Adhd ja hyväksyntä

En osaa antaa vastauksia, mutta mulla on melko samanlaista. Tuntuu kovasti ettei hyväksytä sellaisena kuin on, ja pitäisi sopia aina siihen tiettyyn muottiin. Pitää yrittää olla hillitty eikä rönsyilevä, joka tosiaan virallisissa tilanteissa on hankalampaa. Kavereiden kesken taas siitä yleensä pidetään, ja siksi varmaan opiskelukaverit ja muut ovat usein minuun jollain tapaa tykästyneet. - toiset taas eivät juuri sen takia. :D Inhottavaa kun ei "voi" olla oma itsensä yhteiskunnan vuoksi, ja toisaalta sitä vihaa itsekin niitä piirteitään koska ne ärsyttävät muitakin (pakostikin pidemmällä aikavälillä; ei sitä jaksa että aina ennen lähtöä on kaikki häviksissä ja matkalla huomata et avaimet ja ties mitä unohtelu muunmuassa). Onneksi välillä suhtaudun tähän rakastavamminkin, ja nyt oonkin just koittanu vaalia tätä. Vieläkin menee hermot itseensä ja vituttaa nämä asiat, mut osaan nauttia niistä hyvistäkin puolista ja pyrin nauramaan itselleni, niissäkin tilanteissa missä toinen katsoo kieroon noin hassua käytöstä.

Sinulla on paljon sellaista mitä muilla ei ole. Sinä olet monessa asiassa huomattavasti lujempaa tekoa kuin moni harmaan massan klooneista🙂 Olet kokenut monet vastoinkäymiset mutta olet siinä, heistä ei olisi kovinkaan moni ei ainakaan yhtä hyvässä ryhdissä!!!

Mua hämmentää kovasti tää nyky meininki! korostetaan että erillaisuus on rikkaus ja niin pois päin, samaan aikaan ei saakkaan olla erinlainen vaan sitä paheksutaan. Jotta sut hyväksyttäis erinlaisena pitäs olla ns. hyvin menestynyt mutta kun olet erinlainen ja vaikeuksia selviytyä arjessa niin se ei olekkaan hyvä vaan sellaista pidetään outona ja vierastetaan.

Mulla kans huononee itsetunto aina kun nään vanhempia. Aina sama saarna, mene töihin, vakiinnuta elämä, eihän tuommonen oo elämää jne. Onneksi ne on nyt vähän rauhottunu ja osottanu jopa myötätuntoa kun selvisi tuo adhd, mutta siltikin huomaan heistä läpi etteivät hyväksy tapaani toimia kun eivät voi ymmärtää miltä ja miten minä asiat koen.

Minulla olis kyllä haave, unelma ja toive että löytäisin sen jutun/ammatin missä jaksaisin lopun elämäni ja että se tuntuis varmalta ja turvalliselta sekä tahtoisin löytää paikan mihin asettua ja jota voisin kutsua kodiksi. Haluaisin löytää sisäisen rauhan jotta voisin keskittyä rakentamaan omaa elämääni.
Mutta kun minun aivoni ei vaan toimi niin. Se mikä nyt tai tänään tuntuu hyvältä ja varmalta voi unohtua millä sekunnilla tahansa ja uudet suunnitelmat valtaa jo mielen. Vaikka muistaisin sen aiemman tunteen en vain pääse siihen enää mukaan tunnetasolla. Se vaan on mahdotonta.

Olen jo päälle kolmekymppinen, tämän hetkiset parhaat ja läheisimmät ystäväni ovat minua yli 5 vuotta nuorempia. Viime aikoina kun olen pannut merkille elämääni pohdiskellessa että olen koko ikäni hakeutunut nuorempien seuraan sillä nuoremmat tuntuu hyväksyvän minut paljon paremmin kun ikäiseni joilla on jo auto- ja asuntolainat ja muksut tai pari lattialla pyörimässä.

Mut joo, voimia kaikille ja sanon tämän vaikka vielä vaikka tiedän tämän olevan helpompi sanoa kun oikeassa elämässä. Olkaa rohkeasti omia iteänne ja varsinkin unohtakaa sellaiset ajatukset ettettä vain nolaa kaverianne typerillä sanoilla tai teoilla. kaverisi tuskin kokee asiat samanlailla kun sinä ja kaverisi valmiiksi jo tietää että saatat sanoa jotain typerää yllättäen mutta silti hän on pysynyt kaverinasi ja kutsunut sinut hänen kavereidensa seuraan viettämään aikaa.