Olin pieni tyttö, kun isoisäni äiti kuoli.Tapoihin kuului, että veljeni ja minä laitoimme vanhalle naiselle pesuvedet valmiiksi saunan lauteelle odottamaan.Ilmoitimme mummille, että vedet on valmiina, johon hän vihaisena luonteena tokaisi, että mitä hulluja, kuolluhan se on!Totesi kuitenkin, että ompahan vedet hänelle sitten valmiina.Saunasta tultuaan mummi oli vihainen ja sanoi, että valehtelu on rumaa, ei siellä mitään vesiä ollut.Mammamme kävi sittenkin viimeisellä kylvyllä.
Mummista aika jätti, kun olin 14.Seuraavana aamuna heräsin äänekkääseen pöydän kattamiseen.Kohta kuuluikin mummin tyypillisen äreä käsky, syömään sieltä, toiste en käske! Sanoin veljelleni, että parempi mennä, ennenku suuttuu.Veli käänsi kylkeä tokaisten, että no sitte suuttuu!Keittiössä oli kuitenkin kaikki juuri niin, kuin olin jättänyt edellisenä iltana, kyllä siinä suu loksahti auki ja sitte vasta tajus, että ai nii, kuolluhan se..
Mummini kävi kanssani myöhemmin henkien taistoa, kun olin 23.Pelko ajoi minut pois kotoa, kun siellä oli niin sähköinen ilmapiiri, pelotti ihan kympillä!Eläessäni en ole sellaista pelkoa ja painostavaa tunnetta kokenut!
Sain rauhan, tai ehkä mummini sai sen, kun hoin mantraa ja poltin kynttilää samalla.Pyysin mantrassani kaikkia kutsumattomia vieraita menemään takaisin sinne, mihin kuuluvat ja että eivät ole toivottuja vieraita.Että sitä pelkoa, kun se vain paheni minun hokiessani mantraani..
Mammani kävi tervehtimässä minua 1997, kun olin astumassa seuraavana aamuna palvelukseen.Heräsin siihen, että äitini silitteli hiuksiani ja kohensi peittoa.Sitten hän meni jääkaapille ja minä nousin vessaan. Äitini tuli makuuhuoneesta minua kuiskaten, että tuli nälkä vai? Tuijotin äitiäni silmät pyöreänä, että ei, ku miä oon tässä.Mammani hahmo hävisi, mutta kumpikaan meistä ei pelännyt, en minä, eikä äitini.Se oli lempeä vierailu, halusi kai mamma tulla kertomaan, että hyväksyi päätökseni ja kunnioitti sitä.
Tiedän vain sen, mitä itse olen tuntenut ja nähnyt.Nämä kerrotut ovat minulle täyttä totta, sinulle kenties vain puppua.Voi toki olla, että olen hullu, mutta en osaa sitä hävetä, sillä oma todellisuutensa se on hullullakin.
Mummista aika jätti, kun olin 14.Seuraavana aamuna heräsin äänekkääseen pöydän kattamiseen.Kohta kuuluikin mummin tyypillisen äreä käsky, syömään sieltä, toiste en käske! Sanoin veljelleni, että parempi mennä, ennenku suuttuu.Veli käänsi kylkeä tokaisten, että no sitte suuttuu!Keittiössä oli kuitenkin kaikki juuri niin, kuin olin jättänyt edellisenä iltana, kyllä siinä suu loksahti auki ja sitte vasta tajus, että ai nii, kuolluhan se..
Mummini kävi kanssani myöhemmin henkien taistoa, kun olin 23.Pelko ajoi minut pois kotoa, kun siellä oli niin sähköinen ilmapiiri, pelotti ihan kympillä!Eläessäni en ole sellaista pelkoa ja painostavaa tunnetta kokenut!
Sain rauhan, tai ehkä mummini sai sen, kun hoin mantraa ja poltin kynttilää samalla.Pyysin mantrassani kaikkia kutsumattomia vieraita menemään takaisin sinne, mihin kuuluvat ja että eivät ole toivottuja vieraita.Että sitä pelkoa, kun se vain paheni minun hokiessani mantraani..
