ilman toista vanhempaa

Vastaanpa kuitenkin vaikka tilanteeni oli toinen... Asuin yhdessä kummankin vanhempani kanssa, mutta siitä lähtien kun mistään mitään tajusin niin toivoin, että vanhempani olisivat eronneet. Siltä ainakin nyt parikymppisenä tuntuu (ja silloin lapsena/nuorena), että onnellisempaa olisi ollut ilman sitä jatkuvaa riitelyä, kyräilyä, sovintojen tekoa ja katteettomia lupauksia. Itse olisin vanhemmilleni vähemmän katkera, mikäli olisivat osanneet aikoinaan erota.

elänyt ilma isää nyt noin 10-vuotta, siis kyllä isä on elossa mutta se ei vaan välitä enää ja asuu ulkomailla. Asun äidin kanssa ja hän on minulle kaikki kaikessa, hän antaa minun tehdä enemmän ku toisten äidin on siis liberaalimpi kasvatuksen suhteen. Onneksi äitini ja isäni erosivat, koska isä haukkui aina äitiä, jos hän ei tajunnut jotain asiaa. Käsiksi hän ei koskaan käynyt, mutta sanat satuttivat enemmän. Minua hän myös haukkuu mutta minulla on jo omat keinot sanoa takaisin. Joskus ajattelin että se oli äidiltä itsekästä riistä minulta isä, mutta nyt olen aivan toista mieltä, hän teki mitä parhaaksi näki eikä minusta vanhempien tarvitse lasten takia pilata elämäänsä olemalla aviossa jonkun kanssa josta ei voi välittää ollenkaan. Minusta on siis vain hyvä että vanhempani erosivat, koska en pidä ollenkaan isästä kun hän on niin mustasukkainen ja haukkuu kokoajan.

No mulla oli väkivaltainen isä joka hakkas mun äitiä ja käytti mua pelinappulan(kiristi äitiä uhaten mun henkeä).
Ja mulla menee nyt hyvin kun mulla on tyttöystävä ja mä en aio pilata sitä ottamalla siihe isää yhteyttä.
Se meinas tappaa meidät lopuks aseilla jotka se lainas armeijasta kun se oli siellä töissä...

Äiti ja isä erosivat, kun olin ekalla luokalla. Kohta täytän viisitoista. Ne tappeli koko ajan. Ei siitä kai olisi mitään tullutkaan. Olihan se tietysti outoa ja surullista kun koko elämän ajan isä ollut meidän kanssa. Ja välit olivat todella hyvät. Isä löysi uuden naisen (jota vihaan sydämeni pohjasta). Äitipuoleni todella on inhottava. Se on pihi ja ilkeä.
Ennen kävin isän ja äitipuolen luona joka toinen viikonloppu. Olin yhden yön. Enää en käy siellä äitipuoleni takia.
Olin pitkään näkemättä isää ollenkaan, mutta hän päätti hakea oman asunnon minua varten. Siellä voisimme tavata viikonloppuisin ja viettää aikaa. Asunto hankittiin lokakuussa, mutta isä ei ole vieläkään saanut kalustettua sitä. Että se siitä. Rahaa se tuo aina välillä, mutta siihen se nykyään jääkin.
Äisin kanssa menee ihan hyvin kai. Silläkin on uusi mies, JOKA ON MYÖS INHOTTAVA! Ne juo yhdessä joka viikonloppu ja riitelee öisin. Yleensä saan nukuttua vaan noin viisi tuntia yössä riitelyn takia. Ei voi mitään. Paska juttu...

oma isäni on kuollut ja kyl se on paljon helpompaa elää yhden vanhemmaan kanssa ku kuunnella sitä ainaista riitelyä.

Mun vanhemmat eros,kun olin 9,koska isälläni on alkoholiongelma jota esiiintyy välillä.
Välit isään sekä minulla,että äidillä todella hyvät,koska vanhemmat erosivat,koska raha ei riittänyt välillä,kun isä joi kaiken.
En pidä äitiäni itsekkäänä,mielummin tässä tilanteessa,kuin siinä että molemmat vanhemmat asuisivat saman katon alla :)

mun äippä ja iskä eros ku olin 4 ku mun iskäl ei ollu aikaa meille ja ne vaa riiteli..
nytte tulee 11 vuotta siit ku se lähti meilt ja mun pitäs käydä mun iskän luona joka kolmas vkloppu mut mä tunnen itteni vieraaks siel ku sil o uus perhe mis o 2 lasta jotka o vast 3 ja 5v...
pari kkt sitte halusin pistää välit poikki iskän kaa ku se ei huomioinnu mua mut nyt se o yrittäny parantaa.. kesti vaa vähä pitkää älytä..
mut äipä kaa ollaa tosi hyvis väleis ja meil menee tosi hyvi ilman mitää iskähahmoo...
mun mielest jos ei voi olla yhes onnellisia ni sit ei olla yhes... ei edes lapsen takii lapsi kärsii siit enemmä jos sen pitää kuunnella riitoja joka ilta! :)

Hmm.. En nyt tiedä mitä iloa tästäkin vastauksesta on, mutta kerronpa kuitenkin hieman elämästäni.

Äitini kuoli kun olin vasta vuoden vanha, joten hänestä minulla ei omia muistikuvia ole. Isä ja mummi muut sukulaiset ovat tietysti kertoneet äidistä paljon. Eipä tuosta paljon kokemuksiakaan jäänyt.

Kun olin 4-vuotias isäni meni naimisiin äitipuoleni kanssa. Äitipuolellani on neljä tytärtä edellisestä avioliitostaan, joten sain samalla neljä "bonussiskoa". (bonus)Siskot ovat 6-11 vuotta minua vanhempia, eli ikäeroa on. Elämä oli aika tavallista uusioperhe-elämää, ja jossain vaiheessa siskot muuttivat pikkuhiljaa pois kotoa. Muutaman vuoden asuimme kolmistaan. Isäni ja äitipuoleni erosivat vuosi sitten, ja asun nyt isäni kanssa kahdestaan. Vähän oudolta tuntuu, kun ennen oli aina niin paljon ihmisiä ympärillä ja siskot usein käymässä, mutta voittaa kyllä ehdottomasti sen tappelun joka eroa edelsi. Käytännössä asuin enemmän poikaystävän luona kuin kotonani eroa edeltävän puoli vuotta. Äitipuolen kanssa välit on nyt paremmat, kuin yhdessä asuessa, sillä kun kummatkin olemme temperamenttisia ihmisiä riitelimme usein. Äitipuoleni on minulle läheinen, olenhan kuitenkin asunut hänen kanssaan 14 vuotta elämästäni. Kuitenkin olen aina ollut sellainen isän tyttö, varmaan johtuu jo siitä ihan lapsuudesta.

Miten olen kokenut elämäni? Elämäni on tähän mennessä ollut hyvä =) Bonussiskot (kutsumme kyllä toisiamme siskoiksi) ovat olleet todella ihania. Lisäksi heidän ruotsinkielisyytensä ansiosta minusta tuli tällainen kaksikielinen, siitä olen tosi iloinen. Eipä tarvinnut ruotsin opiskeluun koulussa panostaa. Olisi tietysti kiva jos omasta äidistä olisi jotain ihan omia muistikuvia..mutta minkäs sille voi.

Vielä pitäisi isän kanssa saada talo pidettyä siistinä, kun kumpikaan ei oikein pidä siivoamisesta =)