kirjoitan teille nyt jotain, mikä ei ehkä jaksa kiinnostaa teitä, tai mikä saattaa tuntua jo aivan loppuun kuluneelta teemalta, mutta siitä kirjoittaminen voisi helpottaa mun oloani, ja päätin nyt kokeilla sitä. ja uskon, että joillekin tästä tarinasta voi olla jopa apua omassa tilanteessaan tai hyödyllisiä neuvoja tulevaisuuden varalle.
jokainen, joka on ollut korviaan myöten rakastunut, tietää sen tunteen, kun koko maailma on rakentunut sen yhden ihmisen ympärille. maailma on parempi paikka sen toisen ihmisen kainalossa, ja olo on niin taivaallinen ja turvallinen, että ainoa ajatus on: ilman tätä mulla ei ole elämää. ilman tätä rakkautta, tätä poikaa/tyttöä, mulla ei ole mitään.
musta alkoi tuntua tolta melkein heti, kun me Jarnon kanssa alettiin seurustella. se oli kaunis juttu jo alussa, oltiin kuin paita ja peppu, tehtiin kaikki mitä ihmiset vain voi yhdessä tehdä. elettiin jo suhteen alussa kuin oltaisiin koko loppuelämämme yhdessä. ja lopulta kuoltais, yhdessä.
olimme tosi rakastuneita, ja kiinni toisissamme kokoajan, mutta oli siinä muutakin. oltiin samalla toistemme parhaimmat ystävät. kukaan ei ymmärtänyt mua niinkuin Jarno, mun sairasta huumoriani ja outoa mielikuvitustani. mä olin löytänyt samanlaisen haaveilijan ja humoristin kuin mä. ja kun mä jarnon tapasin, mä tiesin että se oli se kenen kanssa mun kuului olla, että me kaks oltiin ne palapelin palaset, mitkä kuului yhteen. jarno tunsi samoin, ja sanoi mulle jokaikinen päivä, ettei koskaan halua menettää mua, eikä päästä mua menemään, tapahtui mitä tahansa.
mentiin kihloihin jo kuukauden seurustelun jälkeen (sitä ennen oltiin jo tunnettu pitkän aikaa) ja oltiin olevinamme koko universumin onnellisin ja omalaatuisin pari. naurettiin jokapäivä vatsalihaksemme kipeiksi, katsottiin 150 elokuvaa viikonlopun aikana, ja nukuttiin ja saunottiin paljon. käytiin paljon ulkona ihmisten kanssa, juhlittiin ja juotiin aika lailla. oltiin aivan uskomattoman onnellisia.
(nyt joku siellä ajattelee, että lässyn lässyn...)
mä en tarkalleen muista, milloin se ensimmäinen riita tuli. se oli meille molemmille todella rankka paikka. ei oltu koskaan ajateltu sellaista, että me riideltäis jostakin asiasta. kun se sitten vihdoin koitti, ja tiesinhän mä sen joskus vielä koittavan, oli se kuin isku vasten kasvoja. riidan jälkeen itkettiin molemmat ja käperryttiin toistemme kainaloihin; päätettiin ettei tapella enää ikinä. koska mä, ja varmasti jarnokin, huomasin: riidellessämme me sanottiin toisillemme kauheita asioita, loukattiin toisiamme pahasti. jarno puhui musta todella ilkeästi, kun hän suuttui. mutta en antanut sen häiritä, luvattiin toisillemme käpertyneinä toisiimme, ettemme koskaan puhu toisillemme enää niin.
mutta ne riidat, ne jatkuivat. toinen toistaan pahempina. mä itkin, jarno itki, me huudettiin ja haukuttiin toisiamme.
jokaisen riidan jälkeen me sovittiin ja halattiin ja itkettiin lisää. ei tapella, me sovittiin.
