Päämäärätön kevätharhailuni rönsyili pitkin kaupunkia kuin ajatusten risteily rentoutuneessa mielessäni.
Saatoin havahtua jossakin, jonne en ollut menossa. Katsella näyteikkunasta omaa kuvaani. Saatoin hymyillä vastoin tapojani, hänelle, joka seisoo hetken vierelläni punaisissa liikennevaloissa.
Kuinka paljon heitä onkaan. Ja kuinka erilaisia he kaikki ovatkaan. Aivan kuin he kaikki olisivat minun lapsiani. Ja minä heistä niin erillään, että olen hyvin huoleton ja kovin vaatimaton olemassaolostani. Istun hiljaa puistossa, muistellen, suunnitellen ja eksyillen ajatuksissani. Juon kahvilassa kivennäisveden ja kahvin. Jatkan matkaani kohti iltaa ja itsellisyyttäni.
Pieni messinkinen kello kilhti kuin satumaiden tiuku. Keijukaisen kilahdus ja valön välähdys. Työnsin oven kokonaan auki ja astuin sisään kirjapölyyn kohisevalta kadulta. Hetkellinen kaaos valtasi mieleni. Sillä koko huoneisto oli kuin kirjameri, johon olin uponnut sanattomuuden valtamerilaivasta. Huoneisto oli hyvin hämärä. Etäinen kattovalo loisti kelmeänä ja likaisena menneisyyden antiikkia ja sen kadonnutta loistoa. Jokapuolella leijuvien kirjojen tuoksu oli huumaava sekoitus vanhuutta ja painavia niteitä, ohuita ideoita ja suunnatonta määrää hiljaisia sanoja huutamassa ääneti hyllyriveiltä tarujaan, totuuksiaan ja oletuksiaan.
Minä olin divarin ainoa asiakas. Yksinäinen ja hämilleen joutunut hahmo kynnyksen nollameridiaanin vierellä. Silmäni tottuivat hitaasti hämärään. Etsivät syytä omaan olemassaoloonsa ja vilkuilivat sinne tänne - mihin tahansa - tulos oli kutakuinkin sama.
Nyökkäsin vanhentuneelle miesmyyjälle tervehdykseni: etäisen nyrjähdyksen romantiikkaa ja hyviä tapoja. Mies ei ollut minusta niin kiinnostunut. Hän vilkaisi minua silmälasiensa takaa ja syventyi sitten tihrustelemaan huonossa valossa puoliväliin luettua kirjaansa.
Hänellä oli hyvin köyry asento. Vanha villapaita ja uuvahtanut kauluspaita poäällään. Miehen harmaa tukka oli leikattu huonosti. Ja hänen vierellään, ikkunalaudalla, oli suunnattoman koomiseksi pyöristynyt kissa. Tämä katseli kadulle, eikä ollut minusta kiinnostunut millään lailla.
Yritin liikkua kuin aave: ääneti ja näkymättömänä. Sillä olin varma, että olin häirinnyt tuon kirjatoukan lukurauhaa - ja aiheuttanut jonkin juonenkäänteen katkeamisen jo alkuunsa. Olin tästä suunnattoman pahoillani. Yritin etsiä eteeni jotain tuttua, mutta mitään ei tuntunut löytyvän. Kaikki kirjat olivat minulle täysin tuntemattomia laitoksia. Ne eivät puhuneet minulle, eivätkä katsoneet minua silmiin. Vaikka niiltä sitä vaadin ja odotin.
Lopetin tuttujen kirjojen etsiskelyn sillä siinä ei ollut mitään järkeä.
Otin käteeni satunnaisen kirjan. Satunnaisen tavan tehdä lukija. Kirja kädessäni seisoin hyllyrivin edessä näkemättä tekstiä. Kokematta oikein yhtään mitään muuta, kuin tuon ahdistavan erottautumiseni kirjossa lepäävästä rauhasta.
