Tunnen kuinka joku katsoo minua. Joku vahtii, joku joka toi minut tähän pyöreään huoneeseen. Aivan pyöreään, kuin kupla. Olenko kuplan sisällä? Oletan niin.
Kuplan pinta on sisältä märkä, mutta pysyn kuivana.
Kupla muuttuu tumman siniseksi. Tummemmaksi. Tummemmaksi.
En näe enää ulos.
Musta.
Olenkin ulkopuolella. Voin liikkua miten tahansa kuplan päällä, hyppiä, loikkia, juosta, tanssia. Voin nousta hyppyyn ja pudota takaisin. Pinta ottaa vastaan. Se ei ole kova, ei pehmeäkään. Putoan perseelleni mutten tunne kipua.
Iloitsen kuplan päällä. Haistelen sitä. Se tuoksuu äidin nuoruuden hajuvedelle. En tiedä kuinka tiedän, minä vain tiedän.
En putoa vaikka yritän hypätä.
Huomaan, että kaikkialla on hiljaista. En kuule ääntä hypystäni enkä laulua suustani.
Istun risti-istuntaan kuplalle, joka on muuttanut värinsä öljyiseksi saippuakuplaksi.
Huomaan että sylissäni istuu nalle. Metrin mittainen pehmolelu kietoo tassunsa ympärilleni ja minä vastaan halaukseen sulkien silmäni.
Avaan silmäni Nalle on kadonnut, ja minä makaan nyt vihreällä saippuakuplalla, märällä mutta kuivalla.
Huomaan katsella ympärilleni. Ojennan käteni kohti vaaleanpunaisten saippuakuplien rykelmää kauempana. Kuplat ovat kaukana, kymmenien metrien päässä. Kosketan yhden niistä pintaa. Se on samanlainen kuin ennen vihre –nyt keltainen- palloni.
Nousen seisomaan kuplalle. Suljen silmäni ja astelen eteenpäin. Kuljen hetken ja avaan silmäni. Näen joka puolella erivärisiä suihkeita. Kuin hajuvesisuihkepullosta suihkutettuja parfyymeita. Jokainen tuoksuu erilaiselle. Ne menevät sekaisin ja leijuvat pilvinä, mutteivät sekoitu. Jokainen pysyy omanaan.
Koetan koskettaa pilvellistä hopeaisena kimaltelevaa suihketta, käteni menee höyryn läpi ja kimaltaa hetken hopeisena.
Tanssin villisti ympäriinsä ja suljen silmäni.
Muistan mihin silmien sulkeminen viimeksi johti. En halua pois täältä.
Myöhäistä.
Olen mustassa. Sysimustan verhoama. En näe itseäni, en jalkojani enkä käsiäni, en mitään. Vain mustaa.
Kääntyilen hädissäni oikealle ja vasemmalle, katson ylos ja alas, joka paikkaan.
Mustaa.
Ei kulmia, ei muotoja, ei alkua, ei loppua, ei tuoksuja eikä värejä, ei happea eikä hapettomuutta.
Pimeys.
Olen tämän muuallakin netissä julkaissut, tällä kertaa teidän mielipiteitänne kalastamassa.
Tulkinnanvapaus on jätetty varsin vapaaksi, mutta itselläni on selvä kuva tapahtumista. Ajatelkaa mielikuvituksella.
Kuplan pinta on sisältä märkä, mutta pysyn kuivana.
Kupla muuttuu tumman siniseksi. Tummemmaksi. Tummemmaksi.
En näe enää ulos.
Musta.
Olenkin ulkopuolella. Voin liikkua miten tahansa kuplan päällä, hyppiä, loikkia, juosta, tanssia. Voin nousta hyppyyn ja pudota takaisin. Pinta ottaa vastaan. Se ei ole kova, ei pehmeäkään. Putoan perseelleni mutten tunne kipua.
Iloitsen kuplan päällä. Haistelen sitä. Se tuoksuu äidin nuoruuden hajuvedelle. En tiedä kuinka tiedän, minä vain tiedän.
En putoa vaikka yritän hypätä.
Huomaan, että kaikkialla on hiljaista. En kuule ääntä hypystäni enkä laulua suustani.
Istun risti-istuntaan kuplalle, joka on muuttanut värinsä öljyiseksi saippuakuplaksi.
Huomaan että sylissäni istuu nalle. Metrin mittainen pehmolelu kietoo tassunsa ympärilleni ja minä vastaan halaukseen sulkien silmäni.
Avaan silmäni Nalle on kadonnut, ja minä makaan nyt vihreällä saippuakuplalla, märällä mutta kuivalla.
Huomaan katsella ympärilleni. Ojennan käteni kohti vaaleanpunaisten saippuakuplien rykelmää kauempana. Kuplat ovat kaukana, kymmenien metrien päässä. Kosketan yhden niistä pintaa. Se on samanlainen kuin ennen vihre –nyt keltainen- palloni.
Nousen seisomaan kuplalle. Suljen silmäni ja astelen eteenpäin. Kuljen hetken ja avaan silmäni. Näen joka puolella erivärisiä suihkeita. Kuin hajuvesisuihkepullosta suihkutettuja parfyymeita. Jokainen tuoksuu erilaiselle. Ne menevät sekaisin ja leijuvat pilvinä, mutteivät sekoitu. Jokainen pysyy omanaan.
Koetan koskettaa pilvellistä hopeaisena kimaltelevaa suihketta, käteni menee höyryn läpi ja kimaltaa hetken hopeisena.
Tanssin villisti ympäriinsä ja suljen silmäni.
Muistan mihin silmien sulkeminen viimeksi johti. En halua pois täältä.
Myöhäistä.
Olen mustassa. Sysimustan verhoama. En näe itseäni, en jalkojani enkä käsiäni, en mitään. Vain mustaa.
Kääntyilen hädissäni oikealle ja vasemmalle, katson ylos ja alas, joka paikkaan.
Mustaa.
Ei kulmia, ei muotoja, ei alkua, ei loppua, ei tuoksuja eikä värejä, ei happea eikä hapettomuutta.
Pimeys.
Olen tämän muuallakin netissä julkaissut, tällä kertaa teidän mielipiteitänne kalastamassa.
Tulkinnanvapaus on jätetty varsin vapaaksi, mutta itselläni on selvä kuva tapahtumista. Ajatelkaa mielikuvituksella.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielenkiintoista, kuvaako tämä "matkaa"?
Valitettavasti, jos nyt noin voin sanoa, omakohtaista kokemusta ei tripistä ole, enkä tässä kirjoitelmassa noudata nyrkkisääntöä "kirjoita asiasta, josta tiedät". Kuvailujen perusteella liikkeellä.
Tuli niin vahva mielikuva muumipeikosta saippuakupla lennolla, että tarinan ydin taisi pujahtaa ohi aivojeni.
Otsikko viittasi päihteisiin, joten tuli mieleen kaatohumalakin, se vaihe kun nukkumaan mennessä on paras jättää toinen jalka lattialle, estääkseen kieppumisen tunteen.. ja mustuuteen sekin loppuu, kun filmi katkeaa.
"Tuli niin vahva mielikuva muumipeikosta saippuakupla lennolla."
Pisti hymyilemään, söpöä.