Miten muut yksinäiset pärjäävät?

No raskastahan tämä tuppaa olemaan. Tuntuu, että eipä tämä muuta ole kuin töissä käymistä ja tyhjään kotiin palaamista päivästä toiseen. Töissä välillä tulee surulliseksi kun muut puhuvat lapsistaan ja viikonlopun suunnitelmistaan. Viikonloppuisinkaan ei pahemmin tule yksin mihinkään lähdettyä eikä ole oikeasti ketään ketä voisi seuraksi pyytääkään. Nytkin alkaa joulun tulo jo ahdistaa, joten pitää varmaan keksiä joku piilopaikka kaukaa, ettei tarvitse mennä perinteisiin joulunviettoihin kotiseudulle jonne tulee muitakin perheineen ja lisää omaa kiusallista oloa. Viimeiset muutamat vuodet oltu ilman kumppania, lapsia ei ole. Itselläni ei elukoita ole, mutta tykkään liikkua paljon jalkaisin muuten pitkin metsiä ja polkuja. Se onkin ainut asia mikä jaksaa pitää jollain tavalla järjissään :)

Hankalaa jos joutuu olemaan yksin,. Pettymykset ovat saattaneet lannistaa sinua antautumasta alttiiksi ihmissuhteille. Oletko liian pidättyväinen tai mahdollisesti liiankin tunkeileva ja takertuva. Ystävyys on kahden ihmisen välinen henkinen prosessi. Pitää olla aineksia että molemmat kokevat saavansa siinä jotain., meillä synkkaa, olet kiva ihminen, meillä on kivaa yhdessä, on jokin yhdistävä harrastus, usko ja. Molempien osapuolten on tultava puolitiehen jotta se jokin syntyy ja on tarve pitää yhteyttä vapaaehtoisesti. Jos on synkkä hapan ja väritön ja tylsä ja kireä, valittaja ja narisija, ei houkuta ystävyyteen. Ehkä konsertit eivät ole paikkoja saada ystäviä. Sienne mennessä tai pois tultaessa ei yleisö jää tekemään tuttavuuksia. Olisiko jokin koirakerho, luontoyhdistys, kansanopisto, ryhmämatkailu sinulle hyvä paikka tutustua uusiin ihmisiin. Myös vapaaehtoistyössä tapaa uusia ihmisiä.

Kyllä sen kestää, kun tarkkailee rääkyviä lapsia marketissa. Ei todellakaan tarvitse kadehtia perheellisen elämää. Sitten kun joutuu kuuskymppisenä päivähoitoon eli kuntouttavaan, siellä vasta näkee, miten surkeaa jonkun elämä voi olla. Ikuinen ulosmittaus on monellä päällä ja pikavipit painaa. Silloin yksinäisyys ilman velkakuormaa tuntuu aivan siedettävältä.

Ihan itekseen, mitä ihmeelistä se on. Kelasta tulee perustoimeentulotuki perustoimeentuloon hakiessa, vaikkakin osin hyvinvointipalvelut yrittävät tunkea väliin.

Odottaminen, odottaminen ja odottaminen, joka ei toki seurallisille sovi.

Yksinäisyyttä käytetään myös hyväksi. Olen kuullut että "eikö olekkin yksinäistä".Tähän en kiinnitä huomioita, sillä sanojat eivät pärjäisi yksin tuskin 3 päivää enempää.Se siitä.

"Yksin sinä ihminen olet,kaiken keskellä yksin" joku taiteellinen sielu on sanonut.

Minun tieni yksinäisyyteen on johtunut epäonnistuneesta ihmissuhteesta.Eli kyseessä oli rakkauden menettäminen. No siihenkin tottuu, uskon kohtalooni.

Samaa sukupuolta olevat (olen mies) kaverit ovat osoittautuneet piilo homoiksi.Niitä on muuten yllättävän paljon yhteiskunnassamme.Elävät kulissi elämää, mutta ovat ällöttäviä "niitä". Sen takia minulla ei ole "niille" mitään sanottavaa ja olen lopettanut kaiken "kaveruuden" heidän kanssaan.Uusia ihmissuhteita en edes aloita tämän takia.Todella ällöttävää.Samoin olen kuullut että kun ei ole perhettä eikä tyttökaveria, juoruajat alkavat nopeasti nk. pohtimaan että olisinko "niitä" miehiä. Että tämmöisiä ne ihmiset ovat, kuten olette varmasti itsekkin huomanneet.

