”Mitä sä täällä teet?” kuului hyinen ääni koulun käytävällä. Janne laittoi silmät kiinni, pysähtyi hetkeksi ja kääntyi äänen suuntaan. Hannu se oli. Kukapa muu? Ei kukaan muu ole vaivautunut Jannea enää edes kiusaamaan. Hannun ainainen halveksiminen ja haukkuminen oli viimeinen asia, joka piti Jannen kiinni tässä maailmassa, josta Janne niin usein halusi irti. Vesa, hänen paras ystävänsäkin oli päässyt eri kouluun ja Janne tunsi olonsa yksinäiseksi. Kotona ollessaan hän ei halunnut puhua asioista ja koulussa häntä ei ole näkynyt tunneilla viikkoon. Janne odotti huolestuneita kyselyitä, joita kuka tahansa ystävä olisi esittänyt.
Eräänä päivänä, kun Hannu taas kertoi Jannelle kuinka turha hän oli, Janne tajusi sen. Hän roikkuu maailmassa joka ei häntä halua, tarvitse eikä arvosta. Mikä syy hänellä on olla täällä. Ei Mitään! Elämä on tuskaa.
Samana iltana Janne käveli päättäväisesti kohti rautatietä, joka oli ollut suosittu paikka tuskansa päättämiseen nuorten keskuudessa jo kymmeniä vuosia. Matkalla hän törmäsi Vesaan, joka kysyi hänen kuulumisiian. Janne tunsi lämpöä, joka ei kuitenkaan riittänyt hänen sydäntään ympäröineen jään sulattamiseen. Hän jutteli Vesan kanssa pitkän aikaa, mutta Jannen ajatukset olivat kylmillä kiskoilla, joihin hänen tuskansa saisi päättyä. Nopeasti, kivuttomasti ja niin helpottavasti. Janne ei kuunnellut sanaakaan Vesan puheesta.
Lopulta Vesa lähti ja Janne jatkoi matkaa omaan suuntaansa. Jannen käteen oli jostain tarttunut kirja, jonka päällä luki ”Jannelle. Hyvää joulua! T. Vesa” Janne heitti kortin kiukkuisena pois. Joulusta oli jo yli kuukausi. Janne käänsi kirjaa ja näki, että se oli Raamattu. Vesa, jonka uskoa Janne oli salaa halveksinut jo vuosia, antoi lahjaksi Raamatun. Janne ei ajatellut enää mitään muuta kuin kylmää kirskuvaa ääntä, joka kuuluisi liian myöhään junan lähestyessä Jannea.
Raiteilla Janne kuitenkin nosti Raamatun vielä syliinsä, koska junaa ei tuntunut tulevan. Huonokin lukeminen nopeuttaisi odotusta. Jannen silmään pisti kännykän näytön loisteessa Heprealaiskirjeen kohta: ”Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää.” Janne purskahti itkuun. Hän ei enää voinut piilottaa tunteitaan. Viimeisenä oljenkortenaan hän teki sen, mitä piti typerimpänä taikauskona koko maailmassa, hän rukoili. Ääneen ja itkien. ”Kyllä sä mut oot hylännyt!” Janne huusi raivoissaan.
Juuri silloin valokeila saavutti Jannen. Juna oli jo lähellä. Janne hyppäsi junan edestä viime hetkellä. Vesalta saatu Raamattu jäi alle ja siitä irronneet sivut laskeutuivat radan ympärille junan mentyä.
Eräänä päivänä, kun Hannu taas kertoi Jannelle kuinka turha hän oli, Janne tajusi sen. Hän roikkuu maailmassa joka ei häntä halua, tarvitse eikä arvosta. Mikä syy hänellä on olla täällä. Ei Mitään! Elämä on tuskaa.
Samana iltana Janne käveli päättäväisesti kohti rautatietä, joka oli ollut suosittu paikka tuskansa päättämiseen nuorten keskuudessa jo kymmeniä vuosia. Matkalla hän törmäsi Vesaan, joka kysyi hänen kuulumisiian. Janne tunsi lämpöä, joka ei kuitenkaan riittänyt hänen sydäntään ympäröineen jään sulattamiseen. Hän jutteli Vesan kanssa pitkän aikaa, mutta Jannen ajatukset olivat kylmillä kiskoilla, joihin hänen tuskansa saisi päättyä. Nopeasti, kivuttomasti ja niin helpottavasti. Janne ei kuunnellut sanaakaan Vesan puheesta.