Minä olin elävä, mutta kirjat eivät sitä olleet. Jokin oli vienyt niiltä niiden moniulotteisuuden ja ne olivat muuttuneet vain kasaksi paperia kovien kansien väliin.
Hädissäni käsitin olevani itse kuin puutunut. Sillä eiväthän kirjojen tekstit voineet lakata elämästä. Lukihan tuo mieskin hartaasti omaansa ikkunan vieressä, kuluneen kassakoneensa takana.
Hän oli kadonnut sanojen luomien kuvien sisään kuin toiseen todellisuuteen. Ja oli nyt suurempien, sisäisten voimiensa vankina kuin magiassa, noituuden keskellä harhaisessa maailmassa jota ei ole - ja on. Mies kiertyi illuusionsa sisään omaehtoisesti. Ja saattoi käydä niinkin, että hän unohti ympärillään olevan todellisuuden kokonaan.
Minä tuijotin avaamani kirjan sisään ja olin kuin sokea. Kirjan välissä oli jonkin tuntemattoman ihmisen kirjanmerkki: Ex libris. Sen logo oli kauniisti kaarevan joutsenen kaula jonka yllä hohti valkoinen jousi nuolineen. Siirsin merkin etukannen väliin ja tuijotin kirjan sisään.
Sanat olivat yhtä harmaata pötköä edessäni. Ne puhuivat vasta liian pitkään kestäneen tuijotuksen jälkeen minulle näin:
"...Antikvariaatin pitäjä tunnisti Madame Grunsteinin heti kun tämä oli astunut liikkeeseen sisään. Nainen oli ohittanut nuoruutensa kukantuoksun, sekä hänet. Toisen ehkä hieman katkerana, mutta toisen taas tätä edes huomaamatta. Mies katseli Madamen upeaa kävelypukua, hänen eleganssia ryhtiään ja kaikkea sitä hienostuneisuutta joka huokui hänen jokaisesta liikkeestään ja askeleestaan. Helmenharmaa tyyli Madamen yllä kätki tämän naisenvartalon itseensä kuin runous rakkauden ja kiihkeän elämänvoiman sisäänsä. Nainen ojentautui hyllylle: otti käteensä kirjan ja jäi kääntelemään sen sivuja hajamielisesti ja kiireettömästi. Hänen huulensa tuntuivat rennoilta ja täyteläisiltä: kuin olisivat valmiina suutelemaan kirjan sanoja ja ajatuksia.
Mies tiskin takaa ihaili kuumeisena naisen harmaita hiuksia jotka oli nostettu kiinni suurella, mustalla soljella. Ja miehestä tuntui että nainen oli kiinnittänyt vapautensa tuohon solkeen, tuohon kauniiseen esineeseen joka jätti naisen niskan vapaaksi - ja paljaaksi hänen katseelleen.
Mies antoi katseensa kuljeksia pitkin naisen selänkaarta. Antoi nenänsä tuntea naisen ihanan tuoksun, joka huumaavana leijaili kirjojen ja vanhojen tavaroiden ylitse hänen luokseen. Asettui hänen sisäänsä ja lämmitti hänen sieluaan kuin aurinko ja sen säteet."
Suljin kirjan. Se oli huono. Kello oli jo melkein kaksi eikä liikkeessä ollut käynyt koko aamupäivänä ketään. Moortje ikkunalaudalla katseli ohitseen vilahtavien ihmisten lävitse. Ei pelästynyt tänäänkään mitään. Pelkään että se muuttuu vielä suolapatsaaksi. Se ei liiku mihinkään ja ylittää kohta kahdeksankymmenenvuoden iän. Silitin Moortjea hieman. Se köyristi niskaansa ja kurnutti kuin sammakko kevätlammessa. Me olemme Moortje jo hyvin vanhoja sieluja. Kenties me Moortje olemme jo muutenkin vanhoja. Mutta ei se mitään. Me olemme täällä ihan rauhassa kuin herran kukkarossa. Istumme täällä päivän ja katselemme kuinka sanat ovat vallanneet meiltä kaiken tilan. Katso nyt Moortje! Jos me saamme kaiken tämän myytyä, niin mitä me sitten teemme? Istumme täällä hiljaisessa ja tyhjässä huoneessa nälkäisinä. Hupsua. Minä laitan sinulle nyt ruokaa. Saat syödä sen siinä omalla paikallasi. Kyllä sinä olet minusta maailman paras kissa.
