oletko ollut koskaan niin piippuun puhallettu että olet ajatellut:nyt riittä, tämä loppuu tähän, mutta selvinnyt ajatuksesta yli sen kummemmin sitä toteuttamatta??
Oletko viestinyt asiasta esim. soskuun ja miten ovat suhtautuneet? Onko tukea järjestynyt??
Kenellä on kokemusta siitä että on niinlopen uupunut ollut että sijaisperhe suhde on purettu sen vuoksi?? Miten se meni??
Oletko kieltäytynyt ottamasta vastaan biovanhempia kotiisi, miten siihen on suhtauduttu??
Oletko viestinyt asiasta esim. soskuun ja miten ovat suhtautuneet? Onko tukea järjestynyt??
Kenellä on kokemusta siitä että on niinlopen uupunut ollut että sijaisperhe suhde on purettu sen vuoksi?? Miten se meni??
Oletko kieltäytynyt ottamasta vastaan biovanhempia kotiisi, miten siihen on suhtauduttu??
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kirjoitan ilman tavanomaista niciäni, ettei minua osata yhdistää aiemmin kertomaani.
Olen ollut piippuun puhallettu ja selvinnyt siitä, ja toisaalta en. Meille tuli erittäin reagoiva lapsi 5 vuotta sitten rad-oireyhtymällä, taustalla oli paljon muutakin, hyväksikäyttöä ja pahempaakin. Ensimmäisenä vuonna lapsi vei täysin voimat, oletimme kuitenkin, että tavallinen, hyvä perhe-elämä tasoittaisi lapsen reagointia ja hän voisi aloittaa normaalin kehityksen, näin ei käynyt, vaikka lapsi kehittyikin, normaalia kehitystä ei ollut riittävästi, jotta lapsi olisi kyennyt elämään tavallista lapsen elämää. Puhuimme jaksamisestamme sossulle ja kohtasimme uskomatonta syyllistämistä ja meille sanottiin, että emme ole riittäviä, kun emme jaksa. Olisimme voineet omasta mielestämme vielä tuossa vaiheessa hyötyä avusta, jos sitä olisimme ajoissa saaneet. Meillä oli vielä motivaatiota. Huomasimme silloin, että olikin huono vaihtoehto puhua ongelmista, mutta silloin se oli jo liian myöhäistä, lapsi sijoitettiin muualle, sen sijaan, että olisi annettu apua meidän perheelle. Toisiasiassa lapsi imi meidät niin kuiviin, että näin jälkikäteen olemme ajatelleet, että kaikesta mielipahasta huolimatta olemme nyt paljon iloisempi perhe ja osaamme jo nauttia asioista joita emme enää edes nähnyt lapsen ollessa vielä meillä. Olemme vakuuttuneita siitä, että rad-lapsen oikea paikka ei ole tavallisessa perheessä, tällainen lapsi tarvitsee ammatillisen hoitoverkoston, ihmisiä, jotka pääsevät välillä myös lepäämään hoitovastuustaan.
Lapsemme bioäitiä tapasimme aina sijoituskunnan järjestämässä tapaamispaikassa, koska lapsi ei halunnut äitiään meille, kotiinsa. Onneksi tätä päätöstä kunnioitettiin, mutta se vaati kovan perustelun ja asiantuntijatukea.
Kyllä se niin on vain, jos valittaa väsymystään sossun-tädeille, niin katsotaan suurennuslasin kanssa ensin lapsen käyttäytymistä ja sitten vanhempain ja jos pienikin poikkeama löytyy, lapsi on poissa, kun sijaisvanhemmat eivät jaksa, ei siinä mitään apua tälle sijaisperheelle anneta, lapset vaan pois.
Ollaan hiljaa vaan.
itse olemme kokeneet tämän sijoittava kunnan taholta, ehdotimme että jos saisimme näin etukäteen mietittyä ja sovittua ensi kesän varalle yhden viikon niin että voisimme pitää omaa lomaa ilma ainoatakaan lasta oli vastaus että eikö meillä olis sukulaisia jotka vois ottaa tai jos vaikka leirille laittais. Leiri on ihan hyvä idea jos vain sopii ko. lapselle, ehkä laittavat sieltä parin päivä kulutta paluu kyydillä kotiin kun eivät pärjää ja sukulaiset ovat saaneet jo omat kokemuksensa ko. lapsesta, eivätkä varmasti tahdo kokea toistamiseen, niin en viitsi edes kysyä eivätkä he mielestäni ole velvotettuja hoitamaan "meille sijoitettua" lasta.