Lopulta Vesa lähti ja Janne jatkoi matkaa omaan suuntaansa. Jannen käteen oli jostain tarttunut kirja, jonka päällä luki ”Jannelle. Hyvää joulua! T. Vesa” Janne heitti kortin kiukkuisena pois. Joulusta oli jo yli kuukausi. Janne käänsi kirjaa ja näki, että se oli Raamattu. Vesa, jonka uskoa Janne oli salaa halveksinut jo vuosia, antoi lahjaksi Raamatun. Janne ei ajatellut enää mitään muuta kuin kylmää kirskuvaa ääntä, joka kuuluisi liian myöhään junan lähestyessä Jannea.
Raiteilla Janne kuitenkin nosti Raamatun vielä syliinsä, koska junaa ei tuntunut tulevan. Huonokin lukeminen nopeuttaisi odotusta. Jannen silmään pisti kännykän näytön loisteessa Heprealaiskirjeen kohta: ”Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää.” Janne purskahti itkuun. Hän ei enää voinut piilottaa tunteitaan. Viimeisenä oljenkortenaan hän teki sen, mitä piti typerimpänä taikauskona koko maailmassa, hän rukoili. Ääneen ja itkien. ”Kyllä sä mut oot hylännyt!” Janne huusi raivoissaan.
Juuri silloin valokeila saavutti Jannen. Juna oli jo lähellä. Janne hyppäsi junan edestä viime hetkellä. Vesalta saatu Raamattu jäi alle ja siitä irronneet sivut laskeutuivat radan ympärille junan mentyä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Että tuo on ensimmäinen novellisi. Mieltäni jää usein vaivaamaan, miten suru ja itsetuhoisuus on niin monen ensimmäinen aihe kirjoittaa.
Johtuuko tuo suomalaisten synkkämielisyydestä, vai ovatko kaikki herkässä iässään tuuleen itkijöitä.
Itsemurhassa sinällään ei ole mitään kaunista, yleensä se on brutaali, kamala ja surijoiden määrä toivottua pienempi.
Itsemurha on itsekkyyden ylin muoto.
Tappo sinällään on kiehtovampi aihe, siinä missä itsemurha on harkittu, tappo tuntuu vain tapahtuvan.
Mutta iloisista aiheista novelliin, luin aamun lehdestä tästä amerikkalaisesta joka oli ostanut 13000 eskolla palstatilaa vannoakseen vaimolle rakkauttaan...
Miksihän tuo vaimo ei avosylin ota miestä takaisin? Ja kuinka moni täysin tuntematon nainen, pommittaa lehtitaloa saadakseen tuon miehen yhteystiedot?
...saa (pitääkin) pistää. Kirjottaminen kiinnostaa ja haluan siinä kehittyä. Rakentavaa kritiikkiä, kiitos!
Hannu ja Janne, Hannu, Janne. Janne teki sitä, Janne teki tuota. Vesa joo. Vesa antoi Jannelle Raamatun.
Liian simppeli tyyli, liian simppeli tarina.
Minä olen lukenut yhdeltä sun toiselta hupaisalta Jeesus-sivustolta teininovelleja, joissa ihmiset tulevat uskoon ja he pelastuvat varmalta kuolemalta/ hakeutuvat huumevierotukseen/ saavat paljon kavereita/ saavat lohdutusta rakkaussuruissa eivätkä teekään itsemurhaa jne. jne. j-n-e. Tekstejä yhdistää ylläolevan seikan lisäksi se, että ne ovat täyttä roskaa.
Älä ikinä, ikinä, ikinä kirjoita mitään, jonka pääteema on, että Jeesus pelastaa tai että elämäni-on-paskaa-tahdon-kuolla. Näitä jos vältät, saatat jonakin päivänä kehittyä kirjoittajana.
Ihan hyvä novelli ensimmäiseksi, mutta ihan kuin se loppuisi kesken siis ei millää pahalla, mut se on kyl oikeesti tosi hyvä ja tunteellinen.