Saatoin havahtua jossakin, jonne en ollut menossa. Katsella näyteikkunasta omaa kuvaani. Saatoin hymyillä vastoin tapojani, hänelle, joka seisoo hetken vierelläni punaisissa liikennevaloissa.
Kuinka paljon heitä onkaan. Ja kuinka erilaisia he kaikki ovatkaan. Aivan kuin he kaikki olisivat minun lapsiani. Ja minä heistä niin erillään, että olen hyvin huoleton ja kovin vaatimaton olemassaolostani. Istun hiljaa puistossa, muistellen, suunnitellen ja eksyillen ajatuksissani. Juon kahvilassa kivennäisveden ja kahvin. Jatkan matkaani kohti iltaa ja itsellisyyttäni.
Pieni messinkinen kello kilhti kuin satumaiden tiuku. Keijukaisen kilahdus ja valön välähdys. Työnsin oven kokonaan auki ja astuin sisään kirjapölyyn kohisevalta kadulta. Hetkellinen kaaos valtasi mieleni. Sillä koko huoneisto oli kuin kirjameri, johon olin uponnut sanattomuuden valtamerilaivasta. Huoneisto oli hyvin hämärä. Etäinen kattovalo loisti kelmeänä ja likaisena menneisyyden antiikkia ja sen kadonnutta loistoa. Jokapuolella leijuvien kirjojen tuoksu oli huumaava sekoitus vanhuutta ja painavia niteitä, ohuita ideoita ja suunnatonta määrää hiljaisia sanoja huutamassa ääneti hyllyriveiltä tarujaan, totuuksiaan ja oletuksiaan.
Minä olin divarin ainoa asiakas. Yksinäinen ja hämilleen joutunut hahmo kynnyksen nollameridiaanin vierellä. Silmäni tottuivat hitaasti hämärään. Etsivät syytä omaan olemassaoloonsa ja vilkuilivat sinne tänne - mihin tahansa - tulos oli kutakuinkin sama.
Nyökkäsin vanhentuneelle miesmyyjälle tervehdykseni: etäisen nyrjähdyksen romantiikkaa ja hyviä tapoja. Mies ei ollut minusta niin kiinnostunut. Hän vilkaisi minua silmälasiensa takaa ja syventyi sitten tihrustelemaan huonossa valossa puoliväliin luettua kirjaansa.
Hänellä oli hyvin köyry asento. Vanha villapaita ja uuvahtanut kauluspaita poäällään. Miehen harmaa tukka oli leikattu huonosti. Ja hänen vierellään, ikkunalaudalla, oli suunnattoman koomiseksi pyöristynyt kissa. Tämä katseli kadulle, eikä ollut minusta kiinnostunut millään lailla.
Yritin liikkua kuin aave: ääneti ja näkymättömänä. Sillä olin varma, että olin häirinnyt tuon kirjatoukan lukurauhaa - ja aiheuttanut jonkin juonenkäänteen katkeamisen jo alkuunsa. Olin tästä suunnattoman pahoillani. Yritin etsiä eteeni jotain tuttua, mutta mitään ei tuntunut löytyvän. Kaikki kirjat olivat minulle täysin tuntemattomia laitoksia. Ne eivät puhuneet minulle, eivätkä katsoneet minua silmiin. Vaikka niiltä sitä vaadin ja odotin.
Lopetin tuttujen kirjojen etsiskelyn sillä siinä ei ollut mitään järkeä.
Otin käteeni satunnaisen kirjan. Satunnaisen tavan tehdä lukija. Kirja kädessäni seisoin hyllyrivin edessä näkemättä tekstiä. Kokematta oikein yhtään mitään muuta, kuin tuon ahdistavan erottautumiseni kirjossa lepäävästä rauhasta.
