Hmm... En edes tiedä voikos tätä enää runoksi sanoa. Ehkä jopa asiaton, muttei voi mitään. Parisen vuotta on mennyt viimeisestä runosta ja tämä tehtiin lähinnä mitään miettimättä. Mut eniwei siihen runoon tai mikä onkaan äkkiä.
Ottakaa tuska pois saattaen ikuiseen lepoon.
Keskelle liekkimerta, ei kituva muutakaan ansaitse.
Ikuisessa pimeydessä, polttavissa liekeissä,
Hän huutaa. Huutaa tuskaansa.
Elämän tuska kärventyy liekkien polttaessa.
Se on syntiselle taivas.
Siellä välttää tyhjät katseet, vihaiset sanat.
Seuraa vain pitää pahuuden säälimätön koura.
Se ei välitä toisten huudoista, antaa heidän vain huutaa.
Heikkoja ovat ne, jotka huutavat.
Ei se tuskaa poista, pahentaa vain.
Pimeydessä hän elää, valoa ei hän tiedä.
Etsien valonpilkahdusta ikiyöstä,
Tietämättä mikä on valo.
Pimeys kertoo hänelle sen,
Mitä monet juoksevat pakoon, kunnes on pakko antautua.
Maahan tähän jää vain nimi kiveen,
Kun Kohtalon kohtaa.
Ja pian se nimi on peitossa sammaleen.
Unohduksen syvässä olemuksessa asuu.
Tehköön mitä vain, unohduksen syvyyteen hänkin kätkeytyy.
Osaksi maata tuleva, kylmyyteen vajoava.
Turhaan yrittänyt, haluamattansa langennut.
Mahdollisuutensa tuhonnut, itsensä häpäissyt.
Kituva on syntinen päälle maan tämän.
Tuskassansa elävä, elämänsä kadottanut.
Ikiyön valoton pimeys on vallannut hänet.
Ikiyön routaa ei aurinko koskaan voi murtaa.
Kuu musta, tähdet sammuneet vain nousevat,
Joka ilta mustalle taivaalle.
Muistuttavat elämänsä kylmyydestä:
Taas yksi päivä takana turhaan.
Monta turhaa päivää tulee vielä valvottua.
Pimeydestä pimeyteen matkaa hän.
Kylmästä maailmasta Helvetin polttaviin liekkeihin.
Ikuinen pimeys valtasi hänet kun hän henkäisi,
Kerran ensimmäisensä vapaana,
Viimeisensä vapaana.
Ikuiset takorautaiset kahleet kahlitsivat hänet.
Pimeyden vanki, elämänsä tuskaisesti kituu.
Toivoo kuolevansa, flirttaillen sen kanssa.
Se auttaa hetkeksi, hetki lentää ohi.
Kaikki alkaa uudestaan.
Sitä hänen elämänsä on.
Valoa ei hän voi löytää, ei kuolemaakaan,
Se hakee hänet, kun on aika koittanut oikea.
Ottakaa tuska pois saattaen ikuiseen lepoon.
Keskelle liekkimerta, ei kituva muutakaan ansaitse.
Ikuisessa pimeydessä, polttavissa liekeissä,
Hän huutaa. Huutaa tuskaansa.
Elämän tuska kärventyy liekkien polttaessa.
Se on syntiselle taivas.
Siellä välttää tyhjät katseet, vihaiset sanat.
Seuraa vain pitää pahuuden säälimätön koura.
Se ei välitä toisten huudoista, antaa heidän vain huutaa.
Heikkoja ovat ne, jotka huutavat.
Ei se tuskaa poista, pahentaa vain.
Pimeydessä hän elää, valoa ei hän tiedä.
Etsien valonpilkahdusta ikiyöstä,
Tietämättä mikä on valo.
Pimeys kertoo hänelle sen,
Mitä monet juoksevat pakoon, kunnes on pakko antautua.
Maahan tähän jää vain nimi kiveen,
Kun Kohtalon kohtaa.
Ja pian se nimi on peitossa sammaleen.
Unohduksen syvässä olemuksessa asuu.
Tehköön mitä vain, unohduksen syvyyteen hänkin kätkeytyy.
Osaksi maata tuleva, kylmyyteen vajoava.
Turhaan yrittänyt, haluamattansa langennut.
Mahdollisuutensa tuhonnut, itsensä häpäissyt.
Kituva on syntinen päälle maan tämän.
Tuskassansa elävä, elämänsä kadottanut.
Ikiyön valoton pimeys on vallannut hänet.
Ikiyön routaa ei aurinko koskaan voi murtaa.
Kuu musta, tähdet sammuneet vain nousevat,
Joka ilta mustalle taivaalle.
Muistuttavat elämänsä kylmyydestä:
Taas yksi päivä takana turhaan.
Monta turhaa päivää tulee vielä valvottua.
Pimeydestä pimeyteen matkaa hän.
Kylmästä maailmasta Helvetin polttaviin liekkeihin.
Ikuinen pimeys valtasi hänet kun hän henkäisi,
Kerran ensimmäisensä vapaana,
Viimeisensä vapaana.
Ikuiset takorautaiset kahleet kahlitsivat hänet.
Pimeyden vanki, elämänsä tuskaisesti kituu.
Toivoo kuolevansa, flirttaillen sen kanssa.
Se auttaa hetkeksi, hetki lentää ohi.
Kaikki alkaa uudestaan.
Sitä hänen elämänsä on.
Valoa ei hän voi löytää, ei kuolemaakaan,
Se hakee hänet, kun on aika koittanut oikea.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olet varmaan lukenut paljon ja sen huomaa kielenkäytöstä. Synkänpuoleinen tuo on sisällöltään. Toivon sinulle enemmän elämänuskoa tästä eteenpäin.