Mammani kävi tervehtimässä minua 1997, kun olin astumassa seuraavana aamuna palvelukseen.Heräsin siihen, että äitini silitteli hiuksiani ja kohensi peittoa.Sitten hän meni jääkaapille ja minä nousin vessaan. Äitini tuli makuuhuoneesta minua kuiskaten, että tuli nälkä vai? Tuijotin äitiäni silmät pyöreänä, että ei, ku miä oon tässä.Mammani hahmo hävisi, mutta kumpikaan meistä ei pelännyt, en minä, eikä äitini.Se oli lempeä vierailu, halusi kai mamma tulla kertomaan, että hyväksyi päätökseni ja kunnioitti sitä.
Tiedän vain sen, mitä itse olen tuntenut ja nähnyt.Nämä kerrotut ovat minulle täyttä totta, sinulle kenties vain puppua.Voi toki olla, että olen hullu, mutta en osaa sitä hävetä, sillä oma todellisuutensa se on hullullakin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Joillekin ihmisille yhteys edesmenneisiin sukulaisiin on luonnollinen asia. Isoäideillä, äideillä ja tyttärillä on ihmeellinen side, mikä tuskin katkeaa edes jonkun poismenossa.
Huolehtiva vanhempi ei aina tunnu osaavan jättää lapsiaan tai lastenlapsiaan oman onnensa nojaan, vaan koettaa "puuttua asioihin" rajoista välittämättä..
Onko teillä ollut sellainen yhteys, että aavistatte jos toiselle tapahtuu jotain vakavaa?
Ei, en voi sanoa, että vaistoaisimme, sillä vahinkoja, pahojakin, olen onnistunut itselleni aiheuttamaan, mutta äitini ei ole sanonut, kuin kerran, että alkoi painostamaan, silloin olin autokolarissa, joskaan en vahingoittunut juurikaan.
Mutta äitini osaa laittaa kahvit joka ikinen kerta valumaan, kun menen vieraisille, vaikka en etukäteen ilmoitakkaan tulostani.
.. koska noin meillä menee, mummo vaistoaa aina kaiken äitini ja mun asioista. On siinä varmaan äidinvaistoa mukana ja oman äitini kohdalla sitä on tarvittukin, koska hän ei ole tervettä päivää nähnyt. Äidillä ei ole "kuudetta aistia", mutta mummolla on ja myös minulla.
Aiemmin tuolla kerroin omasta papastani, kun tämä on ilmeisesti jäänyt vanhaan taloonsa asumaan. Kuulin sieltä hänen puhettaan ja askeliaan muistaakseni toukokuussa, mummo oli kuullut useamman kerran ja eno myös. Mummo ja eno olivat kuulleet eri puolilta taloa nukkuessaan sen jopa samaan aikaan. Äitini kertoi myös kuulleensa "oikein paatoksellista puhetta" olohuoneesta itse oltuaan eteisessä riisumassa päällystakkia.
Oon kuullut paljon myös koputuksia ja tuntenut näkymättömän läsnäolon usein vieressäni. Tämä on syy miksi mummo ja eno muuttivat talosta pois vaikka vuokralla olo kaupungissa maksaa heille enemmän kuin olisi varaa. En myöntänyt pitkään aikaan todeksi sitä mitä olin kuullut ja kokenut (toisen välioven säppi meni ihan takuulla itsellään monta kertaa lukkoon ym. mielenkiintoista) vaan ajattelin että 40- luvulla rakennettu talo natisee kun lämpötilat siellä vaihtelee asumattomuudesta. Toiseksi epäilin kuulleeni olemattomia vaikkei noin muuten ole ollut siihen taipumusta:) Silti kun esim. yöllä oli pakko mennä tuon kamalan olohuoneen läpi kissojen kakkalaatikkoa tyhjentämään (pelletit voi vetää alas pöntöstä), en voinut olla ajattelematta pappaa siellä alhaalla. Tunnelma alakerrassa on sähköinen ja ahdistava muutamassa huoneessa. Ei siellä siunailukaan auta, korkeintaan vähän rauhoittaa tilannetta.
Voi olla että pelko saa mielikuvituksen liikkeelle, mutta koskaan silloin emme ole kuulleet mitään kun olemme pappaa ajatelleet. Ihan spontaanisti hän on meille ilmoittanut olemassaolostaan.