Minä olin elävä, mutta kirjat eivät sitä olleet. Jokin oli vienyt niiltä niiden moniulotteisuuden ja ne olivat muuttuneet vain kasaksi paperia kovien kansien väliin.
Hädissäni käsitin olevani itse kuin puutunut. Sillä eiväthän kirjojen tekstit voineet lakata elämästä. Lukihan tuo mieskin hartaasti omaansa ikkunan vieressä, kuluneen kassakoneensa takana.
Hän oli kadonnut sanojen luomien kuvien sisään kuin toiseen todellisuuteen. Ja oli nyt suurempien, sisäisten voimiensa vankina kuin magiassa, noituuden keskellä harhaisessa maailmassa jota ei ole - ja on. Mies kiertyi illuusionsa sisään omaehtoisesti. Ja saattoi käydä niinkin, että hän unohti ympärillään olevan todellisuuden kokonaan.
Minä tuijotin avaamani kirjan sisään ja olin kuin sokea. Kirjan välissä oli jonkin tuntemattoman ihmisen kirjanmerkki: Ex libris. Sen logo oli kauniisti kaarevan joutsenen kaula jonka yllä hohti valkoinen jousi nuolineen. Siirsin merkin etukannen väliin ja tuijotin kirjan sisään.
Sanat olivat yhtä harmaata pötköä edessäni. Ne puhuivat vasta liian pitkään kestäneen tuijotuksen jälkeen minulle näin:
"...Antikvariaatin pitäjä tunnisti Madame Grunsteinin heti kun tämä oli astunut liikkeeseen sisään. Nainen oli ohittanut nuoruutensa kukantuoksun, sekä hänet. Toisen ehkä hieman katkerana, mutta toisen taas tätä edes huomaamatta. Mies katseli Madamen upeaa kävelypukua, hänen eleganssia ryhtiään ja kaikkea sitä hienostuneisuutta joka huokui hänen jokaisesta liikkeestään ja askeleestaan. Helmenharmaa tyyli Madamen yllä kätki tämän naisenvartalon itseensä kuin runous rakkauden ja kiihkeän elämänvoiman sisäänsä. Nainen ojentautui hyllylle: otti käteensä kirjan ja jäi kääntelemään sen sivuja hajamielisesti ja kiireettömästi. Hänen huulensa tuntuivat rennoilta ja täyteläisiltä: kuin olisivat valmiina suutelemaan kirjan sanoja ja ajatuksia.
Mies tiskin takaa ihaili kuumeisena naisen harmaita hiuksia jotka oli nostettu kiinni suurella, mustalla soljella. Ja miehestä tuntui että nainen oli kiinnittänyt vapautensa tuohon solkeen, tuohon kauniiseen esineeseen joka jätti naisen niskan vapaaksi - ja paljaaksi hänen katseelleen.
Mies antoi katseensa kuljeksia pitkin naisen selänkaarta. Antoi nenänsä tuntea naisen ihanan tuoksun, joka huumaavana leijaili kirjojen ja vanhojen tavaroiden ylitse hänen luokseen. Asettui hänen sisäänsä ja lämmitti hänen sieluaan kuin aurinko ja sen säteet."