Itse ajattelin jos vaikka loma tai tukiperhe voisi järejstyä mutta siihen tuli tyly vastaus että ei lapsen elämään ole nyt hyvä ottaa taas uusia ihmisiä. Olen sitä mieltä että lapsi joka kärsii käytöshäiriöistä sosiaalisella tasolla kehittymättömyyden takia voisi kenties kehittyä joutuessan kohtaamaan uusia ihmisiä. Ainakin itse olemme näin kokeneet ko. lapsen kohdalla mm. kouluelämässä.
Totta on myös se että sossu alkaa heti "ihmettelemään" miten me niin voimattomia ollaan ja vertailee meitä johon kuhun toiseen perheeseen, että "moni muukin perhe toimii näin ja näin ja aina siellä jaksetaan."...
Minustä välillä tuntuu että hitto kun ilmoitan että selvä pitäkää koko kakara ja etsikään parempi perhe kun me kerta olemme jotenkin niin eriskummallisia kun välillä väsymme, mutta sitten ajattelen lasta ja muuta mieltäni koska hänelle siirto olisi katastrofi, enkä tiedä ajatteleko lopuksi asiaa todella vai uhmaanko vain, olisko mulla se kuuluisa äidin uhmaikä=)????
Juuri näin meilläkin! Minä sanoin meidän sossulle, että perhehoitajalain mukaan sijoittavan kunnan on huolehdittava varahoitopaikan järjestämisestä sijaisperheen loman ajaksi, ja sitten paikka järjestyi. Samaa syyllistämistä olemme saaneet kuulla ja pitkään: muut sijaisperheet tekevät niin ja niin..., meitä verrataan myös toisiin ja syytetään jaksamattomuudesta. Todella nurinkurista, meillä on laki puolellamme, joka velvoittaa myös sosiaalitoimea auttamaan lapsen hoidossa ja "huollossa", mutta tätä velvollisuutta ei sosiaalitoimi ole valmis myöntämään vaan yrittävät luikerrella vastuusta karkuun vetoamalla sijaisvanhempien kyvyttömyyteen, huhhuh.
vuosi sitten olin Rad-lapseni kanssa täysin loppu. kotoa oli kadonnut ilo (yksi rad:n merkeistä, nuo lapset imevät ilon ympäriltään) ja perhe huusi ja riiteli kaikesta. esikoisen koulu kääntyi alamäkeen ja silloin soitin sossulle ja valitin olevani loppu ja että me emme tiedä enää mitä pitää tehdä.
mitään se ei silloin auttanut ja kriisi vain syveni. löysin tänne palstalle ja sain lohduttavia vastauksia kuten myös kohtuutonta lokaa päälleni.
kävimme syvääkin syvemmällä, enkä itse ole vieläkään täysin unohtanut sitä pohjatonta mustuutta ja voimattomuutta mihin jouduin. siinä vaiheessa pienikin väärä sana tai liike sossun puolelta olisi purkanut sijoituksen.
aika kuitenkin kului ja akuuttiin kriisiin tuli etäisyyttä. sossu kävi juttelemassa ja asioita puitiin, sain sanottua senkin, että olin pyytänyt apua sitä saamati.
ja sossu myönsi: liian usein vakavasti kuultu hätähuuto sijaisperheestä on sijoituksen purkupyyntö. ja silloin perhe on jo päättänyt ja tukitoimet ovat myöhässä.
me selvitimme kriisin. me saimme apua, joskin vitkaan ja ehdottomasti yli puolivuotta liian myöhään. sijoitus jatkuu ja minä olen paljon viisaampi kuin vuosi sitten.
koskaan enää en unohda ydinperheeni oikeuksia. sossu ei enää koskaan aja minun lasteni yli eikä heitä enää alisteta sijoitettujen leluiksi. meillä oli käymässä niin, että kaikki elämä ja toiminta oli tapahtumassa sijoitettujen mukaan ja heidän biojensa passaamiseen. nyt raamitetaan ja jatko käy tasa-arvoisemman kaavan mukaan. ja minun biolapsillani on myös oikeus äitiinsä. ihan kuten sijoitetuillakin on oikeus äitiinsä.
se oli tässä välillä unohtua.
