Halu kuolla

WeComeWeGo

Olen elänyt hieman yli 30 vuotta, josta suurimman osan aikaa olen kärsinyt masennuksesta. Jo ihan pienenä lapsena olin alakuloinen, 10-vuotiaana halusin hirttäytyä, teini-iässä olin psykiatrisessa hoidossa ja asuin perhekodissa. Isä teki itsemurhan kun olin ala-asteella, äitini on persoonallisuushäiriöinen sekopää. Koulukiusaaminen oli aina osa arkeani. Sitten alkoi lähestyä aikuisuus, siinä parinkympin hujakoilla vietin pari ihan hyvää vuotta; sain laihdutettua elämäntavoilla kymmeniä kiloja, pääsin pitkän unelmoinnin jälkeen haaveammattiini. Tuntui että tästä se nyt alkaa! Elämä. Mutta en ollut onnistunut saamaan elämälleni riittävän tukevaa pohjaa; muutto kauas kotipaikkakunnalta, rakkaan lemmikin yht´äkkinen kuolema ja se, etten saanut vaativalla alalla tarpeeksi ohjausta työhöni ja työpaineet romahduttivat takaisin lähtöpisteeseen, josta olin kovalla työllä noussut jaloilleni.

Sillä romahduksen tiellä olen edelleen. Olen pian 10 vuotta ollut enemmän tai vähemmän huonossa kunnossa. Paloin loppuun, olin todellä väsynyt monta vuotta ja viime vuonna viimein jätin tämän haaveammattini, en pystynyt siihen enää. Nämä kymmenen vuotta olen ollut koko ajan sinkku, en ole löytänyt ketään, vaikka olisin halunnut. Olen mennyt tuhansina iltoina yksin nukkumaan pettyneenä päivääni. Minulla on aivan hirveä hellyyden ja rakkauden tarve, tuntuu aivan uskomattomalta miten elämästä voi puuttua sellaiset monille aivan itsestäänselvät asiat!

Tämän vuoden alussa päätin että tämä on viimeinen elinvuoteni. Jos tämä ei tästä parane, se on loppu nyt. Nämä menneet 8 kuukautta ovat olleet aivan hirveitä, on tapahtunut asioita jotka jo yksistään olisivat kelle tahansa paljon tai liikaa. En ymmärrä miten minulle voi sattua niin paljon pahoja asioita. Jopa ystäväni ihmettelevät samaa, joten tämä ei ole vain minun luuloni. Sain viime viikolla psykiatrisen diagnoosin ja lähetteen terapiaan, aloitin myös lääkityksen.

Tänään hain apteekista reseptit tyhjiksi lääkkeitä, joilla saan itseni hengiltä, mm. kolmiolääkkeitä. Lisäksi ostin 40-volttista viinaa. Koko päivän mieli on aaltoillut, yhtenä hetkenä haluan tappaa itseni, toisena koitan vielä ajatella että saisin johonkin vielä tartuttua ja pelastuisin. Toivottomalta kuitenkin näyttää. Voimani eivät luultavasti riitä terapiaan, olen lisäksi jäänyt kaikkien yhteisöjen, joissa olen ollut, ulkopuolelle. Taas on mennyt myös monta päivää etten ole tavannut ketään. Koitan itselleni tolkuttaa että jos vielä jaksaisin tämän viimeisen 3 kuukautta ja antaisin elämälle mahdollisuuden, mutta kun takana on lähes vuosikymmen alamäkeä, joka on vain kiihtynyt viimeisen vuoden aikana, usko paremmasta alkaa olla mennyttä. Ainut syy, miksi en kietaise tänään ostettua coctailia samantien huiviini on koira, joka täytyy lopetuttaa ennen kuin voin itse päättää päiväni.

72

1333

Vastaukset

  • WeComeWeGo , ota vaan humalaan saakka, ja sitten pehkuun, lämpimän peiton mukavaan maailmaan. Aamulla otat vain kaksi kaljaa. Ja petiin uudestaan. Unta. Illalla näyttää maailma eriltä. Usko pois. Olen kokenut sen.

    • Joo krapulassa haluaa vaan sen normaalin kamalan olon takas. Eikö ap voi antaa koiraa jollekin ?


  • Ei tämä kännillä korjaannu, valitettavasti. Koira on sellaista rotua, ettei oikein sovi kenelle tahansa, enkä halua siitä mitään kiertolaista. Enkä oikein usko että edes sopeutuisi uuteen kotiin, on vähän sellainen yhden ihmisen koira.

    Tämä yht´äkkinen kriisi johtuu tänä vuonna(kin) koettujen asioiden lisäksi varmasti myös siitä, että aloitin lääkityksen muutama päivä sitten. Noissa masennuslääkkeissä on ilmeisesti yhtenä sivuoireena alkuun pahenevat oireet ja itsemurhan riski. Eikä tämä syksy ja talven tulo myöskään asiaa ainakaan auta.

    Kirjoitin itselleni hengissäselviytymissuunnitelman kolmeksi kuukaudeksi, listan asioista jotka vielä täytyy yrittää tehdä. Jos kolmen kuukauden päästä olo on vielä yhtä toivoton niin sitten hoidan asian lääkkeillä ja viinalla. Jos jotain olen, niin aika helvetin sinnikäs, moni olisi tappanut itsensä tällä elämällä jo vuosikausia sitten.

  • Älä tee hätiköityä ratkaisua syöksymällä kuolemaan. Ja et sinä sitä halua ja sinussa välkehtii elämän kipinä. Kun lapsuus ja nuoruus on ollut vaikeaa, niin se tulee pinnalle usein lähestyttäessä keski-ikää. Mene terapiaan ja ammatilliseen hoitoon.

  • Hei,

    On olemassa erilaisia auttavia tahoja, joista voi halutessaan hakea keskusteluapua ja vertaistukea. Ulkopuolinen tuki voi olla hyvä voimavara ja helpottaa jaksamista.

    Apua voi saada netin välityksellä, puhelimitse tai kasvokkain. Tässä muutamia vaihtoehtoja:

    - Verkkokriisikeskus Tukinet, https://www.tukinet.net/ Tukinetistä saat halutessasi itsellesi tukihenkilön, jonka kanssa voit keskustella kahden kesken. Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä, joista voi saada vertaistukea ja ammattilaisten neuvoja. Tukinet on avoinna vuoden jokaisena päivänä kellon ympäri.

    - Jos haluat keskustella tilanteestasi mieluummin soittamalla, niin valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää numerossa 010 195 202 arkisin klo 09.00-07.00 sekä viikonloppuisin ja arkipyhinä klo 15.00-07.00.

    - Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Yhteystiedot löytyvät täältä: http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskusverkosto

    Lämpimin terveisin
    SOS-kriisikeskus/Kata

  • Ei itsemurha kohdallani olisi mitenkään hätiköity päätös, olen miettinyt sitä vuosia. Olen aivan todella sisukkaasti uskonut aina että "ensi vuosi on parempi" ja että "kyllä tämä tästä", mutta tosiaan takana on jo liki 10 huonoa vuotta, tätä edeltävän huonon kauden välissä oli vain pari ihan ok vuotta. Usko on nyt todella koetuksella. Viimeisin vuosi on ollut suorastaan syöksylaskua, kaikkea paskaa on kerääntynyt edellisten päälle, ja kun en ole koskaan toipunut edes niistä vanhoista, jokainen uusi asia on päässäni katastrofi. Kärsin posttraumaattisesta stessihäiriöstä, joten niihin juttuihin, jotka kaikille olisivat huonoja, reaktioni on potenssiin kymmenen. En koskaan ehdi toipua edellisestä "iskusta" kun jo seuraava tulee.

    Alan olla todella pelokas ja suorastaan vainoharhainen, pelkään ihmisiä. Koska olen aika erikoinen persoona ja käytöksestäni voi luulla että olen tyhmä, ihmisten kohtelu on todella ikävää ja välillä jopa julmaa. Olettavat etten ymmärrä. Päällä on koko ajan aivosumu, kaikki tuntuu pahalta unelta, en jaksa keskittyä, kognitiiviset kykyni ovat heikentyneet (siis tavalla joka ei vaikuta muiden ihmisten ymmärtämiseen).

    Asia joka minut voisi parantaa on rakkaus ja välittäminen sekä tietenkin terapia -en oleta että asiani korjaantuu ihmissuhteilla, mutta niiden puute on kyllä pääosassa tässä ongelmassani. Olen irrallinen kaikesta, ympärilläni ei ole ihmisiä. Ystäviä on kyllä mutta asuvat kaukana tai niillä on kalenterit niin täynnä koko ajan, että aikaa minulle on viikossa ehkä yhtenä päivänä, jos sitäkään. Kaipaan fyysistä läheisyyttä ja yhdessä tekemistä, sitä että illalla katsottaisiin vaikka yhdessä telkkaria ja mentäisiin yksissä tuumin nukkumaan. Nyt vietän kaikki illat vain koiran kanssa, sekä useimmat päivät.

    Ja en kaipaa mitään "ollaan ystäviä" -työpajoja, koska minun on vaikea edes löytää sellaisia ihmisiä, keihin kokisin jonkinlaista yhteyttä. Vaikka olen yksinäinen, en halua täyttää elämääni puolitutuilla joiden kanssa vain istun vaivaantuneena hiljaa. Aivan erityisesti kaipaisin puolisoa, mutta sellaisen löytäminen vasta mutkikasta onkin.

    • Uskon että hyödyt terapiasta, kunhan sitä on ainakin kerran viikossa, mieluiten 2. Ja kemia terapeutin kanssa on tärkeää. Jos joku ei toimi, niin vaihda.

