Mitä teet kun yhteiskunta lakkaa olemasta?

Tähän ei kukaan vielä ole uskaltanut vastata. Kysymys ei ole edes huono- mikä maailmalla tapahtuu, voi tapahtua täälläkin.
Mikäli tapahtuu, pyrin kartoittamaan missä tilanteissa läheiseni ovat. Sitten, tarkistamaan ns kotivaran- joka on nytkin olemassa. Seuraavaksi heti pohdittava on pitkäjänteisemmän selviytymisen kannalta otollinen alue, millä elää. Että kaupunkikojoottinako jakaa vähiä muiden ihmisten kanssa, vai suuntaako sopivan varustuksen kanssa elämään nomadielämää esimerkiksi lapsuuskotiseuduille, jossa on vettä, metsiä ja hieman omaa maatakin.

Tuskin jäisin työpaikkakunnalleni. Aseita lukuunottamatta on perus selvitymisvarustus- ja jopa oleellisia taiotoja pidin yllä viimeksi viikonloppuna, ei se niin kummallista ole... siinä samalla voi iloita luonnonoloista, ja seurata miten sato kehittyy. Eikä tylsisty kerrostaloon. Kriisin tullen etenkin talövella kerrostalo on vihonviimeinen paikka.
Puulämmitys ja vedensaannin tuirvaava vesistö, josta voi kalaakin saada, ja multaa minne siemen laittaa, on parempi. Kanafarmikin on kiva juttu. Samoin kaikki muu mikä siinä ohessa vain menee- kanit, mahdollinen sika tms.
Tietysti hukka tai kettukin osaa itse kulkea, mutta eipä niille pidä jättää syötävää- niin elävää kuin muutakaan, tai nallelle mitään pengottavaa. Ja myyrät... Mihin ne ei syksyn tullen ilmesty? Eli yksi kappale maatiaiskissoja on ihan hyvä kaveri, jos ei pystykorvakoiraa omista.

Vastailkaapa muutkin.

Maanviljelijöille se vain on shokki,palkansaajat ja pienyrittäjät ovat eläneet tienaamillaan rahoilla mutta jos noin kävisi olisi maajussit kusessa kun ei olisikaan automaatti josta heidät elätetään.

Söisin rikkaita. Muutama virkamies ensi alkuun, minulla on lista.

Tuohan on kaikki koettu. Epämiellyttävämpi ajatus on se, mikä siihen on johtanut. Sota lienee ainoa varteenotettava vaihtoehto.
Rauhan aikana syntyneenä molemmat on tullut nähtyä lapsen ikäisenä. Kun juuri mitään ei ollut, sitä vähäistä säännösteltiin ostokorteilla tai lupakäytännöllä. Aika moni asia oli luvanvaraista.
Polkupyörän sisäkumia piti anoa kansanhuoltolautakunnalta, ja jos lupa tuli, kumia saattoi joutua odottamaan vielä kuukausikaupalla. Ja polkupyörän varastamisesta tuolloin tuli eräälle kaverille linnantuomio.
Metallia, lasia, kumia ja erilaisia tavaroita kerättiin, ja ainoa palkkio siitä oli kulta-, hopea-, pronssi- tai rautalapiorintamerkki siitä riippuen, miten paljon tavaraa oli kerännyt. Mitään ei heitetty pois. Tuon ajan kokeneena pahaa tekee, kun käypää tavaraa heitetään nykyään kaatopaikalle esim. vain siksi, että se on muodista pois.
Kyllä ihminen sopeutuu. Kekseliäisyyttä ja aitoa luovuutta tarvitaan hengissä pysymiseksi, koska siitä on kyse. Taudit tappavat sitä mukaa kuin niitä osuu kohdalle, joten sen suhteen voi olla vaikeaa sopeutua.
On pärjätty ennenkin, miksei nytkin. Voi tosin olla, että vain sopeutuvimmat selviävät.

Ryöstän, tapan, raiskaan, orjuutan ja olen kannibaali!