Tiedän kyllä, miltä susta tuntuu. Varmaan kukaan ei ota täysin todesta paitsi sellainen joka itse on kokenut vastaavan. Tietysti hyvä sitä aina on miettiä mikä on totuus näissä kokemuksissa, mutta toisaalta antaa asian olla oikeassa arvossaan jos on todella kokenut yliluonnollisen.
Kuten kerroin, sitä "mantraa" alottaessani luulin pelkääväni, mutta useamman toiston jälkeen vasta pelkäsinkin.Sählöisyys senku voimistu ja painostava, kylmä ahdistus oli kamala.Mutta ku jatkoin vaan, nii tunne heikkeni ja lopulta loppui.Sen jälkeen ei siinä asunnossa yllättävä uhan tunne toistunut.Muutin parin vuoden kuluttua tapahtumasta uuteen asuntoon ja siellä sama toistui.Nykyisessä asunnossani en ole kokenut vastaavaa, ehkäpä mummini viimein uskoi, ettei hän voi kontrolloida minuu enää, etten anna sen tapahtua.Mummini oli ilkeä ja väkivaltainen, mutta oli hänessä hyvääkin.Ehkäpä täällä hän ei ole hyökännyt kimppuuni, koska olen pari vuotta sitten viimein antanut menneet anteeksi ja muistellut häntä hyvällä, jopa rakkaudella.Ehkäpä hän oli vaille anteeksiantoa, jota ei osannut muuten, kuin tyylilleen uskollisena ilkeästi pyytää?
On mukavaa, että joku jakaa tunteen ymmärtämyksen kanssani, kuten sinä, Joutsen.Äitini kanssa voin keskustella kaikesta, mutta hänellä ei ole ollut noin rankkoja, no, puhutaan vaikka vierailuista.
Ymmärrän myös hyvin, että muuttopäätös kypsyi, mutta auttoiko se? Minun tapauksessani sama toistui uudessa asunnossa, joskin sain sen loppumaan reilusti ennen muuttoani.
Niin, aika yksin kokemuksensa kanssa saa nykyään olla, ennenvanhaan näistä sopi puhua ilman pelkoa "maineen menettämisestä". Täällä on hyvä purkaa kokemuksia joita ei voi päivänvalossa kertoa.
Mummosi oli ilkeä.. kun taas minun pappani oli kiukkuinen vaikka muutoin tosi reilu ja huolehtiva isoisä. Hän kantoi syvää huolta meistä kaikista mutta sairastui alzheimeriin ja älykkäälle miehelle se oli kauhea kohtalo. Luulen että se kesti 10 vuotta, sillä alussa hän osasi hyvin ovelasti peittää muistamattomuutensa. Hänelle jäi silti sellainen pelkotila ja huoli, että viimeisenä elinvuotenankin hän osasi vielä kysyä miten perheemme voi, vaikkei enää osannut neuvoa antaa. Luulen, että tässä on syy miksi hän vielä asustelee talossaan.
Ainakin se mitä hän on mummolle puhunut, kertoo "perheen pään suuresta vastuusta". Samoin äidille ja enolle hän on paasannut omia elämänohjeitaan. Vain minulle hän ei ole suoraan puhunut. Saatan olla ainoa, joka on puolestaan hänelle puhunut ja siksi hän on jättänyt minut rauhaan.
Kuulin toukokuussa yöllä mummolassa hänen karjaisunsa alakerrasta ja jotain epäselvää siihen lisäksi- ja siinä samassa kissat ryntäsivät yläkertaan raollaan olevasta ovesta, pysähtyivät oven eteen odottamaan, ja silloin nämä askeleet tulivat ylös. Samalla kun askeleet kuuluivat, kuului ikään kuin pieniä helmiä (tai muita helposti kieriviä) olisi pudonnut portaille, josta ne pompahtelivat alaspäin. Askeleet pysähtyivät ylimmälle portaalle. Alas ne eivät menneetkään. Seuraavaksi tunsin kylmän ilman pyyhkäisyn ja luulin että kissa hyppäsi sängyn reunalle jalkopäähäni. Kissat kököttivät kuitenkin oven lähettyvillä edelleen.
