Noidankehä

Ajattelin vähän ensin kertoa taustaa kyseisestä "runosta". (En nyt tiedä onko se runo mutta jokin tekele kuitenkin..) Runo on ensimmäinen koskaan kirjoittamani (jos ei lasketa kouluaikaisia pakollisia rustailuja). Kirjoitin runon "raakaversion" kun minulla oli todella huono olla. Hetki oli sellainen, että jotenkin vain sain päähäni yrittää lievittää oloani kirjoittamalla, koska aikaisemmin kun minulle on samanlainen olo tullut, ei ole ollut helppoa saada itseä rauhoittumaan. Sittemmin "hioin" runoa hieman, kun oloni oli parempi ja pystyin löytämään enemmän ja paremmin sanoja kuvailemaan tuntemuksiani. Elämäni on jo pitempään ollut murehtimisen ja ahdistuksen kyllästämää, ja olen löytänyt tällaisesta kirjoittamisesta kanavan omien tunteitteni ja ajatuksieni läpikäymiseen. Syy, miksi laitan runon tänne muiden nähtäväksi on ainakin se, että minua kiinnostaa (runoudessa yleisestikin) se, että mitä muut näkevät toisen runossa, miten he sitä tulkitsevat, mitä se heille merkitsee. En odota että ketään välttämättä tekeleeni kiinnostaa, mutta mitäpä hävittävää minulla on. Siispä:

NOIDANKEHÄ

Hengitän, mutta tunnen tukehtuvani.

Tukehdun, mutta kuitenkin tyhjyys rinnassani elän.

Elän, mutta sisältä riudun.

Riudun, mutta silti tuskan peittäen nauran.

Nauran, mutta salaa yksin itken.

Itken, mutta kyynelten takaa näen.

Näen, mutta pimeydessä yritän kävellä.

Kävelen, mutta matkalla pysähdyn kuuntelemaan.

Kuuntelen, mutta hiljaisuudessa kysyn.

Kysyn, mutta vastausta saamatta vaikenen.

Vaikenen, mutta sisimmässäni huudan.

Huudan, mutta ahdistuksesta väsyn.

Väsyn mutta lepäämättä nukun.

Nukun, mutta herään vaikken haluaisi.

Herään, mutta heti muistan.

Muistan, mutta haluaisin jo unohtaa.

Unohdan, mutta yhä tunnen.

Tunnen, mutta siksi juuri kaipaan.

Kaipaan, mutta tyydyn vain toivomaan.

Toivon, mutta joka päivä pelkään.

Pelkään, mutta tuomittu olen odottamaan.

Odotan, mutta turhaan.

Turhaan hengitän.