Näpsäkäs tyyppi

Hei!
Tämä aloitus on ihan vakavasti tehty.
Vaikka se saattaakin tuntua taas joltain määrätyltä.
Unohtakaa minut tässä, ja kertokaa tavastanne valo-kuvata.
Voi/saa mielellään kertoa myös känny-kuvista, vaikka itse en niistä paljoa haluakaan.
Täytyyhän jokaisella olla kamera-kamerakin?
Niin, ja jos näen aihetta kommentoida jotain, olen ihan asiallinen.
Asiallisiin kommentteihin.

H.

Kuvaan kännykameralla lähinnä luontoa, sen erikoisuuksia ja ihmeitä. Kuten nyt Levi, Saariselkä ainutlaatuisine luontouneen. Muutoin vaikka pakkasen tekemää taidetta ikkunaan tai autotallin oveen. Koirulin veikeitä ilmeitä. Vasta kuvasin koiran ja variksen. Kuten Akseli Gallen Kallela ikään. Erikseen minulla ei kameraa ole, enkä tarvitse.

Minä olen ostanut huawei-puhelimen.
Sijoittelen sitä pitkin asuntoani nurkasta nurkkaan ja kuvaan sitä.
Kun puhelin on vessan pöntön takana, en saa siihen hyvää kuva-kulmaa en kontrastia ja valokin on niin ja näin.
Mutta jos se soi lirkusti kuvaan sitä kun se soi.

Noniin.
Salmensyrjä.
Alkaako näyttämään tutulta?

H.

Historian siipien havinaa ja lupitel 2 kehiin , siihen kurkittiin ku saappaan varteen nöösipoikana .
24 kuvanen 100dinin filmi oli tuttu ku isonpaan ei ollu varaa ,vielkin niit seepian värisiä kuvia laatikossa.
Jostain syystä mustavalkoset on aina kiinostanu ,ehkä sen valon ja varjon takia .
Mun paras ja nyt hävinnyt kuva oli vanhan huivipäisen naisen kasvot ,voi pojat miten ne elämän luistimen piirot tuli esiin .
Nyt ku voi laittaa kuvat läppärille ja muokata niit hommast on mennyt mielenkiinto ja jännitys.
Vanhaan aikaan punnittiin kuvaajan kyky nährä etukäteen kuva valmiina.

Pakko tulla kirjottamaan, koska sattumalta teit aloituksen aiheesta, johon en olisi vastannut esim. eilen, mutta nyt kyllä.
En ole nimittäin pitkään aikaan kameran kanssa leikkinyt, PAITSI tänään. Olen tehnyt taas pienen kyläkierroksen ja ajattelin, josko äityisin kuvia ottamaan.
Maisemakuvia en ota enää oikeastaan koskaan, niitä on otettu pilvin pimein, että eiköhän jo riitä.

Pojan perheellä on Saksanpaimenkoira. Sillä oli mikälie silmä-rääppä-tulehdus. Poika alkoi silmätippoja tälläämään. Yks tippa per silmä. Onneksi oli kamera mukana. Otin koiran silmästä kuvan, kun tippa linssiin läsähti. Ohitiputuksia tuli muutamia, mutta onnistui sitten lopuksi, kun poika otti nakkimakkaran toiseen kouraan. Palkinnoksi tipan tiputuksesta.

No joo. silmäkuvia tuli otettua muutamat kappaleet.
Kun saavuin pojan pihaan, koira ryntäsi tietysti sukkelaan mun luo, koska tiesi minun tottahan toki vievän sille namupaloja tuliaisiksi. Yritin ottaa toisella kädellä kuvaa, toisen käden nakatessa namun koiran suuhun. Lähikuva kuonosta. Yks kuva oli sellainen, että koira yritti hellästi etuhampailla ottaa mun sormien seassa piilossa olevan namupalan.

Kävin myös veljen luona.
Kaksi Pää-kuvaa otin veljestä ja vaimosta. Kaula tuli näkyviin, muuta kroppaa en tarvinnut.

