Oletko kokenut yksinäisyyttä parisuhteessa?

Jos ihan asettaisit kysymyksen itsellesi, että mitä saat suhteelta ja miksi olet suhteessa? Oletko menneiden haaveiden vanki ja niiden takia koitat jaksaa, että josko se joku päivä vielä...

Selvästikään et ole onnellinen ja alati kasvava ahdistus ja alakulo vaivaa.

Lyhyesti sanottuna teiltä siis puuttuu yksi parisuhteen peruspilareista, romanttinen rakkaus ja yhteenkuuluvuus. Miehesi ei tarvitse sellaista parisuhteessa, ja sinulle se on onnellisuuden elinehto.
On väistämätöntä, että se joka kokee jäävänsä parisuhteessa ilman rakkautta, tulee hiljalleen onnettomaksi ja henkisesti tyhjäksi. Tuohon kätkeytyy myös vastauksesi: suhteesta voi päästää irti siinä vaiheessa, kun on valmis hyväksymään, että muutosta ei enää ole järkevää odottaa.

Minua auttoi sen pohtiminen, haluanko elää tuttua arkea etäisessä suhteessa vai arkeani mieluummin yksin. Minusta on tärkeää, että ratkaisua erosta ei tee sillä perusteella, että haaveilisi löytävänsä uuden parisuhteen. Voi olla että et löydä uutta parisuhdetta, tai jos löydät, se voi olla muilla tavoin ongelmallinen. Joten kysy itseltäsi, olisiko elämä parempaa ilman miestäsi.

Minun vastaukseni oli kyllä. Mieheni eli selvästi onnellisena omaa elämäänsä johon kuuluivat hänelle elintärkeät ja aikaa vievät harrastukset, hänellä ei ollut muutoshaluja. Minun ajatukseni, yhdessäolo, juttelu, seksi ja läheisyys eivät häntä enää kiinnostaneet vaikka jotain pientä yritystä välillä oli, mutta puoliso ei halunnut olla henkisesti ja fyysisesti läsnä. Kun ero oli tehty, tunsin kuin jokin painolasti olisi poistunut. Enää ei tarvinnyt vielä kerran yrittää, odottaa ja toivoa.

Koska teillä on muut asiat noinkin hyvin ja olet kertonut selvästi miehelle mitä kaipaat, hänellä on ollut kaikki mahdollisuudet tulla vastaan. Uskoisin, että varsin pienillä korjausliikkeillä olisi voinut tilanteen muuttaa. Miltä tuntuisi esimerkiksi, jos mies jonain päivänä sanoisi, että ensi viikon perjantaina on meidän ilta, tehdään ruokaa, hellittään, saunotaan ja ollaan vaan kahdestaan? Miltä tuntuisi, jos mies tulisi viereesi ja kysyisi miten meillä menee, ootko sinä onnellinen? Tai tulisi aamulla viereesi ja suukottelisi, sanoisi, että on onnellinen sinun kanssasi ja hellä tilanne johtaisi seksiin? Nuo ovat tosi pieniä asioita, mutta niillä voisi muuttaa koko parisuhteen suunnan. Miehesi kuitenkaan halua eikä pysty sinulle näitä pieniä rakkaudenosoituksia antamaan. Oletko valmis hyväksymään tämän?

Mikä se ongelma on ihan konkreettisesti? Sekö, ettei ole seksiä eikä mies jaksa kuunnella, kun kerrot asioitasi? Oletko puhunut ajatuksistasi miehellesi suoraan kuten tässä?

Toista ei voi muuttaa, mutta monesti syntyy asetelma että toinen ajaa takaa läheisyysvaatimuksillaan ja toinen menee kauemmaksi kun ahdistuu. Kaikkea ei voi parisuhteesta saada ikinä, vaan oma elämä ja omat menot ovat sitä varten, että saa niitä asioita, mutta jos ei saa lainkaan seksiä eikä toinen ole yhtään kiinnostunut jos yrittää ajatuksiaan kertoa, niin herää kysymys mitä onkaan kaiken takana loppujen lopuksi miehen puolelta. Varmaan kannattaisi mennä uudestaan sinne terapiaan.

Terapiakaan ei tietysti sitä muuta, jos ollaan liian erilaisia, ei ole tarpeeksi yhteistä, mistä luontevasti syntyy se yhteinen oleminen ja puhuminen. Onko sellaista koskaan ollut? Jotkut suhteethan syntyvät läheisyyden kaipuusta ja rakastumisesta eikä niissä ole ollut pitkän suhteen vaatimaa yhteistä arvomaailmaa ja kiinnostuksenkohteita. Arjen koettaessa selviää, ettei ole mitään yhteistä.

Tämä mies on se mikä hän on. Ei hänellä ole velvollisuutta tyydyttää sinun tarpeitasi.