      Näin siksi, että kirjoitat ja annat ymmärtää olevasi lahjakas, pohjimmiltaan iloinen ja positiivinen (aivan kuten minäkin), joten älyllisiä kykyjä pitäisi olla itseanalyysiin. Terapeutti toimii sulle peilinä, joka näkee todennäköisesti sellaista, minkä kenties alitajuisesti piilotat itseltäsi esim. häpeän takia, ja tällainen terapiasuhde voisi olla sinulle tosi hyödyllistä.
      Ja aina kannattaa yrittää, eihän sinullakaan paljoa ole menetettävää.


  • Mutta se on totta että en haluaisi kuolla, olen pohjimmiltani todella iloinen ja positiivinen ihminen, mutta tämä elämä ei oikein anna vaihtoehtoja. En todellakaan jaksa tätä enää yhtäkään vuotta enempää.

  • Kuulostat hirveän paljon itseltäni. Olen 30v mies, masentunut olen ollut viimeisestä 20:sta vuodesta ainakin 15 vuotta, olen rampannut 10-vuotiaasta asti mielisairaalassa. Minun ongelmani tosin johtuvat lievästä asperger-oireyhtymästä(ihan diagnosoitu, muttei näy päällepäin) ja erityisesti add:sta, joista sitten masennus ja päihdeongelmat seuranneet.
    Tälläkin hetkellä olen varsin surumielinen, voimaton ja masentunut.

    Itsekin päätin alkuvuoden aikoihin, että tämä olisi viimeinen vuosi, jos ei asiat muutu.

    Ja mullakin on tosiaan hirveä rakkauden, läheisyyden ja hellyyden tarve.

    Olen kuitenkin päättänyt, etten tee itsemurhaa - paitsi, jos olen vakuuttunut, että loppuelämä on helvettiä.
    Nuo viinan ja kolmiolääkkeiden kanssa läträäminen on aika itsemurhatarkoitusta varten aika huonoja, ei bentsoilla ja viinalla yleensä henki lähde. Minulla ei, vaikka vedin 2mg nopeavaikutteisia xanoreita puoli kourallista, pullon viinaa ja vielä 2mg subutexia - tosin mulla tuntuu olevan henkiä enemmän kuin yhdelläkään kissalla.
    Itsetuhoisella käytöksellä, "passiivisella itsemurhan yrittämisellä", jossa siis tehdään mielipuolisia juttuja, eikä piitata vaan suorastaan toivotaan että henki lähtee, mutta ei se ole lähtenyt vaikka olen vetänyt sekaisin ihan mielettömän määrän normaalisti tappavia kemikaaliyhdistelmiä, ajanut autolla 140km/h päin puuta(auto sattui kierähtämään ympäri ja lensin ennen törmäystä sivuikkunasta lumihankeen, vain jalka meni säpäleiksi), toisella kerralla 150km/h lasissa ja auto lenteli esim katon kautta muutaman kerran ympäri ja oli ihan läjässä, oli kuitenkin lentänyt ainakin 300-400 metriä, mutta pysyi suurinpiirtein tiellä (tietä reunusti tiheä kuusimetsä vain 5m päässä tiestä molemmin puolin) enkä saanut naarmuakaan. Tämmöisiä epätodennäköisiä selviytymisiä on todella paljon minun kohdalla.

    Vaikea uskoa, että ihan vain tuurilla kaikista niistä on tullut selvittyä, joihin olisi pitänyt kuolla jo kymmeniä kertoja. Pienen pientä toivoa elättelen että tässä elämässä on jotain tarkoitusta, ettei täällä turhaan olla.

    Sulla sentään on kavereita, mulla ei ole vuosiin ollut yhtäkään. Rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä ei ole ollut oikeastaan koskaan, vaikka joskus 18-25 vuotiaana olikin naissuhteita. Uskon, ettei tule olemaankaan, ennen kuin opin rakastamaan itseäni terveellä tavalla.
    Syön 2 erilaista masennuslääkettä(cymbalta 60mg ja voxra 300mg), ja siihen päälle vielä adhd-lääke elvanse, mutta silti olen masentunut.

    Olen silti päättänyt, että ainakaan muiden ihmisten takia en enää masennu. Melkoinen taisteluhan se on, kun kuitenkin liki päivittäin vain haaveilee kuolemisesta.
    Mutta uskon, että jonain päivänä vielä olen onnellinen siitä, etten kuollutkaan.

    Mene sinne terapiaan, kannattaa katsoa kaikki kortit ennen kuin tekee mitään lopullisia päätöksiä. Itsekin olen sattumoisin pääsemässä terapiaan, kun olen riittävän kauan ja hartaasti ja huolestuttavalla tavalla puhunut - ilman niitä puheita en olisi päässyt. Tosin tarvitaan vielä toisenkin psykiatrin suositus, ennen kuin pääsen terapiaan. Kunhan olen riittävän masentunut, niin enköhän pääse.
    Itse ainakin ajattelen myös, että tässä elämässä on niin helvetisti jo kärsitty, että olisi hullua tappaa itsensä, koska olisit elänyt pelkästään kärsiäksesi!

    Ja, toivo elää yhä, josko tämä muuttuisi. Pakkopositiiviseksi en silti ala..

    Anna terapialle, lääkkeille ja ajalle mahdollisuus parantaa!

    Virtuaalinen halaus sulle sinne missä lienetkin :=)

    • Oot sen verta kova, jos uskallat tommosta tehä, et pärjäisit stuntti miehenä varmaan tosi hyvin ...


  • Terapiaan kannattaa mennä, eikä kannata jossitella auttaako terapia vai ei, sillä emme siltikään menetä mitään... meillä on vain saavutettavaa.

  • Ihan kuin mun elämästä vaikka ei ole kyllä ihan noin rankkoja juttuja lapsuudessa tapahtunut. En toisaalta ole myöskään pystynyt työelämässä olemaan ja elämä on mullakin ollut pelkkää alamäkeä viimeiset 10 vuotta. Olen myöskin kelaillut tappaa itseni joskus 30-vuotiaana eikä siihen ole enää kuin puolitoista vuotta.

  • Jotenkin voin samaistua moneen kohtaan kirjoituksessasi, vaikka erojakin löytyy. Olen myös yrittänyt tehdä elämästäni jotain, mutta kun pohja on jäänyt rikkonaiseksi ei mistään tule mitään ja kaikki projektit kaatuvat. Koulutusta olen hankkinut, mutta en jaksanut työelämässä vaan paloin loppuun. En ole koskaan hakenut apua ongelmiini, vaan kärsinyt yksin esittäen että pärjään. No, enää en pärjää, juuri kuvaamasi aivosumu ja kognitiiviset ongelmat yhdistettynä pahaan ahdistukseen, masennukseen ja sosiaalisiin pelkoihin tekevät elämästäni todella rajoitettua. Ystäviä ei minulla ole ollut enää vuosiin, ja opiskelussa ja töissä jäin porukoiden ulkopuolelle eikä yhteyksiä näihinkään ihmisiin ole. Perheeni on niin henkisesti kieroutunutta, että välttelen tapaamisia eikä heistä ole mitään apua tai tukea.

    Eli umpikujassa ollaan enkä oikein usko että saisin päätäni enää toimimaan tai jaksaisi käydä läpi mitään vuosien terapioita. Pitkä yksinäisyys on tehnyt hallaa itsetunnolle, ja sosiaalinen kanssakäyminen on vaikeaa. En oikeastaan haluaisi myöskään kuolla, mutta en enää näe mitään muita vaihtoehtoja. Tekotapaa ja päivää en ole vielä päättänyt, mutta turha tällaista kitumista on enää jatkaakaan.

  • Kun on pitkään vaikeaa niin sitä ei osaa eikä jaksa uskoa katsella kauas tulevaisuuteen vaan on jumissa menneisyyteen ja kokemaansa pahaan oloon. Tilanne voi helpottaa kuitenkin jo vähän matkan päässä.

    • Todella epätodennäköistä että mikään enää muuttuis jos näin on jatkunut jo yli 10-vuotta. Se vois mut vielä pelastaa jos pian löytäisin sen elämänkumppanin jolta saada läheisyyttä ja tehdä asioita yhdessä mutta se on erittäin epätodennäköistä oikeastaan mahdotonta.


    • Hei niin kauan kun on toivoa, on elämää! Toivot parempaa tulevaisuutta ja se on mahdollista, kun nyt et tee mitään lopullista! Saako kysyä mitä kaikkea pahaa on tapahtunut?


  • Laittakaa sähköpostia toisillenne ja tavatkaa :)

  • Kiitos kaikille viesteistä ja virtuaalinen halaus takaisin hullu4444:selle. Minulla on as-piirteitä, jotka sitten osaltaan taas tuovat lisää hankaluuksia ihmisten kanssa olemiselle, aivan kuin huono itseluottamus ei sitä jo tekisi... Miksi tarvit kahden lääkärin lausunnon terapialähetteeseen? Minäkin koitan uskoa johonkin suurempaan, kuitenkin elämässä on ollut myös sellaisia tapahtumia, jotka eivät oikein pelkällä järjellä selity.

    olen.rikki; jos meitä jokin lohduttaa, niin psykologin ja lääkäreiden mukaan aivosumu tuskin aiheutuu mistään fyysisestä vammasta, vaan on psyykkistä. Mikään ei siis ole lopullisesti rikki. Toisaalta olen itse lukenut että jatkuva kortisolien koholla oleminen voi tuhota hippokampuksia, mutta ainakaan minulla ei CT-kuvassa näkynyt mitään merkittäviä poikkeamia; normaalia iän aiheuttamaa rapistumista siis. Ja minulla kova työpaine ja ahdistus kesti useita vuosia, jos sillä ei saa aivoja hajalle, niin aika paljon ne siis kestävät. Masennushan myöskin kalvaa tuhojaan aivoihin, itse otin lääkityksen nyt sen vuoksi että saisi jotain suojaa edes? Minulla on aivosumu ollut lapsesta asti, ajatukseni ei ole koskaan ollut kirkas, mikä on kyllä hirveää, nyt kun miettii. Nyt viimeisen vuoden se on ollut todella paha, pahempi kuin koskaan, mutta niin on kyllä olleet tapahtumatkin. Oisko sulla mahdollisuutta lähteä vaikka aikuisopiskelemaan jotain, ihan vaikka vaan sen vuoksi että pääsisit taas ihmisten pariin?