Meen elämä on ollut aika putousta alaspäin ja kaikki on kaatunut niskaan, syynä vain ja YKSI PERHE ja sairaudet jotka olivat viedä mennessään, mutta hammasta purren on menty eteenpäin, vaikka sairaus ei ole toisella mihinkään kadonnut, vaan on piilossa.
Sattui henk.kohtaisia menetyksiä, vaikka toisille jakaa, tai kuka niitä toisille toivookaan, ei kukaan, mutta nyt ollaan taas, elämässä kiinni.
Sen sanon, ettei kukaan auttanut, ei sitten kukaan, yksin piti pärjätä, moni taisi ajatella, siinä meni niidenkin työ, ei käynyt sossut, kun vaikeaa oli, yksin sai kotona pärjätä.
Sisu ainakin kasvoi!
Liian yksin saa sijaisperheet olla. Ja mitä enemmän ongelmia, sen
Liian yksin saa sijaisperheet olla. Ja mitä enemmän ongelmia, sen enemmän saat yksin olla. Meille ei käynyt yhtä hyvin, että oltais voimistuttu ongelmista, alkoi potuttaa. Ja oikeasti masennuin, voimat meni. sängystä vakea nousta ylös, edes pedata vuode. Kun lapset lähteneet/saatettu kouluihinsa, saatoin istua pari tuntia keittiössä kahvimukin kanssa ja tuijotella telkkaria, mitättömiä ohjelmia. silloin jokin kilahti sisällä, kun alkoi parisuhde oireilla. Ei sijaisvanhemmuus ollut sen arvoista jos hintana on tämä. Valitsin perheeni.
Paremmaksi kaikki muuttui kun sain sijaisuuden päiväkodista, luulin ettei työelämäkään minua huoli kotivuosien jälkeen, mutta sijaisvanhemmuus olikin vaan meriittiä työmarkkinoilla, varsinkin siis sosiaalialalla - tuskin kaupallisella..heh. Nyt teen sitten sitä ja näyttää siltä, että sijaisuus jatkuu vielä ainakin vuodella! Minun täytyy rehellisesti sanoa, että olen onnellisempi kuin vuosiin, ja elämänmyönteisempi. Taas on aikaa ja voimia itselle ja läheisille.
seuraava viesti on se oikea...
Tässä sinun kirjoituksessasi oli mielestäni yksi erittäin hyvä näkökulma, nimittäin se, että kotiäitys (bio- tai sijoitettujen lasten kanssa) ei aina ole se paras ratkaisu.
Tästä samasta asiasta ovat vannoutuneet piirinsä niin puolesta ja vastaan. Miksei voida nähdä siten, että se mikäs sopii yhdelle i sovi eikä tarvitsekkaan sopia toiselle.
Bioäitejäkin syyllistetään helposti jommasta kummasta, joko siitä, että * lähti niin pian töihin ja pienemn laittoi hoitoon* tai sitten niin että * sekin aina vaan kotona lapsiaan VAAN hoitaa, mikse KUNNON työ maita?* jne...
Aina on joku joka ajattelle ja tietää muka paremmin meidän kunkin omat asiamme.
Siksi onkin hyvä osata rohkeasti tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu ja minkä kokee perheelleen parhaimmaksi ratkaisuksi.
Aivan kuten kerroit piristyneesi huomattavasti töihin lähdettyäsi. Juuri noin sen pitää mennäkin. Kun itse äitinä voi hyvin niin takuulla se heijastuu lapsiinkin.
Mitäs iloo kellekkään on siitä jos äiti masentuneena sohvaperunana makaa kotona eikä jaksa innostua oikein mistään.
Itse tykkään taas olla kotona ja toivon että se ja minun kaltaisteni päätös kotiinjäämisestä olisi myös aivan yhtäoikeutettua.
...yhdessä rakentaa tai vaatia joku sellainen apu verkosto. Kaikilla ei ole mummeja ja pappoja tai sellaisia ystäviä jotka voivat ottaa lapset välillä.