Aikomus on pitkästä aikaa otaskella ihmisten päistä kuvia, että voisin (silloin kun inspiraatio pompahtaa sisääni) teettää paperikuvia ja sitten leikata päät irti ja liimata alustaan, isolle paperille JA sen jälkeen piirtää kaulasta alaspäin koko kropallisen verran piirrosta. Kropan muotoa muutan sopivasti tilanteen mukaan. Pyrin piirtämään mahdollisimman "valokuvamaisesti". Tauluja aattelin tehä.
Muinoin tehnyt paljonkin tommosia. Mustavalkokuvista tulee parhaimmat kuvat, eri- pehmoisilla lyijykynillä.

Olisin ottanut pääoven edustasta, mutta kamera unohtui auton etupenkille, enkä nyt viitsi sitä lähteä hakemaan. Teen sen homman huomenna. Takapihasta myös otan kuvan.
Ennen ja jälkeen kuvan. Etupuoli talosta, kuten takapuolikin muuttuu, koska laitan eteen laattoja ja taakse ison terassin.

Kiviä en voi vastustaa. Oli kyse isosta kivestä tai pienestä, niin hyvin usein innostun niitä kuvaamaan. Varjojen lankeamiset kiveen, auringon kutittelut kivenposkelle ym. ym.

En tiedä onnistuiko tämän päivän kuvat, kun en ole vielä katsonut. Jahka huomenna ehtis?

En koskaan suunnittele mitään kuvaamisiani. Rakastan valokuvaamista ja otin aikaisemmin paljonkin kuvia systeemikamerallani, mutta siihen en ole koskenut enää moneen vuoteen. Napsin tilanne-ja maisemakuvia, sekä ihmisistä että luonnosta halvalla kännykälläni (joka ottaa tosin parempia kuvia kuin toisten kalliit), horisontit merimaisemissani tosin näyttävät sekä ylämäkeä että alamäkeä, mutta jotkut sattuvat aivan paikalleenkin. Kuviani on kehuttu paljon. :)

Olin aamulla kaupoilla autollani.
Taka-kontista kasasin fillarini ja ajelin hetken peltojen piennarta katsellen odottavasti niin taivaalle kuin maallekin.
Kamera-Kamera kaulassa.
Puoli-kiihkeästi odotin jotain satunnaista.
Vaan ei, tasaisen tyyntä oli pelto ja taivas.
Ajatellen jotain Signe Brander-tyyppistä porukkaa muinoin.
Heillä oli kivaa, mitä tahansa kuvasi kaikki oli uutta ja tuoretta.
60 on kuvannut jo nuorenakin.
Joten, ainakin minusta valo-kuvaaminen alkaa olla yhtä tuskaa.
Kuitenkaan en vielä antaudu pelkälle kännykälle.

H.

Olen harjoitellut valokuvaamista viisivuotiaasta lähtien, kun sain silloin ensimmäisen oman kamerani. Pienistä taskukameroista luovuin, kun älykännyköiden kameroiden laatu parani. Nyt kuvaan veden kestävällä kännykkäkamerallani melkein päivittäin ja jaan kiinnostavia kuvia usein somessa.

Erilaisia teemoja valikoituu välillä melkein huomaamatta, kun on napannut muutaman kuvan jostain aiheesta. Keltaiset kukat oli yksi viime viikkojen aiheista.

Digijärjestelmäkameroista olen käyttänyt yhden jo loppuun ja uusin laadukas yksilö näkyy viettävän nykyisin paljon aikaa kaapin hyllyllä - käyttövalmiina. Välillä lähden sen kanssa kuvausretkille, mutta enää se ei roiku jatkuvasti mukanani. Jalustoja on myös useampia erilaisia, samoin on erilaisia putkia ja kaukolaukaisin.

Viimeksi opettelin kuvaamaan ihmiskasvoja, ja iloitsin kehityksestä, jonka kuvista voi havaita. Huomasin, että hyvän henkilökuvan ottamisessa on kuvaajan ja kohteen vuorovaikutuksella erittäin tärkeä vaikutus lopputulokseen.