    AhdistunutMies; itse mietin, miten toisaalta jännä se on, miksi puolisotta eläminen voi masentaa ihmisen niin pahasti. Itselläni se ei johdu mistään ympäristön paineesta, että joku minullakin pitäisi olla, vaan omasta tarpeestani. Lapsiakaan en halua, joten mikään lisääntymisen tarve ei tätä ohjaa. Olen myös miettinyt että jos lapsuuteni olisi ollut normaali, en välttämättä kaipaisi puolisoa lainkaan. Minä olen itse sellainen, että en ketä tahansa huoli, vain sillä ajatuksella että joku on pakko olla, ja kun olen itse tämmöinen erikoispainos ja aika katukuvasta poikkeavan näköinenkin, niin on se puolison löytäminen kyllä hankalaa. Epätoivoisuus se vasta ihmiset saakin kaikkoamaan.

    Olo on nyt tasaantunut, varmaankin se akuutti kriisi johtui lääkityksen aloituksesta. Olo juuri nyt on kyllä todella sumuinen ja vetämätön, koitan väistellä mielessäni ikäviä asioita, jotka väkisinkin koittavat puskea pintaan. Yksi tänä vuonna tapahtuneista hirveistä asioista oli sellainen, jota pelkäsin vuosia, nyt sekin on koettu ja enää ei tarvi pelätä. Se oli oikeastaan suurin pelkoni joka lopulta toteutui, minkä toki tiesinkin joskus tapahtuvan. Tulevaisuudessa näkyy pari ihan iloistakin asiaa, koitan pitää fokuksen nyt niissä, ajatuksella että elämän täytyy jatkua. Pidän silti takaoven itsemurhalle auki, koska olen kestänyt tätä elämää niin kauan; kuten sanoin, moni olisi päättänyt päivänsä oman käden kautta jo ajat sitten. Olen jaksanut sinnitellä vuosia.

  • Lääkitys on alkanut vaikuttaa ja olo on tällä hetkellä parempi kuin kuukausiin 👍 Puhuin äsken puhelimessa potentiaalisen terapeutin kanssa, loppuviikosta selviää aloitammeko yhteistyön.

    Aurinkoista viikon alkua kaikille.

    • On tosi mukava kuulla, että voit jo paremmin! Masennuslääkityksen alussa ilmeisesti saattaa tulla joskus tilapäistä masennuksen pahenemista. Onnea terapiaan! Toivottavasti löydät hyvän terapeutin.
      Vinkkinä vielä sanoisin, että terveellisiä elämäntapojakin kannattaa kokeilla. Vasta oli Iltalehdessä juttua siitä, että ruokavalio ehkäisee masennusta. Siinä taisi olla, että paljon kasviksia ja hyviä rasvoja sisältävä dieetti olisi tällainen.
      Ja kumppanin etsimisen ja yksinäisyyden suhteen sanoisin, että kyllä se oikea kumppani varmaan vielä löytyy. Sitä ennen olisi hyvä oppia nauttimaan yksinolosta, sinkkuudesta, vapaudesta ja itsensä seurassa olemisesta. Yksi tärkeimmistä ihmissuhteista on suhde omaan itseen. Olkaamme siis hyviä ystäviä itsellemme.


  • Kyllä se yht´äkkinen kriisi siitä lääkityksen aloituksesta johtui. Jos ei olisi koiraa, olisin kyllä tehnyt itsemurhan, en ole koskaan tässä asiassa mennyt niin pitkälle että hankin jo tarvikkeetkin (lääkkeitä on niin paljon, että niihin kuolisi aivan 100% varmasti), katselin jo netistä, mitä koiran lopetus kotona tulisi maksamaan. Nyt olo on tosiaan asettunut. Hyvä sivutuote tässä lääkkeessä on se, että tupakkaa ei voi polttaa (maistuu aivan kammottavalle) eikä alkoholiakaan tee mieli. Kummatkaan ei olleet mulla säännöllisessä käytössä, mutta aina parempi jos ei lainkaan.

    Menetin loppukesästä läheisen ja sitä olen nyt surrut. Ikävä on tullut jännästi pitkällä viiveellä, ehkä se on joku mielen suoja. Olen kuitenkin iloinen ja kiitollinen että saatiin olla toistemme elämissä se aika, mitä olitiin. Olen yllättynyt miten tavallaan hienosti olen tän asian kanssa osannut olla, kuolema on mulle aina ollut vaikea juttu ja menettämisen pelko aivan valtava. En tästä menetyksestä kuitenkaan seonnut, vaikka pelkäsinkin sitä niin paljon. Koitan uskoa siihen että ehkä me sitten tuonpuoleisessa vielä kohdataan.

    Terapeuttia en ole löytänyt, sellaisen löytäminen näyttää yhtä hankalalta kuin puolison, heh. Toivottavasti kuitenkin löytyy, motivaatiota terapiaan löytyy kyllä.

  • Kyllä minäkin jätän rakkaani jälleen näkemisen toivossa ja uskossa. Hienoa että sinulla alkaa elämä voittaa. Jospa se hyvä terapeutti löytyy ja se on totta että ihmisen kannattaa hoidattaa myös mieltään eikä vain aina vain kehoaan.

  • Läheisen menettäminen on yksi niistä ihmiselämän vaikeista tragedioista. Lohtua siihen saattaa tuoda usko siihen, että vielä joskus kohdataan taas, sitten kun on sen aika. Ja muistoja ei voi mikään viedä pois. Suru on merkki siitä, että on rakastanut. Rakkaus on tärkeimpiä asioita ihmisen elämässä. Ikävä voi olla kova, samoin suru, mutta hiljalleen tulee enemmän kiitolliseksi yhteisestä ajasta. Se on rikkautta että on saanut jakaa elämäänsä rakastamansa ihmisen kanssa.
    Mitä luin sinun tekstejäsi niin minun mielestä sinulla on ollut monia hyviä asioita elämässäsi. Olet esimerkiksi saanut olla haaveammatissasi. Moni haaveilee kauan jostain ammatista, muttei välttämättä koskaan pääse edes opiskelemaan alaa. Jo sekin on hyvä asia, että on saanut olla töissä, kun on niitäkin joilla töitä ei vaan ole ja niitä jotka ei kykene minkäänlaiseen työhön. Kerroit, että jouduit jättämään työsi, mutta se ei välttämättä ole pysyvää. Saatat taas uudelleen päästä unelmiesi työhön. Tai jos se ei onnistu, niin saatat löytää jonkin yhtä hyvän tai jopa paremman työn tilalle. Toinen hyvä juttu on se, että sinulla on ystäviä. Vaikka näkisittekin harvoin, niin yhteys on silti olemassa, ja on mahdollisuus suunnitella yhteisiä juttuja. Kaikilla ei ole välttämättä ystäviäkään. On siis olemassa ihmisiä, joilla on asiat huonommin kuin sinulla.
    Ymmärrän kyllä toisaalta sen, että jos on paljon traumaattisia kokemuksia takana, niin tuntuu vaikealta päästä yli uusista vaikeista kokemuksista. Varsinkin jos ne vaikeudet tulee sarjana, niin silloin tuntuu, että elämä on yhtä selviytymiskamppailua, ja ei ole kunnolla edellisistäkään selvinnyt kun jo tulee uusi isku. Se on tosi ikävää jos näin käy, joskus elämä heittää eteen vaikeuksia toisensa perään. Mutta ehkä sitten vaikean ajan jälkeen tulee helpompi aika. Silloin voi sitten paikkailla itseään ja levätä ja koettaa taas nauttia asioista, ja taas jaksaa paremmin.
    Traumaattisia kokemuksia olisi sitten hyvä käsitellä vaikka terapiassa. Terapeutin etsintään olisi semmosia vinkkejä, että kannattaa valita ihminen, jonka kanssa tuntuu tulevan hyvin toimeen, ja mielellään mahdollisimman paljon koulutettu. Kognitiivinen terapia on tutkitumpaa kuin psykoanalyyttinen, ja sitä yleensä suositellaan. On myös olemassa traumaterapiaa.

  • Menettäminen on kyllä kurjaa. Tämä oli kyllä tiedossa, nyt jälkikäteen helpotuskin että niin lopulta kävi, enää ei tarvi pelätä. Nyt ei ole enää kipuja, ei tarvi juosta lääkäreissä.

    Se on totta että mulla on elämässä paljon hyvää. Siitä olen iloinen että ymmärrän sen. Ja ystävät keitä mulla on, on oikeasti aivan mielettömän hienoja ihmisiä, mua on todella lykästänyt että olen juuri heidät saanut tälle mun maalliselle vaellukselle mukaan. Uskon että työelämästä löydän itseni kyllä, ja se on myös tavoite, tiedän että se vielä onnistuu. Aion kouluttautua toiselle alalle.

