Avioerosta toipuminen

Syyskuun lopussa tulisi avioliittoa 20v. ja yhdessä oloa 24v.
Liittomme on ollut myrskyisä ja tunteikas suhteemme alusta asti, mutta tasaantunut ajan kuluessa. Itse olin vain parikymppinen mieheni tavatessa ja melko pian tulinkin raskaaksi ja menimme naimisiin. Toinen lapsi syntyi pian häiden jälkeen.

Olemme molemmat erilaisista lähtökohdista lähtöisin, mutta samoista asioista pitäviä.
Kun lapset olivat pieniä ja me nuoria, niin mieheni petti minua ajoittain eikä väkivallaltakaan vältytty... Muistan yhden pettämistapauksen jälkeen hammasta purren ja raskaana ollessani, että kun lapset ovat isoja niin eroan.
Liittossamme oli paljon hyvääkin ja mieheni palvoi minua ja on eteeni tehnyt paljon, mutta kaikki nämä tapahtumat ovat jäänneet takaraivoon enkä loppujen lopuksi ole päässyt niistä yli.
Erohetkiä ja pariterapiaakin on ennenkin kuullunut liittoomme, mutta en usko enään mihinkään terapiaan eikä minulla ole haluakaan.
Viimeiset muutama vuosi meillä on mennyt loistavasti! Meitä ihannoidaan, lapsemme ovat lähdössä maailmalle, on veneet mökit ja kaikki. Ja kaiken piti olla ihanaa. Tunsin itseni pitkästä aikaan onnelliseksi ja turvatuksi.
Kunnes mieheni tempaisi taas känni-ääliöitsensä yhteisissä juhlissa kadoten päiviksi.
Petyin, yritin itsemurhaa ja masennuin. Vietimme kuitenkin lomamme yhdessä ja se meni suht ok. Päätimme kuitenkin, että eroaisimme tai ainakin asuisimme erillämme.
Nyt on tullut arki, asuntomme on myyty, nuorimmainen lähdössä maailmalle ja olen itseeni pettynyt, tai pettynyt kaikkeen. En tunne itseäni minkää arvoiseksi enkä uskalla jutella asiasta kuin muutamille ihmisille työssä ja lähipiirissä. Itsemurhasta ei tiedä kuin lapset, mieheni ja äitini.

Kysymys kuuluukin, vaihteleeko muillakin tunteet päivästä toiseen? Tunnetteko haikeutta? Pelkäättekö yksinäisyyttä? Ja teenkö oikein ratkaisun?

Haluisin kuulla teidän muiden mielipiteitä ja tuntemuksia, koska pääsen tästä yli ja koska minulle koittaa hyvä arki.
Ilmianna
Jaa

2 Vastausta


Tunteet vaihtelee päivittäin, uskon näin. Aikaa se vie, kuinka kauan vaikea sanoa. Yksinäisyyttä ja haikeutta löytyy. Itselläni ne juuri ennen nukkumaan menoa iski haikeus ja yksinäisyys vaikka ympärilläni olikin ystäviä ja auttavia sukulaisia. Oikea ratkaisun tiedät itse. Itse erosin, löysin harrastusten myötä paljon muuta ajateltavaa. Entisen puolison kanssa emme ole olleet minkäänlaisessa tekemisissä vuosiin, huomasin itse jälkeenpäin ettei hän ollut minulle oikea puoliso.
Ilmianna
Jaa
Moni jatkaa vaikeuksista huolimatta liittoa yhteisen "firman" takia, mutta sitten kun lapset tekevät lähtöään maailmalle se "firma" lakkaa olemasta. Sitten tuijotellaan toisia ja mietitään sitä hyvää mitä on ollut tai sitä pahaa mitä on ollut.

Jos sinä et pysty aidosti olemaan sinut tapahtuneiden kanssa ja elämään hyvää elämää kumppanisi kanssa, sitten tehtäväsi on kerätä itsellesi rohkeutta erota ja siirtyä elämässäsi seuraavaan huoneeseen.

Molemmat ovat mahdollisia, sinä itse teet päätöksen.
Ilmianna
Jaa

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Avioerosta toipuminen

Syyskuun lopussa tulisi avioliittoa 20v. ja yhdessä oloa 24v.
Liittomme on ollut myrskyisä ja tunteikas suhteemme alusta asti, mutta tasaantunut ajan kuluessa. Itse olin vain parikymppinen mieheni tavatessa ja melko pian tulinkin raskaaksi ja menimme naimisiin. Toinen lapsi syntyi pian häiden jälkeen.

Olemme molemmat erilaisista lähtökohdista lähtöisin, mutta samoista asioista pitäviä.
Kun lapset olivat pieniä ja me nuoria, niin mieheni petti minua ajoittain eikä väkivallaltakaan vältytty... Muistan yhden pettämistapauksen jälkeen hammasta purren ja raskaana ollessani, että kun lapset ovat isoja niin eroan.
Liittossamme oli paljon hyvääkin ja mieheni palvoi minua ja on eteeni tehnyt paljon, mutta kaikki nämä tapahtumat ovat jäänneet takaraivoon enkä loppujen lopuksi ole päässyt niistä yli.
Erohetkiä ja pariterapiaakin on ennenkin kuullunut liittoomme, mutta en usko enään mihinkään terapiaan eikä minulla ole haluakaan.
Viimeiset muutama vuosi meillä on mennyt loistavasti! Meitä ihannoidaan, lapsemme ovat lähdössä maailmalle, on veneet mökit ja kaikki. Ja kaiken piti olla ihanaa. Tunsin itseni pitkästä aikaan onnelliseksi ja turvatuksi.
Kunnes mieheni tempaisi taas känni-ääliöitsensä yhteisissä juhlissa kadoten päiviksi.
Petyin, yritin itsemurhaa ja masennuin. Vietimme kuitenkin lomamme yhdessä ja se meni suht ok. Päätimme kuitenkin, että eroaisimme tai ainakin asuisimme erillämme.
Nyt on tullut arki, asuntomme on myyty, nuorimmainen lähdössä maailmalle ja olen itseeni pettynyt, tai pettynyt kaikkeen. En tunne itseäni minkää arvoiseksi enkä uskalla jutella asiasta kuin muutamille ihmisille työssä ja lähipiirissä. Itsemurhasta ei tiedä kuin lapset, mieheni ja äitini.

Kysymys kuuluukin, vaihteleeko muillakin tunteet päivästä toiseen? Tunnetteko haikeutta? Pelkäättekö yksinäisyyttä? Ja teenkö oikein ratkaisun?

Haluisin kuulla teidän muiden mielipiteitä ja tuntemuksia, koska pääsen tästä yli ja koska minulle koittaa hyvä arki.

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta