene minä eikä kukaan muukaan. Asun ulkona, vaikka siinä pihalla. Se kuitenkin pelottaa mitä jos joku sittenkin haluaisi siihen asumaan... Mutta ei kuitenkaan se olisi jotain liian epätodellista. Pian suljen oven sillä yksin pärjää ulkosallakin.