    Se on kyllä jännä miten sitä ei ihan oikeasti masentuneena näe mitään muuta kuin sen umpikujan. Sillon kun on hyvä fiilis, olen koittanut oikein tietoisesti päästä kiinni siihen ajatusmaailmaan, missä kuolema on ainoa vaihtoehto, mutta ei sekään onnistu.

    Eniten mua hiertää se rakkaudettomuus. Aivan hirveä seksin ja hellyyden kaipuu. Seksiä saa kyllä, mutta ei se ole mitään satunnaisen ihmisen kanssa, josta ei välitä. Varmasti löytäisin jonkun jo vaikka tässä kuussa, jos ensinnäkin osaisin heittäytyä ja kiinnostua. Enkä myöskään halua ketä tahansa, en halua mitään "mukavuusliittoa", vaan sellaisen ihmisen, kenen kanssa olen oikeasti samalla aaltopituudella. Ja että huumorintaju menee yksiin. Ulkonäkö onkin sitten jo paljon toissijaisempi seikka, tai ikä.

    Mites muilla tähän ketjuun kirjottaneilla menee?

  • Moi ap, toivottavasti olet vielä keskuudessamme. Itselläni noin 30v kokemus paniikkihäiriöstä/masennuksesta, ja itsemurha on pyörinyt useinkin mielessä. Nyt kun on ssri lääkkeet niin tiedän etten kuitenkaan tee sitä. Katson kaikki kortit vaikka tilanne joskus pahenisikin vielä. Suosittelen kaikille masennuksesta tms sellaisesta kärsiville kirjaa nimeltä KESKPÄIVÄN DEMONI. On todella hyvä kirja masennuksesta. Luen sitä nyt toista kertaa ja sillä on hyvin voimaannuttava ja rohkaiseva vaikutus.

  • Täällä toinen 27vuotias, kaikkea on tullut jo kokeiltu, terapiassa nyt 2,5v, sairaslomalla 1,5.... en ole koskaan ollut näin täynnä lamaantumista ja vihaa kuin nyt. En pidä itteni masentuneena eikä terapeuttikaan, ongelmani on maailman tuskaa ja se etten vaa kestä elää tällä maapallolla, koen niin suurta loputonta vihaa ihmisiä kohtaan. Mikään ei koskaan muutu ja lampaina mennään vain eteenpäin. En koe että sovin tähän. Syrjäytyminen pelastaa kaikesta loskasta.

    En usko että tästä paranee koskaan! Varsinkin terapiassa kun ei suostuta selitellä mitään ja terapeutti on alkanut toistaa ittensä että mun täytyy nousta ylös, huomasin että terapeutti on alkanut tehdä minusta todella vihaisen. Mitä vähemmän hän ymmärtää minua sitä enemmän raivoa.

    • Minkä vuoksi vihaat ihmisiä?
      Minäkin kyllä, ainakin osaa tai osassa asioista. Ihmiset osaavat olla ärsyttävän ajattelemattomia, esimerkiksi tuhoavat maapalloa ja saavat muita ihmisiä masennuksen kouriin. Sitä toivoisi muiden olevan yhtä ajattelevaisia kuin itse, ja tuntuu, että maapallo olisi paljon parempi paikka silloin.


  • Täällä vielä. Itsemurha on pyörinyt mielessä taas useita päiviä ihan non-stopina ja juuri sen takia nyt valvonkin, keskellä yötä. Ei oikein näy ulospääsyä. Päätin jo vuoden alussa että tämä on viimeinen vuosi, jos olen vielä vuoden lopussa paskana, ja niin se näyttää olevan. Olen tehnyt elämässä monia rohkeutta vaativia asioita, itsemurha tulee sitten olemaan se viimeinen sellainen. Kauheasti koitan tsempata että kyllä se tästä vielä ja kaikilla on joskus vaikeaa, mutta kyllä se seinä nyt vain on noussut lopullisesti pystyyn. Mut pelastaa enää ihme, sille on tässä enää kovin vähän aikaa tapahtua. Ei varmaankaan tule tässä loppuun enää kirjojakaan luettua... Mutta toivottavasti joku muu lukee.

    Eniten mietityttää se viimeinen päivä että kun täytyy koirakin lopetuttaa, että sitten kun se on tehty niin tietä takaisin ei enää todellakaan ole. Että miten saan itseni pidettyä kasassa että en herätä eläinlääkärissä epäilyksiä ja että sitten todella tartun tuumasta toimeen, hävitän kaikista henkilökohtaisimmat tavarat jne. En haluaisi kuolla, haluaisin aivan todella elää, mutta kun tämä elämä on tämmöistä vitun pyristelyä vuodesta toiseen, on kaikista armollisinta itselleni että sille tulee loppu. Ja sitä paitsi, muhun kuluu aivan valtavasti rahaa, juoksen lääkärilläkin niin että hävettää jo, käyntilista Kanta.fi:ssä on karua luettavaa. Tulen kalliiksi, en tuota mitään, olen luuseri ja epäonnistunut paska. Toivottavasti edes mun jäänteistä on hyötyä vaikka lääketieteelle.

    Saatan olla huomenna taas eri mieltä ja ajatella, että kyllähän tämä tästä, mutta alan olla niin väsynyt tähän mielialojen aaltoiluunkin että senkin takia olisi helpointa viheltää peli tykkänään poikki. On raskasta hetken olla hieman "plussan puolella" ja sitten uudestaan pudota, nykyään en anna itselleni edes lupaa sinne plussailuun, koska tiedän kuinka siinä kuitenkin hetken päästä taas käy. Helpompi olla koko ajan masentunut ja pessimisti. Luulen että mulla on myös joku dissosiaatiohäiriö kun en ole koskaan "läsnä", tuntuu että se mitä olen ulospäin ei ole lainkaan linjassa sen kanssa, millainen olen sisältä ja kaikki tuntuu unelta. Ja tähän päälle vielä ne kaikki vinot hymyt ja ilkeä kohtelu.

    Pieni toivon jyvänen tässä on, että mun ei tarvisikaan tappaa itseäni, koska on pieni mahdollisuus että mulla on syöpä, tai alkava sellainen. Olen rukoillut että löydös olisi pahanlaatuinen, ei tarvisi kuolemaa sitten omaisillekaan millään lapuilla ruveta selittämään.

    Ymmärtämättömät ihmiset saa täälläkin sapen kiehumaan, niitä on paljon. Ja yllätykseksi ihan korkeasti koulutetutkin ihmiset saattavat olla pohjimmiltaan aivan dillejä, se on ollut jännä huomata. Tekopyhyys on asia jolle on aivan erityinen vihan paikka mussa.

  • Jos olet päättänyt tehdä oman ratkaisusi, se on oma asiasi. Kuuntele vain itseäsi, älä lopeta heti-tyyppejä. Jos maailma ahdistaa ja vituttaa liikaa, ei sitä jaksa. Itse olin myös koulukiusattu mikä jätti pysyvät arvet. Lisäksi vanhempieni suhde oli 70-luvun mittapuulla tuomittava kun isäukko oli naimisissa lapsineen ja silti suhde äitiini käyden välillä meillä yöpymässä. Aiti oli ylihuolehtiva manipuloiva joka lihotti minut läskiksi lapsena, isä taas antoi juopon ja väkivaltaisen mallin. No minusta sitten tuli alkoholisti. Hyvää aikaa elämässä oli ikäväli 18-30 v, sitten meni alamäkeä. Nykyisin olen koettanut pysytellä raittiina mutta tuskaa on silti elämän arki. On koko ajan tunne ettei kuulu mihinkään, ei minnekään. Maapallomme luonnon tuhoutuminen ahdistaa helvetisti, rakkaat luonnoneläimet ovat sukupuuttoaallossa. Maamme ei ole enää se mikä se oli, vaan täynnä tänne tunkeneita matukalkattajia. Työelämä on mennyt paskaksi narsistien näyttämöksi jossa puhutaan paljon tyhjää mutta ei osata johtaa kunnolla. Muutenkin on synkkää, kun kaikki vuodenajat ovat nyt samanlaisia eli sataa ja kylmää ja nyt vielä hämärää. Viina käy välillä vahvasti mielessä, samoin ns. narun kaulaan laittaminen. Pahinta on, kun en enää oikein jaksa uskoa edes kuolemanjälkeiseen elämään. Luulen, että kaikki omasta elämästä päättyy kokonaan kun ruumis kuolee. Tietoisuus katoaa. Onko se sitten helpotus vai ei, en tiedä. Ehkä tuo ajatus kaiken lopullisuudesta on saanut pyristelemään vielä täällä maan pinnalla. Vannomaan en mene mitään.

  • Mikähän mua oikeasti vaivaa, kun välillä mustenee niin että sitä valoa ei todella näy tunnelin päässä? En usko että on mikään kaksisuuntainen, mutta ehkä epävakaa? Siitä en saanut diagnoosia, mutta piirteitä on todettu kyllä. Haastatteluunhan sen diagnoosi toki perustuu, ei mihinkään luotettaviin kokeisiin, ehkä mulla onkin se. Nyt on nimittäin taas parempi olla ja näkyy tulevaisuuttakin. Pelkään ihan todella että kun "musta kausi" uudelleen tulee, toteutan itsemurhan, olen sitä kerta jo valmistellutkin. Silloin kun "kausi" on päällä, en pysty edes hakemaan apua, jumitun pääni sisälle, mikä ei välttämättä näy ulospäin mitenkään. Ymmärrän aivan täysin ihmisiä, keille omaisen itsemurha tulee yllätyksenä ja ymmärrän myös itsemurhan tehneitä, sieltä pimeydestä ei ihan todella näy ulospääsyä kun tilanne on tosi paha; keneltäkään ei myöskään voi pyytää tai vastaanottaa apua. Jännä miten ihminen voi olla oman mielensä vanki.