Usein minua pyydetään valokuvaamaan erilaisissa tilaisuuksissa ja ihmiset ovat iloisia, kun voivat käydä katsomassa kuvia omassa kuvagalleriassani ja tallentaa sieltä haluamansa kuvat omalle koneelleen. Minä olen ainoa maksava kuvagalleriani käyttäjä. ;) - Se on minusta hyvä apuväline, kun ei tarvitse enää lähetellä kuvia. Riittää, kun siirrän ne omaan kuvagalleriaani ja ilmoitan salasanan, jolla ko. kuvakansion saa avatuksi, jos joukossa on ihmisiä, jotka eivät halua omia kuviaan laajemman joukon nähtäväksi.

En enää printtaa kuvia ollenkaan, kun luovuin printtereistä ja valokuvapapereista uuteen pienempään kotiin muuttaessani.

Digiaika on muuttanut monia valokuvaamiseen liittyviä kuvioita helpommaksi kuin filmien käyttäminen ja kehittäminen / kehityttäminen aikoinaan. Niin maailma muuttuu ja me saamme opiskella ja oppia monenlaisia uusia asioita jatkuvasti, vielä ikääntyneinä ja varmaan vanhoilla päivillämmekin.

Kuvatessani pyrin aina suunnittelemaan.
Jos ei hätä tule, ei kiire ole edes psk-lle-kaan.
Olen innokas kontrasti-valo-kuvaaja.
Esi-merkiksi: o-saan ol-la uhkaavan mustan-puhuva.
Klisheenä suun.nit-te-len pas-kan-leikkausta jotenkin.

Aikoinaan kuvasin paljonkin ja kliseiseltä kuulostavasti mustavalkokuvia. Kehitin niitä pimeässä vessassa. Punainen sukka pienen fikkarin päällä ettei filmi valoitu.
Mieluisimpia kuvauskohteitani olivat vanhukset. Myös ajopuut ja sen sellaiset. Sitten myöhemmin lapset.
Annoin kamerat ja muut tykötarpeeni tyttärelleni, joka ammatissaan joutuu/pääsee kuvaamaan.
Nykyisin räpsin vain kännykällä lapsenlapsistani tilannekuvia tai jos jotain satumaista näen.
Jotenkin digiaikaan siirtyminen vei suurimmat kuvaushaluni. Ei enää tarvinnut keskittyä niin tarkoin koska kustannuksia ei tule epäonnistuneista kuvista.

Minun valokuvaukseni on niinkuin muutkin taitoa vaativat lajit, että olen aina siellä vastaanottajan puolella.
Katselen mielelläni hyvin ja huolella otettuja kuvia, kuuntelen musiikkia, syön mielelläni hyvää ruokaa ... Mutta, että itse niitä, ehei.
Oli minulla nuoruudessani kamera. Sellainen, missä piti aina rullata filmiä eteenpäin, ettei mennyt toisen kuvan päälle ja joskus se filmi sotkeutui sinne sisälle tai hyppäsi irti niin, että kamera piti avata pimeässä ja saada kelattua filmi takaisin.
Yhden aika taiteellisen kuvan sain napattua, missä seisoi kummitus auringonlaskussa parvekkeellani. Se piti olla kuva tyttärestäni vaaleansinisessä puolipitkässä leningissä ja sit erikseen se auringonlasku. Ne meni kivasti päällekkäin niin nätisti, että tyttäreni näkyi siinä sellaisena epäselvänä haamuna.

On minulla kännyköissäni ollut kamera iät ja ajat. Miten se linssi vaan kerää aina kaiken lian itseensä ja kuvista tulee sellaisia vähän nuhruisia.
Nykyisin filmaan oikeastaan vain silloin kun tähän koneen näyttöön tulee joku omituinen. Otan siitä kuvan ja lähetän likalle, että mikä tämä ... Valoitusten ja zoomausten kanssa en malta räpeltää.