Uskoakseni ongelmasi on valtavan yleinen. Emme mekään puolisoina tyydytä toistemme tarpeita mutta emme myöskään ole toisillemme siitä vihaisia.

Huomista vai huomiota etsivä? Rakkaus, rakastaminen asuu oman pään sisällä - sitä on tai sitten ei ole. Joskus sen huomaa vasta luopumisen jälkeen jolloin on yleensä myöhäistä peruttaa ellei omista "aikakonetta". Kaikki tarvitsevat rakkautta - myös miehesi. Jotkut meistä eivät osaa osoittaa rakkautta/huomiotaan toiselle vastapuolta tyydyttävällä tavalla, mutta se ei kerro siitä etteikö puoliso silloinkin rakastaisi... Kysy itseltäsi mitkä asiat ovat alusta alkaen ollet sellaisia sanoja/tekoja josta ymmärsit miehesi rakastavan sinua. Jos et muista mitään sellaisesta, et ole ollut mieheesi koskaan rakastunut, mutta se ei ole miehesi vika. Jos taas ymmärsit mitä tarkoitin, voit alkaa ymmärtämään miestäsi paremmin ja huomata keinot, jolla hän "osaa" rakastaa sinua. Hän tuskin tulee muuttumaan romantiikan mestariksi, mutta oletko sinä sellainen?

Sekin on mahdollista, että miehen välinpitämättömyys ja tunne rakastamisen puutteesta on sitä miltä se näyttää ja tuntuukin. Miehelle on tärkeää, ettei tarvitse olla yksin, että joku nainen on kotona. Jos ei ole seksiä ja läheisyyttä eikä halua miellyttää naista myös rakkaus on saattanut loppua miehen puolelta. Ei kuitenkaan halua erota. Miehet ajattelevat asioista rationaalisemmin kuin naiset ja vaihtavat puolisoa vasta sitten, kun on uusi kiikarissa.

Teidän tilanteesta en kuitenkaan tiedä miten on, toin vain julki omat ajatukset asiasta. Sanomiset eivät ratkaise niinkään vaan tekemiset.

Ymmärrän jotain viestistäsi. Mieheni on aikaansaapa ja hänellä on paljon tekemistä. Itse olen vähäenergisempi, voi sanoa laiskempi. Osaan kyllä täyttää aikani, jolloin hän on muualla. Olin työttömänä, nyt on taas jotain työtä, kunnes loppuu. Opiskelen hieman.
Lapset ovat jo aikuisia ja asuvat puoliskojensa kanssa.
En lähde neuvomaan, sinä päätät, mitä elämälläsi teet. Meillä mieheni kanssa on kuitenkin yhteys olemassa, vaikkemme ole koskaan olleet paita-peppu-pari.

Kuulostaa ihan siltä, että teille on kehkeytynyt jonkinlainen äiti-poika asetelma. Kelpaat hänelle taloudenhoitajaksi ja "haavojen" puhaltajaksi ja siksikö olet hänelle tärkeä? Palvelu pelaa ja ruoka tulee eteen, pyykit pestään ja koti pysyy siistinä. Et tuosta puolesta maininnut, muta vahva veikkaus, että miehesi ei juurikaan osallistu kotitöihin. Tai jos osallistuu, niin siksi, että "äiti" käskee. Tällaisessa asetelmassa ei välttämättä seksi kiinnosta. Itse olen siinä tilanteessa, että minä tunnen olevani se "äiti" joka aina auttaa ja paapoo myös kolmatta aikuista "lasta". Hän kyllä tunnollisesti hoitaa raha-asiat ym. ja meillä myös kaikki näyttää todella hyvältä, mutta parisuhteen dynamiikka on niin pielessä kuin voi olla. Voisiko tuossa toimia jonkinlainen "riko kaava" -systeemi. Jos sinå pelkästään olet huolehtinut jostain teidän yhteisestä asiasta, niin älä huolehdi enää tai huolehdit vaan itseesi liittyvät toimet. Jos mies huomaa, että palvelu ei enää pelaakaan vaan hänen täytyy ottaa ihan itse vastuuta, jospa hän samalla heräisi ottamaan vastuuta myös parisuhteesta.

Koin yksinäisyyttä paljonkin ex-liitossani. Mutta se ei vastannut oikeastaan miltään osin sinun liittoasi, joten ei puhuta siitä.
Tilanteessasi sinun on laskettava. Listaat parisuhteesi plussat ja miinukset. Samoin mietit muutaman asian, jotka ovat itsellesi parisuhteessa tärkeimpiä. Moniko toteutuu?
Todella tärkeää olisi saada miehesi avautumaan. Esim. miksi seksi ja läheisyys ei suju. Ellei hän suostu puhumaan, niin peli on oikeastaan menetetty. Vai onkohan parisuhteenne jo kuollut, siis meinaan tunnesuhdetta? Kämppis- ja taloussuhteelta kuulostaa teidän suhteenne.

sexi, vanhojen ongelma, ei kiinnosta..
Se lisääntymis aika on vaan menny jo.....
Vanhat naiset haluaisi olla objekteja, ja pikku hraaminen kiinnostaa.