    Lähete terapiaan on tehty, toivottavasti nyt selviän sinne asti. Saan jonkinlaista pontta ja perspektiiviä lukemalla kamalista ihmiskohtaloista, niistä tulee olo että onneksi ei itsellä ole noin ja onneksi olen hengissä.

  • Terapia aloitettu joitakin aikoja sitten, ja hyvä niin.. Kelastakin tuli myönteinen päätös, että korvaavat. Tällä hetkellä elämässä on menossa aika stressaava kausi, monestakin syystä, mutta josko kesään mennessä ainakin osaan asioista tulee selvyyttä.

    Kun tässä on näitä menneitä vuosia mietiskellyt, niin kyllä sitä aikamoisesta myllystä on tultu läpi, vaikka itse sanonkin. Varmasti on, ja onkin, ihmisiä, keillä on vielä haastavampaa, mutta kyllä tämä mun elossa oleminen esim. ilman päihdeongelmaa taitaa olla jonkinlainen tilastopoikkeus. Mitään täysin tasaista elämä tuskin koskaan tulee olemaan, ja jonkinasteisia oireitakin varmasti jää. Mutta josko sitä työelämään vielä ja voisi kuolla aikanaan jostain muista, kuin psyykkisistä syitä...

    Tämmöisiä väliaikakuulumisia. Toivottavasti annan toivonkipinän jollekulle omien haasteidensa parissa kamppailevalle.

  • Edelleen hengissä, terapia jatkuu ja stressikin on helpottanut. Juuri äsken kärvistelin "tykytyskohtauksessa", mutta taidan tietää mistä se johtui. Elämään on alkanut tulla perspektiiviä. Hyvä että en viskannut lusikkaa nurkkaan loppuvuonna! Mieli aaltoilee edelleen toki, mutta ei aivan niin rajusti. Tosin nyt onkin ollut aika seesteistä, toivotaan että kun joku paha koetinkivi osuu taas kohdalle, pysyn edes jotenkin tolkuissani :)

    Muita terapian kävijöitä?

    • Hyvä että voit nyt hyvin! Onneksi täällä ei ole niitä pahanilkisiä kommentoijia, jotka eräässä ketjussa toivottavat "tervemenoa luuseri"! Sanoen että jonkun elämä on turha ja rasittaa terveiden veronmaksajien kukkaroa.
      Niinkuin olisivat hyviäkin "asiantuntijoita"!
      Jokainen elämä on arvokas!


    • Moi! Oon käynyt samanlaisia fiiliksiä läpi koko elämän, vaikka ikää onkin vasta 20 vuotta. Sisarukseni ovat myös oireilleet monin tavoin, ovat päihdeongelmaisia tai ”tunnevammaisia”, jatkavat isän perintöä uhkailemalla itsemurhalla. Isä oli tosi vaikea, uhkasi meidät tappaa samalla kuin itsensä ja pelko oli läsnä koko lapsuuden. Mietin usein, miksi henkisesti sairaat ihmiset saavat lisääntyä ja saavat aikaan sairaita ja pahoinvoiva lapsia. Kuitenkin... KAIKELLA tässä elämässä on tarkoitus. On outoa, miten just me ollaan sattuu tänne omine persooninemme :) eikö? Kun sulle tulee pahoja ajatuksia tai ajatuksia siitä ettet pysty johonkin menneisyyteni takia, naura niille. Kyseenalaista ne ja heitä pois! Sinä elät sun elämää täysillä ja sun elämä on arvokas, saat tehdä mitä vaan. Meitä suomalaisia on paljon jotka potee yksin tätä paskaa. Tukiryhmiä on jossa pääsee tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Toisaalta, ymmärrän tosi hyvin että on vaan muutama ystävä jonka kanssa jaksaa olla. Itellä sama! Ja aivosumu kuulostaa tutulta, samoin se että luullaan tyhmäksi. Mutta sun kirjoittelusta saa tosi fiksun kuvan, tietenkin surullisen mutta sä et ole mikään tyhmä. Koita luottaa siihen mitä ite olet. Suurin osa ihmisistä on taviksia jotka ei oo tarpeeksi herkkiä ymmärtämään, että jotkut tarvii hyvän ilmapiirin ollakseen parhaimmillaan. Kuulostaa siltä että aistit kans tosi helposti ihmisten fiboja, mut sekin on rikkautta, ole iloinen siitä.
      Elä aseta itsellesi liikaa sääntöjä, olisit voinut kuolla mutta nyt elät, ja toteutat sun elämästä sellaista kun haluat. Vaihda vaikka kämppää ja laita se uuteen uskoon. Käy reissussa tai ota uusi koiruli. Käy kivoissa jutuissa. Oon tosi ylpeä susta vaikka en tiedä yhtään kuka kirjoittelee siellä, etpä tiedä sinäkään kuka täällä. Hienoa, että oot saanut elämästä kiinni. Mulla meni ajallisesti aika samalla tavalla homma kuin sulla, ajattelin tappaa itseni samana päivänä kun oli ne Turun puukotukset mutta ne pysäytti. Tuli hirveän itsekäs olo. Siitä lähtien on menty pikkuhiljaa etiäpäin ja kyllä tätä voi jo elämäksi kutsua! Toivon sulle vain parasta! Muista, että oot oman itsesi paras ystävä ja se mikä sun suhde itseesi on, näkyy muillekin. Muiden mielipiteistä ei pidä liikaa välittää. Sä oot erityinen, et sen takia mitä vaikeuksia sulla on ollut, vaan sen takia mitä oot nyt. Päästä irti vanhasta pikku hiljaa. Tsemppiä👍🏻


    • Lot54 kirjoitti:

      Hyvä että voit nyt hyvin! Onneksi täällä ei ole niitä pahanilkisiä kommentoijia, jotka eräässä ketjussa toivottavat "tervemenoa luuseri"! Sanoen että jonkun elämä on turha ja rasittaa terveiden veronmaksajien kukkaroa.
      Niinkuin olisivat hyviäkin "asiantuntijoita"!
      Jokainen elämä on arvokas!

      Niinpä. Niitä kommentteja lukiessa toivon, että kyseessä on keskenkasvuisten ihmisten huumoria, jonka sopimattomuutta eivät vielä ymmärrä. Toivotaan, että niistäkin kasvaa normaaleja, terveitä aikuisia :)


    • Typy20 kirjoitti:

      Moi! Oon käynyt samanlaisia fiiliksiä läpi koko elämän, vaikka ikää onkin vasta 20 vuotta. Sisarukseni ovat myös oireilleet monin tavoin, ovat päihdeongelmaisia tai ”tunnevammaisia”, jatkavat isän perintöä uhkailemalla itsemurhalla. Isä oli tosi vaikea, uhkasi meidät tappaa samalla kuin itsensä ja pelko oli läsnä koko lapsuuden. Mietin usein, miksi henkisesti sairaat ihmiset saavat lisääntyä ja saavat aikaan sairaita ja pahoinvoiva lapsia. Kuitenkin... KAIKELLA tässä elämässä on tarkoitus. On outoa, miten just me ollaan sattuu tänne omine persooninemme :) eikö? Kun sulle tulee pahoja ajatuksia tai ajatuksia siitä ettet pysty johonkin menneisyyteni takia, naura niille. Kyseenalaista ne ja heitä pois! Sinä elät sun elämää täysillä ja sun elämä on arvokas, saat tehdä mitä vaan. Meitä suomalaisia on paljon jotka potee yksin tätä paskaa. Tukiryhmiä on jossa pääsee tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Toisaalta, ymmärrän tosi hyvin että on vaan muutama ystävä jonka kanssa jaksaa olla. Itellä sama! Ja aivosumu kuulostaa tutulta, samoin se että luullaan tyhmäksi. Mutta sun kirjoittelusta saa tosi fiksun kuvan, tietenkin surullisen mutta sä et ole mikään tyhmä. Koita luottaa siihen mitä ite olet. Suurin osa ihmisistä on taviksia jotka ei oo tarpeeksi herkkiä ymmärtämään, että jotkut tarvii hyvän ilmapiirin ollakseen parhaimmillaan. Kuulostaa siltä että aistit kans tosi helposti ihmisten fiboja, mut sekin on rikkautta, ole iloinen siitä.
      Elä aseta itsellesi liikaa sääntöjä, olisit voinut kuolla mutta nyt elät, ja toteutat sun elämästä sellaista kun haluat. Vaihda vaikka kämppää ja laita se uuteen uskoon. Käy reissussa tai ota uusi koiruli. Käy kivoissa jutuissa. Oon tosi ylpeä susta vaikka en tiedä yhtään kuka kirjoittelee siellä, etpä tiedä sinäkään kuka täällä. Hienoa, että oot saanut elämästä kiinni. Mulla meni ajallisesti aika samalla tavalla homma kuin sulla, ajattelin tappaa itseni samana päivänä kun oli ne Turun puukotukset mutta ne pysäytti. Tuli hirveän itsekäs olo. Siitä lähtien on menty pikkuhiljaa etiäpäin ja kyllä tätä voi jo elämäksi kutsua! Toivon sulle vain parasta! Muista, että oot oman itsesi paras ystävä ja se mikä sun suhde itseesi on, näkyy muillekin. Muiden mielipiteistä ei pidä liikaa välittää. Sä oot erityinen, et sen takia mitä vaikeuksia sulla on ollut, vaan sen takia mitä oot nyt. Päästä irti vanhasta pikku hiljaa. Tsemppiä👍🏻

      Sait mut liikuttumaan. Olet todella kypsästi ja fiksusti, ihanasti ajatteleva ihminen, et missään nimessä saa tehdä itsellesi mitään pahaa! Maailma tarvii sun laisia ihmisiä. Minäkin toivon sulle vain kaikkea parasta sinne johonkin!