mutta ei se auttanut kuin muutaman päivän. lopulta riidat olivat jokapäiväisiä, ja vakavampia. puhuimme toisistamme pahoja asioita, vaikka todellisuudessa emme tarkoittaneet mitään ja rakastimme toisiamme. ja aina sovimme riitamme.
sitä jatkui vuoden verran. emme halunneet päästää toisistamme irti. joskus toinen luovutti; erottiin ja päätettiin jatkaa ilman toisiamme. kuitenkin aina palasimme toistemme luo. tappelimme taas, panokset kovenivat, ja ero oli aina ainoa ratkaisu.
kuitenkin otimme toisemme takaisin jonkin ajan kuluttua.
mutta jokin muuttui. jarno muuttui. mä rakastin häntä vielä täydestä sydämestäni, ja vaikka riidan aikana vihasin häntä, olin aina valmis palaamaan hänen luokseen. annoin helposti anteeksi.
jarno kuitenkin muuttui ihmisenä aivan täysin. hänestä tuli entistä kylmempi, enää hän ei pyytänyt anteeksi, enää hän ei halunnut nähdä minua niin usein, vältteli ja keksi tekosyitä.
lopulta se alkoi; hän sanoi haluavansa päästä minusta eroon.
sydämeni särkyi. yritin jatkaa elämääni, ilman jarnoa. tuska oli sanoinkuvaamaton, masennuin täysin. olinhan alunperin luullut, että elämä loppuu kun meidän suhteemme loppuu. kaipasin jarnoa suunnattomasti.
mutta elämä jatkui. näin jarnoa silloin tällöin. hän oli edelleen minua kohtaan ilkeä. halveksi, esitti ettei tuntenut. välillä tuli juttelemaan mukavia, välillä käski häipyä. en kuitenkaan uskonut hänen vihaavan minua; tunsin jarnon ja tiesin hänen käyttäytymisensä merkitsevän sitä, että hänen tunteensa olivat sekaisin, eikä hän tiennyt mitä tehdä.
pääsin elämässä eteenpäin. hieman hammasta purren aloin käymään treffeillä, ja löysin kuin löysinkin yhden pojan, johon hieman ihastuin. hetken ajan kuluttua aloin seurustella hänen kanssaan.
kun jarno sai tietää asiasta, hän muuttui täysin. hän oli hyvin kiltti mua kohtaan, tuli aina juttelemaan ja alkoi pyöriä samoissa porukoissa. kaveerasi uuden poikaystäväni kanssa (tunsivat jo ennestään).
mutta sitten se mukavuus alkoi mennä siihen, että jarno halusi nähdä yhä useammin ja puheli nättejä juttuja, imarteli ja kehui. oli jälleen se sama mukava jarno, johon joskus rakastuin. aloimme jutella enemmän, ja juttumme alkoi taas luistaa. tunsimme olevamme kuin sillon seurustelumme alkuvaiheessa. rakastuin uudelleen.
seurustelin kuitenkin vielä, joten en tiennyt mitä tehdä. tiesin, että jarno oli itse halunnut aikoinaan jättää minut. miksi nyt antaisin hänelle periksi? annoinko anteeksi niin helposti? mietin kauan mitä pitäisi tehdä. tajusin, että jarnon kanssa olin onnellisin, kaikki muu oli pelkkää kulissia. kuin hetken mielijohteesta, jätin silloisen poikaystäväni, ja jarnon tunnustaessa rakkautensa mua kohtaan, aloimme uudestaan tapailla, ja hetken päästä siitä palasimme onnellisesti yhteen.
olin rakastuneempi kuin koskaan. elämä alkoi jälleen maistua, jokainen asia hymyilytti, rakastin kaikkea maailmassa. hetken aikaa jarnokin oli onnellinen, mutta sitten... hän muuttui jälleen.
yritin saada selville, mikä hänen oli, miksi hän oli niin ahdistunut, vaikka meidän suhteemme oli (minusta ainakin) todella onnellinen.
eräänä iltana hän jätti minut. sanoi löytäneensä toisen.