"Hermostuu, ärähtelee ja huutaa helposti jos keskeytetään (räpeltäminen ipadilla)."

Tuossa voi olla selitys koko juttuun.

Vuosittain muutaman kerran. Kastoltaan muutamasta päivästä viikkoon tainahteen. pisimmillään 3 viikkoa. Nyt on menossa viikon jakso.
Minulla on vaimo joka hoidattaa minulla asiat eikä ole tuhlaavainen. Käsistään kätevä vain puikkojen kanssa.
Aamuiset heräämiset hiljaisuuteen, ilman vierestä kuuluvaa tuhinaa, ovat kolkkoja.
Minä olen naisen elättänyt ja tässä on kiitos!

Minä olen ollut yksinäinen parisuhteessa kun keskusteluyhteys ja läheisyys ei enää toiminut.

On kamalaa puhua jotain asiaa, ja toinen ei vastaa mitään tai sanoo ykskantaan ”vai semmosta” ja pian poistuu omiin hommiinsa. Se on jotenkin niin välinpitämätöntä ja tyhjää. Yhtä kamalaa on mennä toisen viereen sohvalle ja yrittää käpertyä viereen, ja vastapuoli on täysin eleetön, ei ota kiinni, ei edes hipaisemalla hyväile. Ei edes reagoi kun siirtyy pois.

Ei siinä tarvinnut mitään sen suurempia ”apuja” jättää se liitto. Aika siinä teki tehtävänsä. Lopulta en itsekään enää halunnut mennä viereen, en välittänyt puhua. En tuntenut enää yksinäisyyttä kun asuin lopulta yksin, vapautta vain.

Kiitos kaikille vastauksista, erityisesti oman kokemuksen jakamisesta.

Erityiskiitos sinulle Nimim. "Oletko.valmis" joka sanoitit oman kokemuksesi avaamisella mietteitäni. Olen pohtinut sanojasi paljon tässä menneinä päivinä. Kiteytit hienosti "romanttisen rakkauden ja yhteenkuuluvuuden" palasen osaksi, jota kaipaan ja ne sun viimeiset kysymykset olivat niin pysäyttäviä ja riipaisevia sanoiksi laitettuna. Itku tuli etten hetkeen kyennyt edes jatkamaan kommenttien lukua täällä, pahoittelen hiljaisuuttani.

Tähän kaikkeen Nimim. "Silleensemeni" jaoit myös kokemuksen joka tuli iholle, kiitos.

Tämä varmaan nyt surutyön päätös ennen toimintaa. Yksin asuminen pitkään ollut jo kultainen unelma tästä vankilasta. Olla yksin hiljaisuudessa ei ole koskaan ahdistanut minua. Paremminkin voimaannuttanut.

Täällä ollut monenlaisia pohdintoja mieheni roolista parisuhteesta.. Hän osallistuu kotitöihin ja hoitaa osuutensa, ja mun ei tarvi äiti olla. Kätevänä käsistään korjannut jopa kerran juhlapaitani ettei mun tarvinnu korjata vaan jatkaa lähtövalmisteluja... Meillä suhteessa ollut aina luottamus ja kunnioitus, tietoisuus että suhde on vapaaehtoinen sitoumus. Ei ole halua muuttaa, tai tulla muutetuksi.

Monenmoisia kannanottoja tuli terapiasta täällä.... Oma terapia oli joku tunne/tarvepohjainen tyylisuuntaus, jossa opettelimme tunnistamaan itseämme ja toista, tapaamme toimia ja vuorovaikuttaa parisuhteessa. Tunnistaa stressikäyttäytymistä. Kertoa omista tarpeista ja toiveista, ja sitten etsittiin kompromisseja. Suurin kotiläksy olivat kuunteluharjoitteet että kuuli toisen oikein vaikeista asioista puhuttaessa. Ei siis ollut toisen haukkumista ja muuttamista. Koin hyödylliseksi, käytiin vuosi.

Terapias tuli vahvasti ilmi, että ollaan puoleensa vetävä vastapari, mutta syviä henkisen puolen yhteisiä asioita, siis harrastuksia, kiinnostuksen kohteita tms, meillä ei oikeastaan ole suhteen liimaavina tekijöinä. Ja helppo tämä lähtöasetelma ei ole. Moni virheellinen luulo toisesta muuttui ja monta mörköä lähti pois kaapista kun tajusi miksi toinen käyttäytyy miten käyttäytyy. Kävi ihan semmoinen uudelleen rakastuminen, ja nyttenkin on helpompi olla toisen kanssa vaik etäännytty.