Rintasyöpäpäivä 13.10. Kertomus syöpätaudista

Omalla äidilläni oli rintasyöpä. Kerronpa tässä nyt päivän takia tarinaa siitä.
Hän havaitsi sen joskus vuonna 2010 alkuvuonna pattina vasemman rinnan päällä, ei siis rinnassa. Ja ajatteli, että on jo liian myöhäistä mennä lääkäriin. Hän kertoi tästä patista meille lapsilleen vasta kahden vuoden päästä. Veljeni koitti painostaa häntä lääkäriin, mutta äitini kieltäytyi päättäväisesti. En tiedä miksi hän ei halunnut mennä hoitoon asian kanssa. 5 vuotta hän eli patin havaitsemisen jälkeen. Tuo möykky vain kasvoi ja alkoi vuotaa verta ja märkää. Äitini halusi mieluummin kuolla omassa kotonaan perheen parissa kuin olla sairaalassa hoidossa. Itse en tajunnut sitä vielä syöväksi, koska sitä ei oltu edes diagnosoitu, enkä tiennyt, että syöpä voi olla tuollainen.
Hän vetosi myös uskonnollisiin visioihin kieltäytyessään hoidoista ja kemikaaliherkkyytensä, ettei kestänyt kemikaaleja sekä huonoihin kokemuksiinsa terveydenhoidosta ja lääkäreistä. Noh lopulta hän alkoi kärsiä ummetuksesta -johtuiko syövästä vai muista syistä, en tiedä - ja vieläkään ei ollut menossa lääkäriin. Noh, ummetukseen kokeiltiin kaikenmaailman lääkkeitä ja muita keinoja, mutta niistä ei ollut apua. Lopulta verenvuodon heikentänä hän kaatui matkalla suihkuun ja romahti kätensä päälle, joka murtui olkavarresta. Silloin soitimme me lapset ambulanssin ja hänet vietiin väkisin sairaalaan. Vasta kun kuulin, että kädessä on etäpesäkkeitä tajusin, että kyseessä on syöpä. (Tämä tarina ei mene niinkuin naistenlehdissä.) Hän yhä kieltäytyi tutkimuksista ja karkasi sairaalasta. Sai siellä sentään kipulääkettä. Noh kotona ollessaan hän sitten jonkun päivän päästä halusi takaisin sairaalaan kipulääkkeiden vuoksi. Ja sitten saatiin ilmeisesti se ummetuskin hoidettua. Verenhukan vuoksi hänen hemoglobiininsa oli laskenut 42:teen, milloin periaatteessa ihmisen pitäisi olla jo kuollut. Noh sairaalassa ollessaan saatiin hänelle punasolujakin viimein annettua ja tilanne parani vähän. (Tähän huomautuksena, sairaalassa ei ole oikein puolihoitomahdollisuutta, jos kieltäytyy kaikesta hoidosta, niin se menee helposti saattohoidoksi.) Lääkärit olivat kyllä auliista tarjonneet kaikkia hoitoja, myös plastiikkakirurgiaa rintaan, mutta äitini kieltäytyi kaikesta. Käsi kipsattiin, mutta siitä ei leikattu kasvaimia pois, mitä lääkärit olivat ehdottaneet. Noh, hän karkasi seuraavan kerran sairaalasta miehensä kanssa. Lääkärit pistivät kirjoittamaan lapun, jossa oli, että omalla vastuulla, koska sitä ei tosiaan suositeltu. Ensin hänen vointinsa parani vähän, mutta sen jälkeen taju alkoi hiipua… Noh loppujen lopuksi hän eli ~kaksi ja puoli viikkoa sairaalaan päätymisensä jälkeen. Vahvoissa kipulääkkeissä, fentanyylissä, joka aiheuttaa mm. hallusinaatioita. Kipuja ei ilmeisesti ollut. Lääkäri oli katsonut olennaiseksi kipulääkityksen. Kuolinpäivänään hänen hengityksensä meni vaikeaksi ja pikkuhiljaa hän vain lakkasi hengittämästä ja sydän lyömästä ja hän vain lipui puolitajuttomana pois… sinänsä kaunis kuolema, ei pelottava eikä tuskainen eikä siitä tiennyt milloin on elossa ja milloin kuollut, rajaa ei osannut vetää… Yritimme vielä elvyttää ja ambulanssihenkilöstö samoin, mutta kait tämä defibrillaattori (ne puhuvat) sanoi, että ei voi elvyttää: sähköistä jotain sydänpulssia tai jotakin ei löytynyt. Kammoan vähän defibrillaatorin ääntä sen jälkeen… Ambulanssimies sanoi pahoittelunsa, että hän on kuollut. Sen jälkeen tulivat hautaustoimiston miehet viemään hänet mukanaan. Ja poliisi jututtamassa, koska jos joku kuolee kotona, täytyy poliisin tutkia asia ja yleensä tulee ruumiinavaus, tässä tapauksessa kuolinsyy oli lääkärin mielestä niin selvä, ettei sitä tullut.
Ilmeisesti siinä vaiheessa kasvaimia oli muuallakin, päänahassa kolme omituista kohoumaa, kainalossa ja kyljessä pienet möykyt lääkärin mukaan ja veljeni mukaan jalassa oli jonkunlainen isokin patti. En tiedä, sitten miten paljon sisällä. Mutta muita oireita ei ollut päälle päin, kuin kasvaimessa rinnan päällä kipua ja toinen käsi petti joskus ehkä kasvainten takia.
Hän eli elämänsä ja sairautensa ajan yleensä ottaen postiivisena ja iloisena huolimatta taudistaan ja vakuutti lääkäreillekin hoidosta kieltäytyessään olevansa valmis kuolemaan. Hän eli kotiäitinä ja sanoi, ettei katunut sitä, toisin kuin jos olisi uhrannut elämänsä työntekoon. Eli ilmeisesti hän oli suht tyytyväinen elämäänsä.
Verrattuna siihen, miten positiivinen hän onnistui olemaan ja elämään päivän kerrallaan, minua ihmetyttää ne syöpäpotilaat, jotka ovat hoidossa ja ovat negatiivisia ja valittavat koko ajan. Miten ankeaa on niillä, jotka ovat hoidossa ja saattavat usein jopa parantua toisin kuin äitini, joka ei halunnut hoitoa ja kuoli ja siitä huolimatta onnistui olemaan positiivinen. Tämä ero hämmentää minua.
No, en tiedä mitä pitäisi oppia tarinasta: itselläni on ollut lapsena hyvänlaatuinen kasvain, joten voi olla perinnöllistä alttiutta syöpiin. Sitä suuremmalla syyllä vältän tupakkaa, ettei lisää riskiä. Ehkä myös mennä ajoissa hoitoon.