tajusin, että kaikki oli ollut pelkkää valhetta. pelkkää teeskentelyä. jarno oli halunnut rikkoa onneni poikaystäväni kanssa, oli vain halunnut minut hetkeksi esineeksi itselleen, ja nyt oli valmis heittämään minut pois, kun baarista oli löytynyt uusi. olin silloin vielä itse ala-ikäinen, joten jarnon oli helppo häärätä baareissa minun tietämättäni.
jarno sanoi haluavansa aloittaa puhtaalta pöydältä sen löytämänsä tytön kanssa, että siinä tytössä oli jotain, mitä mussa ei. hajosin jälleen, mutten lakannut rakastamasta jarnoa. hän pyyteli anteeksi, ja itku silmässä sanoi että mun pitäisi unohtaa hänet. lupasin niin, mutten tietenkään voinut. rakastin häntä vielä sydämeni pohjasta, vaikka kukaan ei ollutkaan ollut mua kohtaan niin sydämetön kuin hän.
kului aikaa. kuulin, että jarnon ja sen tytön välille ei ollut tullut mitään. eikä tullut yllätyksenä, että nyt jarno palasi jälleen mun luokseni. rakastuneena, tyhmänä ja helvetin sinisilmäisenä, uskoin kaiken mitä hän minulle sanoi. olin kuulemma ollut hänen mielessään kaiken aikaa, ja että se tyttö oli ollut vain jokin korvike minulle.
meni hetken aikaa, ennenkuin annoin anteeksi, mutta typerä kun olin, annoin kuitenkin. emme palanneet yhteen, mutta annoin hänen leperrellä minulle, viedä treffeille, puhua jostain ikuisesta rakkaudesta. eksyimme sänkyyn moneen kertaan.
ja se jatkui. jarno sanoi rakastavansa, pusutteli ja halaili, ja harrastimme seksiä. viikon tai pari kuluttua jarno sanoi, ettei halunnut musta mitään.
seuraavan kerran kuin näimme, teimme sen taas. onnea jatkui hetken, olimme kuin yhdessä, mutta se loppui aina jarnon päätökseen olla vain ystäviä.
eilen tein lopun kaikesta. istuin siinä hänen sänkynsä reunalla, ja puin ylleni. hän katseli minua ja sanoi: "tämä ei sitten merkinnyt mitään, kaveri." katsoin häntä, ja sanoin asiani. pyysin häntä jättämään minut rauhaan, ja sanoin etten halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. hetken aikaa riideltyämme lähdin, enkä koskaan aio enää palata.
yöllä lähetin hänelle tekstiviestin, jossa toivotin hyvää loppuelämää.
tämän tarinan oli tarkoitus opettaa teitä naiset tuntemaan oman arvonsa. mä en rakastuneena koskaan ajatellut, kuinka tyhmän itsestäni tein, mutta nyt sen tajuan. ja olen vakaasti päättänyt, että nyt se kaikki sai riittää. tiedän hänen tulevan vieläkin puhumaan rakkaudesta, ja pyytämään mua uudestaan luokseen. niin hän tekee aina. mutta nyt, mä olen vahvempi, kokeneempi, ja tiedän mikä on todellista ja mikä ei. mä löydän vielä todellista rakkautta. jarno ei tule kusettamaan mua enää ikinä.
rakkaus tekee sokeaksi, muistakaa se.
jokainen, joka on ollut korviaan myöten rakastunut, tietää sen tunteen, kun koko maailma on rakentunut sen yhden ihmisen ympärille. maailma on parempi paikka sen toisen ihmisen kainalossa, ja olo on niin taivaallinen ja turvallinen, että ainoa ajatus on: ilman tätä mulla ei ole elämää. ilman tätä rakkautta, tätä poikaa/tyttöä, mulla ei ole mitään.