Minusta olisi oikein, että meilläkin sijaisperheillä olisi todellakin mahdollisuus tarvittaessa vapaa päivään tai viikonloppuun. Se tukisi meidän jaksamista lasten kanssa arjessa ja lapsetkin oppisivat huomaamaan, että sieltä ne äiti ja isä tulevat takaisin eivätkä jääneetkään ikuisesti reissun päälle.
Töissä käydessäkin on vapaata, eikä saa edes lain mukaan tehdä liiaksi ylitöitä ilman, että siitä sakotetaan.
Itse olemme nyt puoliksi suossa, kun meillä on melko raskaat lapset, jotka vaativat jatkuvaa läsnäoloamme. Läheisemme on sairastunut vakavasti ja hänkin tarvitsee meitä. Toisen perheen soskuille en viitsi soitella edes, tiedän jo valmiiksi, että sieltä ei apuja heru, vaan ikuinen lause tähän malliin "te olette sijaisvanhempia ja teidän täytyy lapsen vuoksi vastuunne kantaa". Toisen perheen soskulle soitin ja sieltä tuli heti lämmin vastaanotto ja hän lupasi maksaa, jos tarvitsemme välillä vapaata tällaisessa tilanteessa. Olemme siis onnekkaita nyt, mutta juuri se läheisemme on sairastunut joka meille välillä on vapaan turvannut, et kuinka jatkossa kriisin mentyä ohi.
niin voi meitä, osaan kuvitella miten osa ihmisistä ajattelee: itseppähän olette taakkanne valinneet ja siitähän teille maksetaan. Ihme ettei vieläkään ole yhtään ainutta "raskasta" viestiä tullut.
Vaikka asia onkin vakava ja harmillinen tuntuu kivalle lukea että muillakin on samanlaisia ongelmia, joskus sitä tuntee itsensä niin yksinolevaksi näissä hommissa.
Hei mut jaksamista meille ja rohkeutta sanoa mitä on sanottavana.
Aurikoa kaikille!!
Voisitteko miettiä jonkun teille tai lapsillenne tutun, luotettavan kenties alalle jotenkin koulutetun henkilön, jota voisitte ehdottaa teille lomittajaksi kotiin. Sijoittaja maksaisi hänen kanssaan tehtävän toimeksiantosopimuksen perusteella palkkiota siitä, että hän tulee teille kotiin hoitamaan lapsianne. Sillä aikaa te menette viikonlopuksi jonnekin. Lomittajan palkkio voisi olla esim. saman verran kuin sijoittava kunta maksaa tukiperheilleen yleensä. Te kustantaisitte tottakai perheen ruuan ja muut viikonlopusta aiheutuvat normaalimenot.
Kun teillä on kaksi eri sijoittajaa, olisi kohtuullista, että nihkeämpi edes korvaisi suopeammalle sijoittajakunnalle joka toisen kuukauden lomaviikonlopusta aiheutuneet kulut. Lomittajan kanssa sijoittaja voisi tehdä toimeksiantosopimuksen toistaiseksi (niin kuin on tehnyt teidänkin kanssanne?) eli kysymyksessä olisi sitten pysyvä lomajärjestely.
ehdotus oli todella hyvä, mutta kun emme haluaisi lähteä pois kotoa. Olisi ihanaa olla joskus kaksin kotona, kuunnella hiljaisuutta ja nauttia kun paikat pysyvät edes hetken järjestyksessä. Olen saanut joskus maistaa moista herkkua ja jäin siihen koukkuun, ainoa ongelma on se, ettei lapsia saa mihinkään. En jaksaisi lähteä mihinkään kun sekin stressaa vaan haluaisin olla kotona RAUHASSA ja kaukana lapsista.
No kai sitä jotain keksii kun oikein miettii.
Vaikka tämä työ välistä on henkisesti ja ruumiillisesti tosi rankkaa, niin en vaihtaisi pois ja menisi esim. jonnekin vanhainkodin osastolle vaippoja vaihtaan....vaikka tykkään tosi paljon vanhuksista....joskus hoitanutkin....tai kaupan kassalle viikonloppu-ruuhkan painaessa päälle...kodinhoitajat ym..tekee kiireellä työnsä, toki vain sen 8-tuntia, mutta me saamme olla kotona, aika usein, vaikka niitä kuljetuksia onkin.
Eli olkaamme vaikka YLPEITÄ hienosta työstämme ja teemme maailman ARVOKKAINTA työtä hoidamme LAPSIA!!!