  • Nyt kun on selvitellyt erilaisia menetelmiä lopettaa elämänsä. Niin siihen liittyen näin unen jossa kumppani lauloi viimeisenä iltana yhdessä ennen ratkaisun toteutusta akustisen kitaran säestyksellä Laura Närhen kappaleen kappaleen "Mä annan sut pois". Koen tuon biisin suunnitellun tälläisiin hetkeä ennen kuolemaa tilanteisiin. Kun elämänsä lopettaa siinä luopuu muista ja muut hänestä joka lähtee pois.

  • Mitä helvettiä te valitette? Te, joilla on kaikki hyvin. On puolisot ja lapset, ystävät ja työpaikat, ammatit ja elämä muutenkin mennyt kuin Sipilä tahtookin. Mulla ei ole mitään. Täytän tänä vuonna 30 vuotta, enkä ole käynyt kuin peruskoulun ja lukion, eli ei ole ammattia. Töitä en ole tehnyt kuin parin kuukauden pätkiä siivoushommissa, eikä niistäkään ole tullut mitään, olen aina jäänyt sairaslomalle. Ystäviä ei ole ollut ikinä. Vain yhden kerran olen seurustellut 10 vuotta sitten. Elämässäni ei kertakaikkiaan ole objektiivisestikaan tarkasteltuna mitään syytä jatkaa. Ainut syy jatkaa on kolme kissaani. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, epävakaata persoonallisuushäiriötä, paniikkihäiriötä ja pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pelkään ihmisiä niin paljon etten voi kuvitellakaan opiskelevani tai tekeväni töitä. Jos minut sellaiseen pakotetaan, tapan mieluummin itseni. Itsemurhaa mietin joka päivä. Ainoat kanssakäymiset lajikumppanien kanssa ovat kahden terapeutin tapaamiset kahden viikon välein. Muuten olen vain yksin tai siis kissojeni kanssa. Olen kokenut niin paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa muiden ihmisten taholta että kuka tahansa muu olisi tappanut ittensä minun saappaissani jo ajat sitten.

    • Teitä luusereita on aivan liian paljon loisimassa!
      Meikäläinen veronmaksaja näkee punaista aina kun teihin törmää.
      Jos olet MIES, niin ota köysi mukaasi ja mene metsäretkelle.
      Vankkoja puita kyllä löytyy.
      Vaikka ei sinulla p*skalla ole miehen sisua lopulliseen ratkaisuun.


    • Reno4 kirjoitti:

      Teitä luusereita on aivan liian paljon loisimassa!
      Meikäläinen veronmaksaja näkee punaista aina kun teihin törmää.
      Jos olet MIES, niin ota köysi mukaasi ja mene metsäretkelle.
      Vankkoja puita kyllä löytyy.
      Vaikka ei sinulla p*skalla ole miehen sisua lopulliseen ratkaisuun.

      Kuuleppa sinä reno minäkin olen samanlainen luuseri kuin nämä kaikki muutkin keskustelijat. Masennus ja unettomuus kaatuvat päälle vuosittain mutta sairaslomaa en ole hakenut. Osastollakin kerran viikon viettänyt kesälomalla ja kesäloman jälkeen takasin töihin. Masis ja unilääkkeitä olen popsinut jottei pää hajoo. Työnantajan työterveyspalvelut ovat käyttökiellossa koska niistä laskutetaan työnantajaa. F32 diagnoosilla saisin potkut välittömästi että turha kirjoitella että me ollaan yhteiskunnan syöpäläisiä. 34 vuotta on kohta työuraa takana joten eiköhän sitä ole jo yht.kunnalle enempi annettu kuin mitä sieltä on saatu.


    • Älä p*ska yritä uskotella, että tuolla diagnoosilla saat potkut!
      Sinä olet tehnyt yhtä vähän töitä, kuin että olisit iso-isäni.
      Kyllä sinut tunnetaan.
      Kymmenissä työpaikoissa ollet ollut vetelehtimässä ja mukapollavian syyllä jatkuvasti saikulla.
      Siinä sinun "työhistoria"!


    • Diippiä settiä.


    • Mutta tiedätkö mitä; nekin, keillä on nuo kaikki listaamasi asiat, voivat olla täysin p*skana oikeasti. Juuri eilen mietin, kun podin omaa yksinäisyyttäni, että tilanne voisi olla sekin, että en olisi yksin, vaan huonossa seurassa. Voisi vaikka olla hirviömäinen puoliso, joka tekee elämästäni helvettiä, mutta en saisi häntä jätetyksi. Lapsettomuudestani olen aina ollut pelkästään iloinen, se on elämäni yksi parhaista päätöksistä.

      Minä keksin heti ainakin yhden syyn jatkaa sinun elämääsi; sinulla on pohjakoulutus, ja voit hakea korkeakouluun opiskelemaan, mitä ikinä haluatkin. Minä suoritan itseasiassa nyt vasta lukiota, ja opiskeluhaaveet on ne, joiden avulla jaksan painaa eteenpäin. Se, että tällä hetkellä pelkäät muita ihmisiä, ei tarkoita sitä, että niin täytyisi olla koko loppu elämä.


  • Usein ne jotka kritisoi elämänsä lopettamista suunnittelevia on sellaisia joilla on asiat niin hyvin ettei ole tarvetta vastaavaa suunnitella. Voisi väittää että, kaikenlaiset aktiivimallit muiden vaikeuksien päälle on jo riittävän hyvä syy lopettaa elämänsä. Aktiivimalli ja muut heikennykset on pienessä piirissä päätetty kansalta kysymättä haluatteko tätä. Ei sitä kaikkea kakkaa tarvi hyväksyä mitä jossain eduskunnassa päätetään. Miksi jatkaa elämää jos ongelmia on ja yhteiskunta vielä tekee kiusaa huonojen päätöksien kautta. Ne päättää vain elävien asioista, niillä ei ola valtuuksia päättää täältä poistuneiden asioista, onneksi. Itseasiassa poistuminen tästä elämästä on kaikin puolin hyvä veto siinä mielessä kun tuntuvat päätöksen tekijät lapsen uskon lailla uskovan että, kaikki menee kuten norsunluutornista määrätään. Jos on laskuja perinnässä tai ulosotossa vois niillekki konkreettisesti haistattaa pitkät.

    • Hyvä näkökulma asiaan. Haistattaminen pitkät koko yhteiskunnalle on varmasti monen itsemurhaan tehneen ajatus. Ei tokikaan kaikkien. Itsekin aattelut että ens syksynä mennään todellakin pois kun nä kesänhelteet saadaan alta pois. En ole katkera yhteiskunnalle kun vika on usein muuallakin. Mutta näin.


    • Jahah. Kannattaako ratkaisua siirtää huomiselle?
      Itsestäni olen huomannut, että jos jonkin asian siirtää epämääräiseen aikaan, tahtoo se mennä ns "haukan persieen". Eli jää roikkumaan hamaan tulevaisuuteen.
      Kehoitan reippaasti tekemään kaikki, isotkin, päätökset pikimmiten!
      "Perässä tullaan!sanoi kraatari suutarille, kun taivaaseen lensivät"!


    • Nii no, totta tuokin.


  • semmoinen vekkuli, että kaikki ympärillä taantuu puuroksi.

  • Voimia kaikille itsemurhaa haluaville. Koittakaa jaksaa. Jeesus on apu elämään. Itse olen uskoon tullut jo. Mut kyllä uskovainenkin kaipaa jo pois täältä. Välillä niin huono olo et ainoot vaihto ehto on alkaa vertaa huumeita joka päivä. En tiedä mistä tää energia puute johtuu. Hormoonit varmaa suurin syy ja liikkumattomuus , sekä huono ruokavalio. Kevyesti liikuntaa harrastamalla ja syömällä terveellisesti oloni oli koko ajan hyvä.

  • Huoran perseestä olen tänne syntynyt vain kärsimään henkisesti. Henkisesti olen tänne syntynyt vain kärsimään huoran perseestä

  • Ajattelin, että kirjoitan tänne vuosikatsauksen.

    Vointi on huomattavasti kohentunut sitten viime elokuun. Välillä väsyneenä saattaa ajatuksissa käydä jotain itsetuhoista, mutta nopeasti kyllä huomaan, että en oikeasti halua tehdä itselleni mitään. "Aivosumu"/krooninen väsymys vaivaa edelleen, ja nyt on selvityksen alla, josko voisi kohdallani johtua eräästä fyysisestä sairaudesta. Fyysinen kuntoni ei ole ylipäänsä mikään kummoinen, silläkin on varmasti osuutta asiaan.

    Elämässä on tapahtunut paljon muutoksia parempaan. Ensinnäkin sosiaalinen elämäni on kohentunut huomattavasti, olen jopa saanut yhden uuden kaverin/ystävän. Vanhoihin on välit elpyneet, kun olen päässyt ahdistuksestani suurissa määrin eroon, ja jaksanut pitää itse yhteyttä; "kunnossapitoahan" kaikki ihmissuhteet vaatii! Parisuhderintamalla on edelleen hiljaista, mutta mitä paremmin voin, sitä vähemmän ketään rinnalleni kaipaankaan. Toisin sanoen on varmasti vain hyvä, etten ketään ole löytänyt, lähtökohdat parisuhteen tarpeeseen eivät varmasti ne kaikista terveimmät ole olleet. Nyt nautin vapaudesta. Tuossa kävi myös taannoin oikea onnenpotku, kun sain uuden asunnon todella hyvältä paikalta, missä kaikki palvelut on kivasti lähellä. Huonoon olooni vaikutti paljon myös vanha asuinpaikkani, joka oli hiljainen nukkumalähiö, kaukana kaikesta. Ei se alituinen hiljaisuus ja rauha ainakaan minun alakuloon taipuvalle mielelleni sopinut yhtään.