musta alkoi tuntua tolta melkein heti, kun me Jarnon kanssa alettiin seurustella. se oli kaunis juttu jo alussa, oltiin kuin paita ja peppu, tehtiin kaikki mitä ihmiset vain voi yhdessä tehdä. elettiin jo suhteen alussa kuin oltaisiin koko loppuelämämme yhdessä. ja lopulta kuoltais, yhdessä.
olimme tosi rakastuneita, ja kiinni toisissamme kokoajan, mutta oli siinä muutakin. oltiin samalla toistemme parhaimmat ystävät. kukaan ei ymmärtänyt mua niinkuin Jarno, mun sairasta huumoriani ja outoa mielikuvitustani. mä olin löytänyt samanlaisen haaveilijan ja humoristin kuin mä. ja kun mä jarnon tapasin, mä tiesin että se oli se kenen kanssa mun kuului olla, että me kaks oltiin ne palapelin palaset, mitkä kuului yhteen. jarno tunsi samoin, ja sanoi mulle jokaikinen päivä, ettei koskaan halua menettää mua, eikä päästä mua menemään, tapahtui mitä tahansa.
mentiin kihloihin jo kuukauden seurustelun jälkeen (sitä ennen oltiin jo tunnettu pitkän aikaa) ja oltiin olevinamme koko universumin onnellisin ja omalaatuisin pari. naurettiin jokapäivä vatsalihaksemme kipeiksi, katsottiin 150 elokuvaa viikonlopun aikana, ja nukuttiin ja saunottiin paljon. käytiin paljon ulkona ihmisten kanssa, juhlittiin ja juotiin aika lailla. oltiin aivan uskomattoman onnellisia.
(nyt joku siellä ajattelee, että lässyn lässyn...)
mä en tarkalleen muista, milloin se ensimmäinen riita tuli. se oli meille molemmille todella rankka paikka. ei oltu koskaan ajateltu sellaista, että me riideltäis jostakin asiasta. kun se sitten vihdoin koitti, ja tiesinhän mä sen joskus vielä koittavan, oli se kuin isku vasten kasvoja. riidan jälkeen itkettiin molemmat ja käperryttiin toistemme kainaloihin; päätettiin ettei tapella enää ikinä. koska mä, ja varmasti jarnokin, huomasin: riidellessämme me sanottiin toisillemme kauheita asioita, loukattiin toisiamme pahasti. jarno puhui musta todella ilkeästi, kun hän suuttui. mutta en antanut sen häiritä, luvattiin toisillemme käpertyneinä toisiimme, ettemme koskaan puhu toisillemme enää niin.
mutta ne riidat, ne jatkuivat. toinen toistaan pahempina. mä itkin, jarno itki, me huudettiin ja haukuttiin toisiamme.
jokaisen riidan jälkeen me sovittiin ja halattiin ja itkettiin lisää. ei tapella, me sovittiin.
mutta ei se auttanut kuin muutaman päivän. lopulta riidat olivat jokapäiväisiä, ja vakavampia. puhuimme toisistamme pahoja asioita, vaikka todellisuudessa emme tarkoittaneet mitään ja rakastimme toisiamme. ja aina sovimme riitamme.
sitä jatkui vuoden verran. emme halunneet päästää toisistamme irti. joskus toinen luovutti; erottiin ja päätettiin jatkaa ilman toisiamme. kuitenkin aina palasimme toistemme luo. tappelimme taas, panokset kovenivat, ja ero oli aina ainoa ratkaisu.
kuitenkin otimme toisemme takaisin jonkin ajan kuluttua.
mutta jokin muuttui. jarno muuttui. mä rakastin häntä vielä täydestä sydämestäni, ja vaikka riidan aikana vihasin häntä, olin aina valmis palaamaan hänen luokseen. annoin helposti anteeksi.
jarno kuitenkin muuttui ihmisenä aivan täysin. hänestä tuli entistä kylmempi, enää hän ei pyytänyt anteeksi, enää hän ei halunnut nähdä minua niin usein, vältteli ja keksi tekosyitä.