Kissat jäivät kiltisti yläkertaan vaikka rajuin leikkivaihe oli vasta alkanut ja ne leikkivät aina alakerrassa. Kissat ovat toisaalta todiste siitä, ettei kaikki ole pelkkää mielikuvitustani.
Varmaan mummosi on koettanut puuttua elämääsi.. ehkä omasta pelostaan tai halusta saada sut uskomaan, että hän välittää läheisistään. Ei niin, että tarvitsisit hänen neuvojaan tm. vaan siksi että hänen on se jostain syystä tehtävä.
Näin unen papasta, jossa hän tuli mummolan eteisen ovella vastaan ihan kalpeana ja kylmänhohtoisena. Kysyin, mitä hän täällä tekee. Hän vastasi tulleensa huolehtimaan, että meillä kaikilla menisi hyvin. Syksyllä näin unen, jossa tapasin hänet jossain ulkomailla lentokentällä (pappa ei ollut koskaan eläissään käynyt ulkomailla) ja hänellä oli puku päällä. Hän oli niin nuorekas uhkuen terveyttä ja niin hyväntuulisena, etten osannut sanoa mitään. Hän halusi halata, mutta en pystynyt vastaamaan siihen koska muistin että hän on kuollut. Pyysin sitä anteeksi.
Mainitsit tuon pelon.. Sama se on täällä meillä. Ei tee mieli mennä tuohon taloon jossa on hivenen "rauhatonta". Tai jos menee, niin porukalla ja näin me sovimme ettei kellekään tule paniikkia. Se on nimittäin velmu tunne kun tietää että talossa liikkuu rauhaton henki ja kuitenkin on pakko esim. käydä illalla just siellä makuuhuoneen komerolla uudet petivaatteet hakemassa, pakko juoda, käydä vessassa jne. Siksipä kaikkein tärkeintä on olla oma itsensä ja elää elämäänsä niinkuin ennenkin. Paitsi valitettavasti tuollaisen kokemuksen jälkeen ei mikään ole niinkuin ennen..
Muitakin kokemuksia kohdalleni on sattunut kuten mummollekin hänen nuoruudestaan asti. Juttuja on niin paljon, että niistä saisi jo kirjan.
Joo, oikeessa olet, en minäkää näitä kahvitunnilla työkavereille juttele! Vaan olen ollut rauhassa nyt kauan aikaa.Itse uskon, että minun piti oppia muistamaan mummini hyvät puolet, sillä pitkän aikaa muistin häntä vaan vihalla.-Kuolleista ei saa puhua pahaa-taitaa olla totta!Myönnän kyllä, että ku nyt kertailee tapahtumia, hiukan pelko nostaa taas päätään, mutta toivoa sopii, että olen tehnyt mummini kanssa kestävän rauhan, sillä totuus on, ettei hänenkään elämänsä ollut helppoa ja nyt kun aikuisiällä on kuullut uusia asioita hänestä, olen sympatisoinut hänen kohtaloaan, en vihaa häntä enää.
minulla ainakin on henkkohtaisia kokemuksia että
yliluonnollisia asioita tapahtuu.
minulta katosi Thaimaassa tsunamin uhrina ystävä,
tunsin niin pahaa oloa ja rukoilin että hän löytyisi, kaksi viikkoa meni kuin unessa,jatkuvasti hän ja perheensä mielessäni.
rukoilin kun en muuta keksinyt että näytä itsesi jollain tapaa että kuulet minua.
olimme asettuneet levolle mieheni kanssa noin viikko sitten ja taas sama asia tuli mieleeni ja rukoilin että jos kuulet tee jotain!!
lueskelin vielä ja sammutin valot.
yhtäkkiä aivan kuin joku iso ihminen olisi hypännyt jalkopäähän että peitot heilahtivat, mieheni oli juuri nukahtamaisillaan ja heräsi ja kysyi että mikä tuo oli. en osannut vastata muuta kuin että sytytä valot, minua pelotti.
en tiedä mikä se oli, pelkää en enää sillä ajattelin että ihan totta se oli pakko olla minun
ystäväni. outoa kuitenkin.