    Terapiasta on siis ollut paljon apua. Mitään lääkkeitä en syö, eikä niitä minulle kukaan ole tuputtanutkaan. Oloon on vaikuttanut paljon myös se, että se on täytynyt vain hyväksyä, että elämään kuuluu myös huonot asiat. Kellään ei elo ole pelkkää onnen auvoa, tyytyväisyys elämään on asenteesta kiinni. Suosittelen kaikille avaamaan silmät ja korvat ja kuuntelemaan, millaista muilla ihmisillä on, siinä saattaa huomata, ettei se oma elämä niin huono olekaan. Siihenkin olen varautunut, että vaikka olo nyt on hyvä, heikompiakin kausia tulee vielä varmasti. Toivon kuitenkin, että ne ei olisi enää niin syviä ja kaikki voimat vieviä. Ja että sellainen "tolkku" säilyisi ja kykenisin rakentavaan ajatteluun.

    Oli siis hyvä, että jaksoin sen vaikean vaiheen yli, kun todella olin jo laittamassa pistettä kaikelle. Toivottavasti tästä jutustani olisi apua muillekin itsetuhoisuuden ja muiden ongelmien kanssa kamppaileville.

  • mitä sä täällä valitat vedä ittes hirteen"olo helpottuu merkittävästi"

  • EU:kin voi olla jollekkin motivaattori päättää päivänsä sillä päätökset jotenkin liittyy siihen mitä eu:ssa päätetään. Jos Suomea ei pysty erottamaan EU:sta niin päivänsä voi päättää ja sitä kautta yksilönä päästä eroon tuosta paskasta. Hastag sipilän suomi ei ole puolustamisen arvoinen hastag suomi niin monta hyvää syytä haluta pois tästä elämästä. On jotenkin niin raastavaa kun kovasti haluaa eroon jostain ja politikot vain mielistelee eu:ta ja tekee kaikkensa ettei siitä pois pääsis.

  • Mitäs jos vain lopettais syömisen ja nääntyis kuoliaaksi.Kauanko siinä menisi,mulla kun ei ole muutenkaan nyt ruokahalua,ehkä se ei olis vaikeaa?

    • Riippuu lähtökohdasta, mutta noin yleensä, syömättä selviää verrattain kauankin (lähemmäs kuukauden). Juomatta selviää huomattavasti lyhyemmän ajan. Vapaaehtoinen itsensä näännyttäminen/juomattomuus nyt on sinänsä passiivinen tapa. Sinänsä helppo. Oikeasti vaatii aika kovaa tahtoa ja henkistä voimaa, että siinä onnistuu, joutuu taistelemaan kaikista fundamentaalisimpia halujansa vastaan.

      Aloittajalle: hienoa että on auttanut terapia. Itseäni ei auttanut, joten lähtö tulee, mutta oli mukava lukea kokemuksia ja hienoa kuulla, että asiat ovat paremmin.


  • Miten teillä menee?

    • Käyn edelleen terapiassa, mutta kärsin päivittäisestä ahdistuksesta. Tiedän, mistä ahdistus johtuu, mutta sitä on vain kestettävä - ei tämä elämäntilanne ikuisesti kestä. Välillä on melko syviäkin "monttuja" ja jatkuva väsymys kiusaa, mutta kaipa tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Oikea diagnoosin (PTSD) saaminen on auttanut paljon: en ole masentunut, olen traunatisoitunut ja kärsin ilmeisesti myös dissosiaatiohäiriöstä. Lääkitystä en käytä.

      -WeComeWeGo


  • Kumpa vaan jaksaisi. Kun elämä on pälkkää kärsimysten kujanjuoksua .............. ?

  • Kauan olet jaksanu! Oikeesti! Kunnioitan! O_O

    Minulla oli 10-vuotiaana kanssa jotain itsetuhoisia jotain. En muista enää, mutta perheneuvolassa niitä käytiin silloin. Siitä seuraavat 10 vuotta oli ihan kamalaa masennuksen kanssa rypemistä ja todellakaan ei muut ihmiset auttanu tai ollu ymmärtäväisiä. Ystävät tosi tuulellakäyviä ja hoitajat ja lääkärit aivan siis uskomattoman inhottavia joskus.

    Niin oikeesti. Se, että oot jaksanu kolmikymppiseks... on tosi upeeta! Minulla helpotti jo kahdenkympin jälkeen masennus. Sitten on ollu... ihan ookoo.

    Hmm... tiiäksää että mikä tekis sut tyytyväiseksi? Mitä sää kaipaat? Millanen sää oot? Millanen veikkaat että sää olisit jos sulla olis energiaa ja ei ahistais? Millasia ihmisiä haluaisit tuntea? Missä sää oot hyvä, ja missä haluaisit olla hyvä? Tollasten asioitten löytäminen auttaa siinä, että nykyhetkestä tulee siedettävä, tai jopa tosi kiva! :3

    Siitä kanttii alottaa. Puhu paljon ihmisille ja koe uusia juttuja, että saat perspektiiviä. Tiiän että sitä on jo tullu, mutta vielä lisää. Ihmistyyppejä joitten kanssa et yleensä hengaa, siis! :>

    Ystävät ja heilat tulee itestään, kun tekee asioita mitä rakastaa! Niitä ei kannata ettimällä ettiä. Mutta jos on yksinäinen, tiiän että siinä on tosi kiire löytää ihmisiä. :v

    Traumoista pääsee minun mielestä parhaiten yli sillä että niitä käsittelee itse ja muiden kanssa, ja sitten koittaa olla rohkea niissä tilanteissa missä kammottaa, eikä kokonaan välttele niitä. Eikä myöskään liikaa hyppää niihin. Ja on sillee anteeksiantavainen ja armollinen itelleen, koska ittesä korjaaminen vie aikaa.

    Mutta sitten kun asiat lähtee paraneen, ni siitä tulee sellanen iha järetön kierre missä asiat vaa paranee ja se energisöi ja ne paranee lisää ja se energisöi lisää ja ja ja ja.... ja se on odottamise arvone! Pidä toivoa yllä! :>

    • Kiitos viestistä Dekkii! :)

      Olet ihan oikeassa, juuri noinhan asiat menee. Tässä on onneksi parin vuoden takaiseen aloitusviestiin verrattuna moni asia mennyt parempaan suuntaan, olen mm. saanut uusia kavereita ja ystäviä. Lisäksi olen tosiaan käynyt terapiassa johon olen saanut Kelalta tukea. Oikean diagnoosin saaminen oli tosi hyvä juttu, oikeastaan taitaa olla ihan merkittävin tekijä tässä paranemisessa. Ei tämä mun tila tosiaan pelkän masennuksen hoidolla ohi mene, kun pohjalla on trauma. Traumasta voi toipua vain hoitamalla traumaa, ei pelkkiä oireita.

      Tähän dissosiaatioon alkaa mennä jo hermo, tämä on suurimman osan ajasta pahin oire - silloin kun pahin oire ei ole ahdistus. Ärsyttävää, kun dissosiaatio "ei mene pois päältä" omalla tahdolla eikä minkäänlaisella ajatustyöllä, se on ja pysyy niin kauan, kunnes toipumisen suhteen/elämässä tapahtuu jotain merkittävää. Olen kuitenkin varma, että vielä joskus tulee päivä, kun pääsen täältä "lasilinnasta" ulos, enkä vain katsele kun elämä tapahtuu ohitseni.


  • Ryhdy elämään niin kuin olisit jo kuollut. Miten eläisit ja mitä tekisit jos olisit jo kuollut?

    • Kaikkea sitä...

      En minä ole kuollut. Kiitos kuitenkin? :)

      Oli muuten erittäin puhutteleva tuo avausviestin tarina, piti kelata heti loppuunkin ja tarkistaa, oliko kirjoittaja ehkä vielä keskuudessamme. Hyvä että on. Sitä jaksaa usein itsekin paremmin jatkaa tällaisten myötä...


  • Samanlaisia ajatuksia. Itse myös päällr 30v. Juuri kotiuduin sairaalasta. Yritin itsemurhaa lääkkeillä ja viinalla mutta olin pelkuri ja soiton apuu.

    • Se että soitit apua ei tee sinusta pelkuria. Se tekee sinusta sankarin koska päätit pahalla hetkellä toimia oikein. Nostan hattua sinulle. Oikeasti.

      Jos taakkasi tuntuu liian raskaalta, miksi et pyydä Luojaa ottamaan osaa taakastasi pois?


    • "Luoja" on pahin ja julmin kiduttaja kaikista. Siltä ei mitään kannata enää pyytää. Paskaa sataa päälle kyllä pyytämättäkin.


    • Anonyymi kirjoitti:

      "Luoja" on pahin ja julmin kiduttaja kaikista. Siltä ei mitään kannata enää pyytää. Paskaa sataa päälle kyllä pyytämättäkin.

      Ei kai sitä "paskan satamista" päällensä kukaan pyydäkään.