lopulta se alkoi; hän sanoi haluavansa päästä minusta eroon.
sydämeni särkyi. yritin jatkaa elämääni, ilman jarnoa. tuska oli sanoinkuvaamaton, masennuin täysin. olinhan alunperin luullut, että elämä loppuu kun meidän suhteemme loppuu. kaipasin jarnoa suunnattomasti.
mutta elämä jatkui. näin jarnoa silloin tällöin. hän oli edelleen minua kohtaan ilkeä. halveksi, esitti ettei tuntenut. välillä tuli juttelemaan mukavia, välillä käski häipyä. en kuitenkaan uskonut hänen vihaavan minua; tunsin jarnon ja tiesin hänen käyttäytymisensä merkitsevän sitä, että hänen tunteensa olivat sekaisin, eikä hän tiennyt mitä tehdä.
pääsin elämässä eteenpäin. hieman hammasta purren aloin käymään treffeillä, ja löysin kuin löysinkin yhden pojan, johon hieman ihastuin. hetken ajan kuluttua aloin seurustella hänen kanssaan.
kun jarno sai tietää asiasta, hän muuttui täysin. hän oli hyvin kiltti mua kohtaan, tuli aina juttelemaan ja alkoi pyöriä samoissa porukoissa. kaveerasi uuden poikaystäväni kanssa (tunsivat jo ennestään).
mutta sitten se mukavuus alkoi mennä siihen, että jarno halusi nähdä yhä useammin ja puheli nättejä juttuja, imarteli ja kehui. oli jälleen se sama mukava jarno, johon joskus rakastuin. aloimme jutella enemmän, ja juttumme alkoi taas luistaa. tunsimme olevamme kuin sillon seurustelumme alkuvaiheessa. rakastuin uudelleen.
seurustelin kuitenkin vielä, joten en tiennyt mitä tehdä. tiesin, että jarno oli itse halunnut aikoinaan jättää minut. miksi nyt antaisin hänelle periksi? annoinko anteeksi niin helposti? mietin kauan mitä pitäisi tehdä. tajusin, että jarnon kanssa olin onnellisin, kaikki muu oli pelkkää kulissia. kuin hetken mielijohteesta, jätin silloisen poikaystäväni, ja jarnon tunnustaessa rakkautensa mua kohtaan, aloimme uudestaan tapailla, ja hetken päästä siitä palasimme onnellisesti yhteen.
olin rakastuneempi kuin koskaan. elämä alkoi jälleen maistua, jokainen asia hymyilytti, rakastin kaikkea maailmassa. hetken aikaa jarnokin oli onnellinen, mutta sitten... hän muuttui jälleen.
yritin saada selville, mikä hänen oli, miksi hän oli niin ahdistunut, vaikka meidän suhteemme oli (minusta ainakin) todella onnellinen.
eräänä iltana hän jätti minut. sanoi löytäneensä toisen.
tajusin, että kaikki oli ollut pelkkää valhetta. pelkkää teeskentelyä. jarno oli halunnut rikkoa onneni poikaystäväni kanssa, oli vain halunnut minut hetkeksi esineeksi itselleen, ja nyt oli valmis heittämään minut pois, kun baarista oli löytynyt uusi. olin silloin vielä itse ala-ikäinen, joten jarnon oli helppo häärätä baareissa minun tietämättäni.
jarno sanoi haluavansa aloittaa puhtaalta pöydältä sen löytämänsä tytön kanssa, että siinä tytössä oli jotain, mitä mussa ei. hajosin jälleen, mutten lakannut rakastamasta jarnoa. hän pyyteli anteeksi, ja itku silmässä sanoi että mun pitäisi unohtaa hänet. lupasin niin, mutten tietenkään voinut. rakastin häntä vielä sydämeni pohjasta, vaikka kukaan ei ollutkaan ollut mua kohtaan niin sydämetön kuin hän.
