Nimeni on Perikleios, ja olen matkalla isäni tahdosta. Astuin laivaan aroin jaloin, sillä en koskaan ole ollut aikaisemmin merillä.
Minä olen istunut monasti meren äärellä pohdiskellen hyvin syvästi kaikkea sitä jota se saa minussa nousemaan pintaan. Minä tunnen olevani itse kuin meri, ääretön ja mittaamattoman syvä. Niin valtava, että minun on peljättävä itseäni ja kaikkea sitä jota meren katseleminen minussa nostaa ylös: kaikkine hirviöineen, kaikkine niine pimeyksineen jota sen syvyydet ovat tulvillaan, kaikkine niine palaamattomine laivoineen ja kadonneine merimiehineen. Minä pelkään merta ja itseäni.
Minä pelkään kaikkea sitä jota sisältäni löytyy.
En koskaan ole ollut meren äärellä tuntien sydämessäni sisäistä rauhaa, minkäänlaista lepoa. Sen mittamattomuus ja hiljaisuus loppuu tähän sataman laituriin. Tässä se on lopulta vaiti ja katsoo minuun rauhallisesti törkyisen vedenpinnan alta.
Jokaisen kerran kun olen satamassa kulkenut väistellen sen vilinää, minä olen ihmetellyt laitureilla ja laivoissa hääriviä, ruskeaksi paahtuneita kalastajia ja heidän jänteviä käsivarsiaan, heidän kasvoihinsa uurtuneita juonteita ja meriveden suolasta tönköksi käyneitä hiuksiaan. Heidän silmissään on jotain sellaista jonka minä näen syvyytenä ja jonkinlaisena viisautena. Vaikka he ovatkin järjestään tyhmiä ja yksinkertaisia miehiä jokapäiväisissä askareissaan, niin silti heidän katseessaan on jotain pelottavaa. He ymmärtävät pelätä merta niin paljon, että uskoutuvat sen myrskyihin ja tyveneen kärsimään, kuolemaan. Tuo viisaus ei heidän silmistään väisty vaikka heitä katsoisinkin ylimyksen viittani alta. Vaikka yrittäisin kuinka olla värähtämättäkään heidän edessään tivaamassa selityksiä kadonneille lasteille tai laivojen myöhästymisille. He vain tuijottavat minua kuin kuuta johon he eivät ylety. Rahisevat sanoissaan ja lauseissaan ollen täysin tottumattomia puhumaan muille kuin tuulelle ja kaikelle sille aavalle joka heitä tuolla kaukaisuudessa ympäröi kuin piiritys. Heidän silmissään on jokin hirviö jota minä en koskaan ole nähnyt, jota en koskaan myöskään haluaisi nähdä. Mutta nyt kun minä astun laivaan heidän kaltaistensa kanssa, yritän olla kuin he. Ainakin toivon niin sydämestäni.
Isäni oli valmistellut kaiken hyvin. Minulla oli kaikki asiapaperit mukanani hyvin vahatussa nahkaisessa arkussa. Olin huolellisesti perehtynyt siihen mitä minun tuli Alexadriassa tehdä: Olla kova liikemies ja neuvotella isälleni edullinen sopimus rahtiliikenteeseen. Hän omisti paljon aluksia ja kiinteistöjä. Joten minun tuli olla hänen veroisensa sinä surullisena päivänä kun hän poistuisi lännen maahan jättäen kaiken minulle.
Kaikki tämä kauopankäynnin ja elämisen sota oli kuin meri itse, yhtä turvaton ja vaarallinen elementti. Sillä en ollut niin lapsellinen että kuvittelisin olevani kuolematon maailmannapa ja kaikentietäjä. MInä olin hyvin epävarma tässä valtavassa murroksessa johon olin vääjäämättä joutunut.
Kuinka he haisivatkaan pahalle. Heidän aluksensa lemusi jokaisessa sopessa aivan yhtä pahalle kuin heidän kovettuneet ja känsäiset jalkansakin. Ne olivat kuin omituisia, kovia ulokkeita heidän elimistössään. Kuuntelin kummissani kuinka he astelivat auringonpaahteesta kuumenneella kannella siten, että heidän jaloistaan lähti ennenkuulumaton kopina ja rapse. Ja miten he olivatkaan likaisia ja alastomia. Suoraan sanoen he olivat kuvaamattoman rumia. En voinut edes ajatella että heillä oli kotonaan, köyhissä majoissaan odottamassa vaimo ja lapset. Näillä kuvatuksilla oli jossain elämä.
Ihmettelin tätä kaikkea hälinää ja kolinaa, kun tynnyri toisensa jälkeen vieri laivaan ja katosi jonnekin ruuman ummehtuneeseen syvyyteen.
