Tässä mietiskelen. Tunnen elämäni turhaksi. Voiko ihminen olla tärkeä, jos hän ei ole luova? Tai älykäs?
Olenkohan liian suorituskeskeinen ihminen?
Onko elämä hienoa, jos ei löydäkään sitä unelma-ammattiaan? Tekisi koko loppuelämänsä itselleen merkityksetöntä työtä? Onko hauskaa se?
Entä se, jos löytääkin mieluisen ammatin, mutta ei pärjääkään, sillä palkat ovat niin huonot?
Jos ihminen ei ole suorituskeskeinen, tulisiko hänestä helposti iloinen, mutta pelkästään laiska ja sohvalla löhöilevä ihminen? Tekisikö ilo minusta vetelän?
Ja miksi hemmetissä en kykene tekemään kunnollista keskustelua, vaan kertoilen sikin sokin mitä sattuu? Ja virheistä oppii? Voi saatana sentään...
Jos tärkeintä elämässä olisivat ilo, ystävät ja rakkaus, saisinko mitään aikaiseksi? Olisiko elämä vain rupattelemista ystävien kanssa? Mutta silti en saa mitään aikaiseksi, vaikka en olekaan se iloisin tyyppi. Ei minulla edes kavereita ole.
Välillä on niitä päiviä, kun on iloinen, mutta huomatessaan, että onkin vain lähinnä ollut, muuttuu jotenkin kummasti mieli. Ja en edes tiedä, mitä teen elämälläni. Eikä intohimoa mihinkään täysin löydy. Muuttuu se intohimo kuitenkin joskus pelkäksi pakoksi ja suorittamiseksi. Voihan räkä tätä elämää.
Ja miten menee lukiolaisen tie eteenpäin? Kaikki tuntuu turhalta. Pitäisi kehittää itseään ja olla hyödyksi. Onko minut aivopesty olemaan tehokas Suomen kansalainen? Mistä sainkaan nämä kaikki ajatukseni?
Olenkohan liian suorituskeskeinen ihminen?
Onko elämä hienoa, jos ei löydäkään sitä unelma-ammattiaan? Tekisi koko loppuelämänsä itselleen merkityksetöntä työtä? Onko hauskaa se?
Entä se, jos löytääkin mieluisen ammatin, mutta ei pärjääkään, sillä palkat ovat niin huonot?
Jos ihminen ei ole suorituskeskeinen, tulisiko hänestä helposti iloinen, mutta pelkästään laiska ja sohvalla löhöilevä ihminen? Tekisikö ilo minusta vetelän?
Ja miksi hemmetissä en kykene tekemään kunnollista keskustelua, vaan kertoilen sikin sokin mitä sattuu? Ja virheistä oppii? Voi saatana sentään...
Jos tärkeintä elämässä olisivat ilo, ystävät ja rakkaus, saisinko mitään aikaiseksi? Olisiko elämä vain rupattelemista ystävien kanssa? Mutta silti en saa mitään aikaiseksi, vaikka en olekaan se iloisin tyyppi. Ei minulla edes kavereita ole.
Välillä on niitä päiviä, kun on iloinen, mutta huomatessaan, että onkin vain lähinnä ollut, muuttuu jotenkin kummasti mieli. Ja en edes tiedä, mitä teen elämälläni. Eikä intohimoa mihinkään täysin löydy. Muuttuu se intohimo kuitenkin joskus pelkäksi pakoksi ja suorittamiseksi. Voihan räkä tätä elämää.
Ja miten menee lukiolaisen tie eteenpäin? Kaikki tuntuu turhalta. Pitäisi kehittää itseään ja olla hyödyksi. Onko minut aivopesty olemaan tehokas Suomen kansalainen? Mistä sainkaan nämä kaikki ajatukseni?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä kannattaa valita ammatti josta pidät. Omaa kokemusta tästä on.
Kyllä sulla vielä toivoa on. Itellä alkaa olla itsemurha ainoa vaihtoehto.