kului aikaa. kuulin, että jarnon ja sen tytön välille ei ollut tullut mitään. eikä tullut yllätyksenä, että nyt jarno palasi jälleen mun luokseni. rakastuneena, tyhmänä ja helvetin sinisilmäisenä, uskoin kaiken mitä hän minulle sanoi. olin kuulemma ollut hänen mielessään kaiken aikaa, ja että se tyttö oli ollut vain jokin korvike minulle.
meni hetken aikaa, ennenkuin annoin anteeksi, mutta typerä kun olin, annoin kuitenkin. emme palanneet yhteen, mutta annoin hänen leperrellä minulle, viedä treffeille, puhua jostain ikuisesta rakkaudesta. eksyimme sänkyyn moneen kertaan.
ja se jatkui. jarno sanoi rakastavansa, pusutteli ja halaili, ja harrastimme seksiä. viikon tai pari kuluttua jarno sanoi, ettei halunnut musta mitään.
seuraavan kerran kuin näimme, teimme sen taas. onnea jatkui hetken, olimme kuin yhdessä, mutta se loppui aina jarnon päätökseen olla vain ystäviä.
eilen tein lopun kaikesta. istuin siinä hänen sänkynsä reunalla, ja puin ylleni. hän katseli minua ja sanoi: "tämä ei sitten merkinnyt mitään, kaveri." katsoin häntä, ja sanoin asiani. pyysin häntä jättämään minut rauhaan, ja sanoin etten halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. hetken aikaa riideltyämme lähdin, enkä koskaan aio enää palata.
yöllä lähetin hänelle tekstiviestin, jossa toivotin hyvää loppuelämää.
tämän tarinan oli tarkoitus opettaa teitä naiset tuntemaan oman arvonsa. mä en rakastuneena koskaan ajatellut, kuinka tyhmän itsestäni tein, mutta nyt sen tajuan. ja olen vakaasti päättänyt, että nyt se kaikki sai riittää. tiedän hänen tulevan vieläkin puhumaan rakkaudesta, ja pyytämään mua uudestaan luokseen. niin hän tekee aina. mutta nyt, mä olen vahvempi, kokeneempi, ja tiedän mikä on todellista ja mikä ei. mä löydän vielä todellista rakkautta. jarno ei tule kusettamaan mua enää ikinä.
rakkaus tekee sokeaksi, muistakaa se.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"katsottiin 150 elokuvaa viikonlopun aikana"
Jos oletamme, että yksi elokuva on keskimmäärin 90 minuuttia niin tällöin 150 elokuvaa on 13500 minuuttia eli 225 tuntia eli 9,4 vuorokautta. Eihän tämä ole mahdollista ellette katselleet filmejä pikakelauksella.
mä sitten niin rakastan näitä pikkutarkkoja pilkunnussijoita, jotka eivät paina mieleensä tarinasta mitään muuta kuin tollaset heitot, joista ihan tyhmäkin ihminen tajuaa, etten kirjaimellisesti tarkoittanut 150 elokuvaa. mutta joo, samapa toi. paljon niitä katottiin kuitenkin. joku voi nyt sitten vaikka uskoo ton 150, ja alkaa sitä viilaamaan, jos niin haluaa. kiitos kommentista.
tos o ihan ältsin hyvä kirjan/novellin aihe, saanks käyttää? mulle on käyny aika lailla samalla tavalla, lyhemmällä mittakaavalla vain. onnea sulle uuden rakkauden etsimiseen, mä löysin jo(:
kyllä mun puolestani voit aiheesta kirjoittaa, olen itsekin ajatellut alkaa tehdä siitä jonkinlaista novellia, tai peräti kirjaa.
kiitos kannustuksesta, tiedän että itsekin vielä löydän sen oikean rakkauden, vaikka nyt tuntuukin pahalta.
hieno teksti, ei voi muuta sanoa. ja mielestäni teit oikein jättäessäsi jarnon
itsekin voisin hieman purkaa sydäntäni tänne... tuskin se mitenkään mihinkään liittyy, mutta ehkä se helpottaa. olen ns hyvästä perheestä. kaikki on hyvin, paitsi että äiti tekee älyttömän pitkiä työpäiviä. yläasteen pystyy kuka tahansa hiemankin "viisaampi" vetämään läpi lukematta yli ysin keskiarvolla, kuten minä. yksi ongelmistani on tämä, tiedän että nyt lukiossa pitäisi lukea paljon, mutta en viitsi/jaksa. sain juuri äskettäin 5 eräästä lukuaineen kokeesta, johon en lukenut tosin. ei se nyt niin vituta, mutta minä itse olen itselleni vihainen, tiesin koko ajan että pitäisi lukea, mutta menin silti vain koneelle. ehkä se on vain laiskuutta. urheilu täyttää myös suuren osan elämästäni joten aikaa kuluu myös siihen mutten viitsi käyttää sitä tekosyynä, pystyisin lukemaan silti kokeisiin. olen ns "hyvä" ja "kiltti" poika, kohtelias ja kaikkea sellaista. kuuntelen kuitenkin raskaampaa musiikkia, metallia siis, nyt kun monet asiat ovat menneet peräkkäin perseelleen olen siirtynyt deathiin, siis muutaman kappaleen verran, (huom blackia en ikinä suostu kuuntelemaan!) olen kuitenkin myös ns hiljainen uskovainen, uskon siis jumalaan ja gospel musiikissa on muutama omasta mielestäni maailman parhaista kappaleista. sitten eräät pikku kisat menivät vielä _niin_ vituiksi että sekin masensi suuresti, plus nyt kun olen uudessa koulussa, minulla ei ole paljon kavereita, ja elämältäni puuttuu tavallaan sisältö, suunta, tarkoitus, vaikea selittää. "mulla ei oo elämää" jos joku käsittää mitä tuo tarkoittaa, ei siis missään nimessä kirjaimellisessa merkityksessä, ja sekin vielä masentaa että urheiluvälineeni ovat erittäin hyvät ja olen vielä huonohko lajissani, pärjäisin huonommillakin. joskin olen ehkäpä fyysisesti jäljessä muita ikäisiäni että sekin tuo eroa. tuntuu kuin elämäni menee päin vittua. ehkei. en tiiä.
tektsi oli varmasti erittäin sekava, anteeksi siitä, mutta nyt minua ei juurikaan jaksa kiinnostaa. sori vaan
Niin, mistä nämä riidat alkoivat? Eihän ne vain alkaneet siitä, kun toinen siirsi pöytää 10cm, ja toisesta se ei ollut hyvässä paikassa, ja siirsi takaisin?
Toiseksi. Sanoit olevasi alaikäinen. Minkä ikäinen olet loppuenlopuksi?
riidat eivät olleet kovin arkisia, ne koskettivat aina pintaa syvemmältä. pienestä asiasta tosin paisui suurempi kuin mitä se alunperin oli ollut. menimme aina henkilökohtaisuuksiin, ja se loukkasi kumpaakin.
olin seurustelumme alussa 15. nyt olen hieman päälle 18-vuotias.
tuo on kamalan vaikea päätös, mutta onneksesi olet sen pystynyt tekemään. nyt sinun on vain pysyttävä päätöksessäsi vaikka se miten vaikealta tuntuisikin. ja vaikealta se tuntuu, itsellä parhaillaan menossa vähän samankaltainen tilanne. pitää vaan yrittää uskoa että jossain on olemassa joku joka on jotain vielä parempaa ja täydellisempää. tällä hetkellä se tuntuu vaikealta mutta aika parantaa haavat, niin se on uskottava. ja kuten joskus on joku viisas sanonut: se mikä ei tapa, vahvistaa.
on hienoa, että ihmiset vastas tähän asiallisesti ja ymmärsi mitä tarkoitin. nyt on toinen päivä ilman jarnoa menossa, pahalta tuntuu, mut sydäntä viiltävä tuska alkaa helpottaa. on vain vielä tosi yksinäinen ja orpo olo. mutta kiitos, kyllä se tästä! =)
Olet liian hyväsydäminen sitä kohtaan. Kuitenkin, voit suuttua helposti. Onko näin? Ehkä miehesi ei ollut "ns. pilkunnussijatyyppiä"...