Satama oli hämmästyttävän kaunis siinä keskipäivässä jolloin meidän lähtömme aika tuli. En tiedä miten, mutta irroitettuaan köydet, laiva kääntyi hiljalleen ja nosti äkkiä purjeensa törkeiden huutojen ja kirousten saattelemana. Se kolisi ylös maston viertä pitkin ja asettui pullistuen kuosiinsa, tempaisi meidät otteeseensa ja vei meitä kohti sataman aallonmurtajassa olevaa aukkoa kuin manalan portteja.
Minua pelotti hirvittävästi. Vapisin vasten kaidetta ja purin hampaitani yhteen kuin lapsi joka ei mahda tapahtuvalle mitään. Minä tuijotin vanaveden yltä nousevaa kotisatamaani ja huomasin sen väreilevän päivän kuumuudessa. Se oli minun henkinen kotini. Se oli minun äitini ja minun isäni. Minun rakkaani ja minun lapsuuteni. Nyt, nyt tuo kaikki jää taakseni, enkä minä tiedä ollenkaan mihin minä olen menossa.
En tiedä, mutta katsellessani katoavaa mannerta takani, minä tunsin irtoavani todellisuudesta ja joutuvani hulluun uneen. Kaikki kokemani oli aivan mieltä vailla. Tämä alus ei voinut olla todellinen, vaan minun päässäni oleva harhakuvitelma joka ei ollut totta. Mutta kyyneleeni olivat aitoja. Minä maistoin ne suussani kuin meren suolan.
Minä tiesin miksi minä itkin. Minä näin ensimmäisen kerran sisälläni riehuvan myrskyn joka olisi päättävä päiväni. Se oli taivaanrannasta toiseen, ylitse pääni kiertyvä synkeä pilvi, jonka tuulet kiisivät vimmaisena vetten ylitse painaen alusta kyljelleen hirvittävällä voimalla.
Se tuli uupumatta ja horjumatta minua vastaan poseidonin suusta, että minä huusin kauhusta kaiken huuhtoutuessa mereen aluksemme kannelta. Kaiken.
Minä olen istunut monasti meren äärellä pohdiskellen hyvin syvästi kaikkea sitä jota se saa minussa nousemaan pintaan. Minä tunnen olevani itse kuin meri, ääretön ja mittaamattoman syvä. Niin valtava, että minun on peljättävä itseäni ja kaikkea sitä jota meren katseleminen minussa nostaa ylös: kaikkine hirviöineen, kaikkine niine pimeyksineen jota sen syvyydet ovat tulvillaan, kaikkine niine palaamattomine laivoineen ja kadonneine merimiehineen. Minä pelkään merta ja itseäni.
Minä pelkään kaikkea sitä jota sisältäni löytyy.
En koskaan ole ollut meren äärellä tuntien sydämessäni sisäistä rauhaa, minkäänlaista lepoa. Sen mittamattomuus ja hiljaisuus loppuu tähän sataman laituriin. Tässä se on lopulta vaiti ja katsoo minuun rauhallisesti törkyisen vedenpinnan alta.
Jokaisen kerran kun olen satamassa kulkenut väistellen sen vilinää, minä olen ihmetellyt laitureilla ja laivoissa hääriviä, ruskeaksi paahtuneita kalastajia ja heidän jänteviä käsivarsiaan, heidän kasvoihinsa uurtuneita juonteita ja meriveden suolasta tönköksi käyneitä hiuksiaan. Heidän silmissään on jotain sellaista jonka minä näen syvyytenä ja jonkinlaisena viisautena. Vaikka he ovatkin järjestään tyhmiä ja yksinkertaisia miehiä jokapäiväisissä askareissaan, niin silti heidän katseessaan on jotain pelottavaa. He ymmärtävät pelätä merta niin paljon, että uskoutuvat sen myrskyihin ja tyveneen kärsimään, kuolemaan. Tuo viisaus ei heidän silmistään väisty vaikka heitä katsoisinkin ylimyksen viittani alta. Vaikka yrittäisin kuinka olla värähtämättäkään heidän edessään tivaamassa selityksiä kadonneille lasteille tai laivojen myöhästymisille. He vain tuijottavat minua kuin kuuta johon he eivät ylety. Rahisevat sanoissaan ja lauseissaan ollen täysin tottumattomia puhumaan muille kuin tuulelle ja kaikelle sille aavalle joka heitä tuolla kaukaisuudessa ympäröi kuin piiritys. Heidän silmissään on jokin hirviö jota minä en koskaan ole nähnyt, jota en koskaan myöskään haluaisi nähdä. Mutta nyt kun minä astun laivaan heidän kaltaistensa kanssa, yritän olla kuin he. Ainakin toivon niin sydämestäni.
Isäni oli valmistellut kaiken hyvin. Minulla oli kaikki asiapaperit mukanani hyvin vahatussa nahkaisessa arkussa. Olin huolellisesti perehtynyt siihen mitä minun tuli Alexadriassa tehdä: Olla kova liikemies ja neuvotella isälleni edullinen sopimus rahtiliikenteeseen. Hän omisti paljon aluksia ja kiinteistöjä. Joten minun tuli olla hänen veroisensa sinä surullisena päivänä kun hän poistuisi lännen maahan jättäen kaiken minulle.