Suljin kirjan. Se oli huono. Kello oli jo melkein kaksi eikä liikkeessä ollut käynyt koko aamupäivänä ketään. Moortje ikkunalaudalla katseli ohitseen vilahtavien ihmisten lävitse. Ei pelästynyt tänäänkään mitään. Pelkään että se muuttuu vielä suolapatsaaksi. Se ei liiku mihinkään ja ylittää kohta kahdeksankymmenenvuoden iän. Silitin Moortjea hieman. Se köyristi niskaansa ja kurnutti kuin sammakko kevätlammessa. Me olemme Moortje jo hyvin vanhoja sieluja. Kenties me Moortje olemme jo muutenkin vanhoja. Mutta ei se mitään. Me olemme täällä ihan rauhassa kuin herran kukkarossa. Istumme täällä päivän ja katselemme kuinka sanat ovat vallanneet meiltä kaiken tilan. Katso nyt Moortje! Jos me saamme kaiken tämän myytyä, niin mitä me sitten teemme? Istumme täällä hiljaisessa ja tyhjässä huoneessa nälkäisinä. Hupsua. Minä laitan sinulle nyt ruokaa. Saat syödä sen siinä omalla paikallasi. Kyllä sinä olet minusta maailman paras kissa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kun minäkin joskus kuulisin, kuinka messinkinen kello kilhtaa ja näkisin valön välähtävän. Ehkäpä sitten loppuisi tämä päämäärätön kevätharhailuni, joka rönsyilee pitkin kaupunkia kuin ajatusteni risteily rentoutuneessa mielessäni. Mutta pelottaa jos huomaisin olevani yksinäinen ja hämilleen joutunut hahmo kynnyksen nollameridiaanin vierellä.
Liikkuisitkin, etkä vain yrittäisi, kuin aave: ääneti ja näkymättömänä. Olisit meille niin ystävällinen, parahin Fucoo. Kiitos.
Mä meinasin tukehtua jäätelööni tuossa sua lukiessani. Nyt näppiksellä on jädet ja tahmaset kädet. HI hi!
Mähän yritän sairaan kovasti kaikkea sellasta jännää jota vois kutsuu "matskuksi." Mutta kun täällä on jäljellä enää vain sä ja mä, niin tästä on mennyt yleishyödyllinen näkövinkkeli kokonaan.
Elämme pula-aikaa keskellä hyvinvointiyhteiskuntaa.
Me istutaan autiolla saarella ja mä pamisen lätinöitäni. Sä korjaat mun puhekuplani äät ja ööt. Hieno työnjako.
*******
Lähteeks Taava kaljalle? :)
t: Kalliokolokolli
Takuulla lähden. Ei tota enää viitsi kutsua edes K-alut -palstaksi, on ihan v-palsta. Kirjoittakaa jotkut ihmiset välillä tänne.
Tässä tapauksessa ÄÄ OO ei tarkoittanut lyöntivirheitäsi.
Taavalle terveisiä. Kun kysyy itseltään, että lähdeks kaljalle, niin nopeasti tulee vastauskin.
Ottakaa sivuperso mukaan. Ja miettikää kenelle puhutte, kun juttelette itseksenne.
Opettele sinäkin käyttämään tätä yksinkertaista ohjelmaa, niin ymmärrät kuinka se on mahdollista.
See ya!
Että tuo verso kääntyy persoksi niin usein. Toki minä persokin olen.
Mielenkiintoista, että moni muukin ehtii koneelle moneen aikaan, ja toiset vain silloin tällöin. Ja ne jotka eivät ehdi kuin kurkata ovelta, puhuvat aina suurimpaan ääneen.
Odottakaa hetki käsken kaikki henkeni kasaan ja kysyn lähdemmekö kaljalle, mukaan en voi pyytää ketään, koska meitä on niin monta kaveria ettei ulkopuolisia tarvita lainkaan.
Ups en kai hermostunut? Minun ikiviileä olemukseni lämpeni asteen. Oikeastaan se ei haittaa. Ääreisverenkiertoni on niin huono että on vain kiva jos sormien lämpötila nousee liki kymmentä astetta ja voin nakata sormikkaat nurkkaan. Villasukista tuskin tällä kutituksella vielä luovun.
Vähän päämäärätöntä rönsyilyä koko teksti? En tiedä, ainakin fucoo-tyylille uskollista. Mitä esimerkiksi tarkoittaa "Jatkan matkaani kohti iltaa ja itsellisyyttäni."?
Tuli calvinot mieleen.
"Suljin kirjan. Se oli huono." Hymiö, vaikka kuinka peelo.
Ja sympaattinen lopetus. Pointseja.