  • Ihan mahtavaa, jos tästä meikäläisen räpiköinnistä on jollekulle jotain hyötyä! Viittaus siis tuohon yhteen aiempaan viestiin. Kyllä sitä vaan valoa tunnelin päässä alkaa näkyä, kun vaan jaksaa pinnistellä. Itselläni elämä muuttuu koko ajan paremmaksi, mitä vanhemmaksi tulen.

    "Samanlaisia ajatuksia. Itse myös päällr 30v. Juuri kotiuduin sairaalasta. Yritin itsemurhaa lääkkeillä ja viinalla mutta olin pelkuri ja soiton apuu."
    Hyvä että soitit! Ei ole pelkuruutta.

    Aloitin pari viikkoa sitten voxran uudestaan, tällä kierroksella olen välttynyt itsetuhoisilta ajatuksilta. Pari vuotta sitten olin kyllä aivan oikeasti tekemässä itsemurhaa, niin alamaihin ja ahdistukseen lääkkeen aloituksen vuoksi jouduin. Koiran omistaminen pelasti, ilman sitä olisin aivan oikeasti tappanut itseni. Toivottavasti tämä tavoittaa jonkun, joka on aloittamassa lääkitystä ja saa rajuja oireita alkuun: älä tee mitään hölmöä, ahdistus menee ohi kyllä!

    Tälle vuodelle olisi ohjelmistossa aikuislukiosta valmistuminen. Pitkään sitä on väännetty ja nyt on kaikki kurssit suoritettu, syksyllä enää muutaman aineen yo-kirjoitukset. Ensi vuonna voin hakea ensimmäistä kertaa yliopistoon, se on ollut pitkään unelmani. Kyllä se tästä! Älkää antako periksi.

    -WeComeWeGo

    • Heippa!! Voisko sulle pistää vaikka sähköpostia tai tulla jutteleen jossain kahden kesken kaikesta?:) Terkuin yksi tukea tarvitseva tyttö


  • Aloituspostauksen 2-vuotispäivä on tänään. Jännittävää kyllä, olen taas ihan mieli maassa ja miettinyt itsemurhaa jo useamman päivän. Olen jo alkanut pohtia, onkohan minulle joskus tapahtunut näihin aikoihin jotain ikävää, kun mikäli en aivan väärin muista niin tämä elokuun loppu on aina enemmän tai vähemmän hankala? Tosin äärettömän harvoin, jos koskaan, mikään aika vuodesta suorastaan loistavaa/hyvää on. Kyllä suurin osa ajasta taitaa olla enemmän selviämistä ja paremman elämän odottelua. Tai ainakin nyt ajattelen näin, tässä mielentilassa se on totta.

    Jännää, miten en voi vain päättää, että lopetan ruikuttamisen ja itsariajatukset, että voisin sanoa itselleni, että hyviäkin aikoja on kyllä oikeasti ollut ja on. Mutta: tällä kertaa en aio hankkia itsarikalustoa enkä aio tehdä itsemurhaa. Luotan siihen, että tämä menee ohi, meni viimeksikin. Sitä paitsi kuolen joka tapauksessa viimeistään joskus, voin hyvin jättää sen asian kohtalon tai muun tekijän käsiin.

    Tässä on taustalla ihan klassisia sydänsuruja(kin). Olen jo monta vuotta ollut ihastunut erääseen ihmiseen, ja tiedän, että tunne on ainakin ollut molemminpuolinen. Nyt kaikki on kuitenkin pilalla ja järki kyllä sanoo, että hyvä niin. Kyseinen ihminen ei ehkä ole "aivan terve". Eipä sillä, en ole minäkään, mutta minun sairaudenkuvaan ei kuulu muiden ihmisten kiusaaminen tai muu vahingoittaminen. Hankalalta ihmiseltä vaikuttaa ja on varmasti mielenterveydelleni hyväksi, että hän ei kuulu elämääni. Mutta en voi näille tunteille mitään. En tiedä, kuinka kauan tästä kestää päästä yli, kun olen kova jumiutumaan tunneasioihin.

    Vaikka tässä nyt vuosipäivä on fiilikseltään saman henkinen kuin aloitustilanteessa, en voi kiistää, etteikö asiat täältä synkkyyden keskeltäkin vaikuttaisi kuitenkin edes vähän paremmilta parin vuoden takaiseen. Kyllähän tämä depistely kuitenkin ottaa päähän, enkö voisi jo parantua? Voxra on vienyt ahdistuksen pois täysin, se on hyvä juttu. Vielä kun mielialakin paranisi joskus.

    "Heippa!! Voisko sulle pistää vaikka sähköpostia tai tulla jutteleen jossain kahden kesken kaikesta?:) Terkuin yksi tukea tarvitseva tyttö"
    Minusta ei kyllä valitettavasti taida olla tueksi kellekään, mutta löytyisiköhän vaikka koululta/harrastusten kautta tietoa tahosta, jonka puoleen voisit kääntyä? Kouluterkkari, opo tai kuraattori osaisi varmasti auttaa ainakin alkuun. Tsemppiä! :)

    -WeComeWeGo

  • Mulla vähän sama juttu. Mielenterveys kärsii. Ei oo töitä. En opiskele. Vielä oon tosi yksinäinen. Mielalat vaihtelee. Välil tosi vaikeeta. Sit jotenki pakko vain kestää tätä tuskaa. Naista ei saa mitenkään.

  • Kyllä tämä laiva on vain rakennettu uppoamaan. En ole valitettavasti lainkaan paremmassa kunnossa, kuin reilu pari vuotta sitten, vaan jopa päinvastoin. Ajoittaiset "paremmat hetket" on parempia siksi, että pystyn ajatella, että asiat voisi joskus tulevaisuudessa olla hyvin, kun vaan tarpeeksi räpiköin ja pinnistelen, enkä luovuta. Eli silloinkin odotan vain parempia aikoja, kun käsillä oleva aika on aina enemmän tai vähemmän huonoa. Näinä huonoina hetkinä ymmärrän, että jos käytännössä koko elämä on ollut tämmöistä kuraa, ei se muuksi tule muuttumaan. Enkä yksinkertaisesti jaksa elää kaiken sen kanssa, mitä olen kokenut, sitä on vain liikaa.

    Ei kaikista ole eläjiksi. Ei luonnossakaan kaikki eläimet ja kasvit selviä, eikä ihmisen kuuluu mun mielestä olla mikään poikkeus. Sitä paitsi kuolema on luonnollinen asia, aivan turhaan sitä kammoksutaan ja pidetään jonain hirviönä. Kaikki kuolee joskus, ennemmin tai myöhemmin. Kuolleilla ei ole kärsimystä tai kipuja, joillekin ainoastaan elämän päättyminen on tie pois kitumisesta.

    Harmi miten paljon negatiivista ajattelua kuolemiseen ja itsemurhaan liittyy. Sekin jo helpottaisi oloa, kun voisi omaisille kertoa, että tämmöistä ratkaisua olen miettinyt jo pidempään. Nyt itsemurhan joutuu tehdä salassa ja jättämään selityksen kirjeen muodossa. Jos kertoisi etukäteen, alkaisi käännytys ajatuksista pois ja pahimmillaan pakkohoito. Itsemurhiin suhtautumisen muutos voisi sitä paitsi jopa vähentää itsetuhoisuutta, kun ns. "hätäuloskäyntiin" turvautumista ei pidettäisi vääränä eikä sitä tarvisi salailla. Luulen, että suurin osa mielen sairauksiinkin kuolevista haluaisi poistua ajasta ikuisuuteen hyvästeltyään läheiset kunnolla ja vaikka nukkumalla rauhassa pois heidän ympäröiminä. Junan alle jättäytyminen tai salassa hirttäytyminen ei ole varmaan kenellekään mieluinen tapa kuolla, mutta kun ei ole vaihtoehtoja.

    Olen tosi väsynyt. Jaksoin vuosia ajatuksella, että käytyäni nyt aikuisena lukion, haen yliopistoon. Nyt kun lukio on käyty, voin vain todeta, ettei toimintakykyni ja jaksamiseni todellakaan ole sitä luokkaa, että voisin sellaisiin tulevaisuuden suunnitelmiin turvautua. Tähän on tultu, liikaa ehti tapahtua, viimeisimpänä kiusaaminen aikuisiällä. Ei auta lääkkeet, ei terapia. Sairaalaan en suostu eikä siitä olisi mitään apuakaan, enhän mä sielläkään pääsisi ajatuksiani karkuun.

    Saa nähdä, kauanko vielä olen. Toivottavasti ei enää kauaa tarvi kitua.

    -WeComeWeGo

    • Oletpa kova kirijootteleen!
      Mikä on pointtisi?
      Mitä ajat takaa?

      Täälläkin olet saanut huomiota vuosia.

      Tv järki


suomi24-logo

Osallistu keskusteluun

Ketjusta on poistettu 7 sääntöjenvastaista viestiä.

Luetuimmat keskustelut

  1. Hengityssuoja, viruksia vastaan. Ihan pelleilyäkö?

    Kuulemma hengityssuojaimet ovat loppuneet niin apteekeista kuin tukkureiltakin, kertoo Hesari. "Hengityssuojaimet loppuivat tukkureilta ja monista ap
    Maailman menoa
    64
    2886
  2. Mä välitän susta

    edelleen paljon, sitä ei mikään koskaan muuta, enkä halua sulle mitään pahaa. Toivon että olet onnellinen. Itse tyydyn osaani ja yritän pärjätä näillä
    Ikävä
    55
    718
  3. Tiedät nainen itekin

    jos me ruvettas niin haluaisin; että oltais vain toisia varten. Sinusta en kyllä ole yhtään varma. :(
    Ikävä
    31
    517