Kaikki tämä kauopankäynnin ja elämisen sota oli kuin meri itse, yhtä turvaton ja vaarallinen elementti. Sillä en ollut niin lapsellinen että kuvittelisin olevani kuolematon maailmannapa ja kaikentietäjä. MInä olin hyvin epävarma tässä valtavassa murroksessa johon olin vääjäämättä joutunut.
Kuinka he haisivatkaan pahalle. Heidän aluksensa lemusi jokaisessa sopessa aivan yhtä pahalle kuin heidän kovettuneet ja känsäiset jalkansakin. Ne olivat kuin omituisia, kovia ulokkeita heidän elimistössään. Kuuntelin kummissani kuinka he astelivat auringonpaahteesta kuumenneella kannella siten, että heidän jaloistaan lähti ennenkuulumaton kopina ja rapse. Ja miten he olivatkaan likaisia ja alastomia. Suoraan sanoen he olivat kuvaamattoman rumia. En voinut edes ajatella että heillä oli kotonaan, köyhissä majoissaan odottamassa vaimo ja lapset. Näillä kuvatuksilla oli jossain elämä.
Ihmettelin tätä kaikkea hälinää ja kolinaa, kun tynnyri toisensa jälkeen vieri laivaan ja katosi jonnekin ruuman ummehtuneeseen syvyyteen.
Satama oli hämmästyttävän kaunis siinä keskipäivässä jolloin meidän lähtömme aika tuli. En tiedä miten, mutta irroitettuaan köydet, laiva kääntyi hiljalleen ja nosti äkkiä purjeensa törkeiden huutojen ja kirousten saattelemana. Se kolisi ylös maston viertä pitkin ja asettui pullistuen kuosiinsa, tempaisi meidät otteeseensa ja vei meitä kohti sataman aallonmurtajassa olevaa aukkoa kuin manalan portteja.
Minua pelotti hirvittävästi. Vapisin vasten kaidetta ja purin hampaitani yhteen kuin lapsi joka ei mahda tapahtuvalle mitään. Minä tuijotin vanaveden yltä nousevaa kotisatamaani ja huomasin sen väreilevän päivän kuumuudessa. Se oli minun henkinen kotini. Se oli minun äitini ja minun isäni. Minun rakkaani ja minun lapsuuteni. Nyt, nyt tuo kaikki jää taakseni, enkä minä tiedä ollenkaan mihin minä olen menossa.
En tiedä, mutta katsellessani katoavaa mannerta takani, minä tunsin irtoavani todellisuudesta ja joutuvani hulluun uneen. Kaikki kokemani oli aivan mieltä vailla. Tämä alus ei voinut olla todellinen, vaan minun päässäni oleva harhakuvitelma joka ei ollut totta. Mutta kyyneleeni olivat aitoja. Minä maistoin ne suussani kuin meren suolan.
Minä tiesin miksi minä itkin. Minä näin ensimmäisen kerran sisälläni riehuvan myrskyn joka olisi päättävä päiväni. Se oli taivaanrannasta toiseen, ylitse pääni kiertyvä synkeä pilvi, jonka tuulet kiisivät vimmaisena vetten ylitse painaen alusta kyljelleen hirvittävällä voimalla.
Se tuli uupumatta ja horjumatta minua vastaan poseidonin suusta, että minä huusin kauhusta kaiken huuhtoutuessa mereen aluksemme kannelta. Kaiken.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Joudunko tulkitsemaan tämän jäähyväisiksi?
< www.virhe.org >?
Minun tämä lukea ja arvostella, mutta juuri nyt aivoni ovat jähmeät ja sormet kohmeessa. Luen minä sen ja arvostelen hetken kuluttua tai viimeistään huomenna.
Lasten kanssa on oppinut ettei mitään auta livautella ohi suunsa, vaativat aina pitämään sanani, joten..
Joku ehti mainita jotain hyvästijätöstä joten luin tämän väritetyin aivoin, löysin sieltä keskintkertaisuuteni ja paljon muuta jota sinne tuskin oli kirjoitettu.
En minä jaksa katsoa koko kuvaa niin kauaa, että näkisin kokonaisuuden, joten nautin lauseesta siellä toisesta täällä ja jätän kokonaisuuden roikkumaan seinälleni.
Tulee aika jolloin en löydä aivoistani mitään, tuolla hetkellä seisahdun kuvan eteen ja katselen suurennuslasilla sanojen välistä avaruuteen.
Kun nyt tuli kirjauduttua, nakkaan samalla ilmaan kysymyksen. Pitääkö kukaan muu Remeksen tuotannosta?
Hehkun luettuani Pedon syleilyn, mutta nyt pelkään että kaikki muut herran teokset limittyvät tähän ensimmäiseen kokemukseen, tuomatta yhtä nautinnollista kokemusta toistamiseen...