En yrittänyt tässä loukata ketään.
toki tuntuu pahalta, sitä se tekee vielä pitkään. jokainen päivä on kuitenkin aina vähän edeltävää parempi ja lopulta huomaat ettei tuskaa enää ole. aikaa voi kulua paljon, mutta hyvä että jaksat uskoa valoisaan tulevaisuuteen. ei saa antaa periksi ja vaipua epätoivoon. elämä voittaa! :)
Luin tuon juttus ja aloin melkein itkeä,siis ei tuota loppua ole mulle tapahtunut mutta alku kuulosti ihan siltä mitä tunnen.Tiedän että on naurettavaa ajatella että minä ja nykyinen rakkaani olemme vielä aikuisina yhdessä mutta niin me luullaan..Ollaan nyt minä ihan pian 17 ja kultani 16..
Mutta tuota juuri pelkään,että kun sokeasti olen rakastunut kultaani että hyväksyn mitä vain häneltä.
Mutta onneksi joku toinen kertoi mitä siitä seuraa..
Ehkä muistan tämän..Kiitos!
Mä ymmärrän sua tosi hyvin. Mulle on käynyt vähän samalla tavalla. Mä nyt voin kertoo tän tällee pikasesti..
Mä olin ollut yhen ihanan pojan kanssa sellaset peräti 5 kk, kun yks alkukesän viikonloppuna sellanen poika, kenen mä en ikinä olis uskonu tuleen puhuun mulle tuli sit selittää mulle jotain.. Myöhemmin mulle selvis että tää oli jotenki kiinnostunu musta. Se asia sit jäi, ja mä jatkoin elämää tän omani kans. tehtiin kaikkee kivaa, puhuttiin ihan mistä vaan, jne.
Sitten saman kesän melkein loppuvaiheessa menin ulos kavereitteni kans, ilman tätä poikaystävääni, jolloin tää uus poika sit yritti jotain, ja sillon se tapahtu.. Mä en vielä tänäkään päivänä tiedä mikä muhun meni, mut jokin siinä sit iski muhun, enkä mä voinu olla ajattelematta sitä ja haahuilin vaan ympäriinsä.
Se uus poika sit jatko ja yritti ja jotenki mä seurasin sitä ja sen juttuja sokeena. Sehän lähetteli niin ihania viestejäkin, et mä ihan sulin. No, se sai sit mun ja poikaystäväni välit poikki. Et arvaa, kuinka paljon kadun sitä tekoa.
Se meitin juttu kesti n. 1 kk kunnes se oli jo menny kännissä "vahingossa" mokailemaan jonkun muijan kans. Siis ei se sänkyyn menny, mut kuitenki. Se pisti jutun poikki ja mä itkin ja paljon. Ei kestäny kauaa, kun se oli jo itkemässä takas mua. Me yritettiin vielä uudestaan, mutta mä en pystyny enää luottamaan siihen. Kuitenki mä taas sorruin yhen illan juttuun, sen jälkeen mä en oo kuullu enkä nähny sitä missään.
Mä en tiedä mikä siinä tekee sen, et mun sydän hakkaa ja jalat muuttuu spagetiks. Vaikka siinä on niin paljon huonoja asioita mä en silti varmaan opi sitä koskaan. Vaikka n. 2 kuukautta on siitä viimeisestä kerrasta mä ajattelen silti sitä vielä jotainen päivä, ainakin kerran.. Kamalaa.. :'(