Naissuhteeseenkaan en enää ala.Jotain seurustelusuhteita on ollut.Ovat olleet vain sitä seksuaalisuutta.Ehkä jotain tunteitakin. Psykologia tässä asiassa on mennyt niin että kun itseni on jätetty olen tehnyt samoin.Tämän "koston" ymmärsin vasta kypsemmällä iällä.

Tässä syitä miksi olen yksin. Yksin pitää vaan viihtyä.Hoitaa jokapäiväiset asiansa ja pärjätä jollain lailla. Kello on 03:09.Olen yökyöpeli, ehkä hieman erakkoluonteinenkin.Luen paljon ja teen historiikkiä meidän perheemme taivalluksesta tässä maailmassa.

Toivon kaikille yksinäisille pelkkää hyvää ja kirjoittaminen tänne helpottaa.Saa sanoa tunteensa nimimerkillä.

T:Eräs yöneläjä

Onhan se aika raskastakin vaikka siihen tottuukin ajan myötä.
Just nuo kaikki, eli yksin menet jos haluat käydä jossain, kotona vastaa kaiku jos sekään, kun tulet sinne töistä tai mistä vaan...
Ei tämä yksinolo tietysti nyt pelkkää tuskaa ole, mutta on se kuitenkin aika kuluttavaa päivästä ja vuodesta toiseen.
Lapsia en kyllä kaipaa, vaikka olenkin lapsirakas. Juuri nuo kauppareissut on sellaisia, missä sen huomaa, kun milloin kenenkin muksut ovat aidoimmillaan....
Ulkoilu on mulle ollut sellainen henkireikä aina, tosin ei sekään enää niin paljon sykähdytä kuin vielä muutama vuosi sitten. Elokuvat on toinen mieluinen, tosin siinäkin isoin into on laantunut, tuntuu vaan jotenkin turhalta nauraa yksinään jollekin komedialle jne, ja kun ei sitten voi jutella kenenkään kanssa nähdystä leffasta jne. Vaikka pääsehän niiden avulla aina hetkeksi pois todellisuudesta, että onhan sekin helpotus. Kait..
Joulut pysyttelen kaikesta erillään, silloin yksinolo on jotenkin kaikkein raskainta tai olo on ainakin jonkin verran ahdistunut. Ja mieli niistä pyhistä on muutenkin sellainen, että minkä ihmeen takia sitten jouluna pitäisi olla isossa porukassa, kun muulloin ei sitten sitä seuraa suoda pätkääkään..?
Tai siis juurikin tämä, että miksi sitten jouluna porukan täytyy olla niin "sosiaalisia" ja "ihmisrakkaita", kun arkena ei sitten olla millänsäkään. Tuntuu aika pinnalliselta. Ja eräänä jouluna kuulinkin, kun eräs tuttavani jutteli puhelimessa, eikä vissiin hoksannut mun olevan kuulomatkan päässä. Sanoi vain juttukaverilleen pyytäneensä mut heille joulunviettoon, kun mulla ei ole mitään eikä ketään. Eli tuntui ihan säälistä heitetyltä armopalalta tämä joulunviettoon pyyntö silloin. Niin ajattelin silloin että antaa olla, en tarvitse sosiaalista hyväntekeväisyyttä ainakaan, jos tosiaan sitä aitoakaan ystävyyttä ei saa.
Mutta muuten, kyllä niitä ilon hetkiäkin on. Juuri nuo ulkoilut, elokuvat ja tällaiset..
Tietysti autollisena joskus on kiva lähteä ajelemaan muuten vain, vaikka kallistahan se on ja saastuttaakin. Mutta onpahan sekin aika sit pois siitä kotona rötväämisestä.

Minulla on myös ollut hyvin samankaltainen elämä kuin sulla AP.
Olen myös kokenut ilkeitä kommentteja painostani sekä joutunut kokemaan koulu-sekä työpaikkakiusaamista. Voitaisiinko jotenkin keksiä jotain apua tähän yksinäisyyteen? Haluaisiko joku alkaa kirjoittelemaan vaikka sähköpostia ja ehkä tavata livenäkin, jos siltä tuntuu?

Arkiviikot herään aikaisin, pyöräilen töihin, teen fyysistä työtä sen 8 tuntia ja palaan kotiin. Kotona sekä fyysisesti että henkisesti lopen väsyneenä syön jotain mitä jääkaapistani löydän, en todellakaan jaksa alkaa tekemään mitään lämmintä ruokaa vain itselleni. Katselen ehkä vähän televisiota ja surffaan netissä, menen aika pikaisesti nukkumaan, kun en vaan jaksa valvoa pitkään, eikä ole mitään mieltä olla hereillä. Tätä jatkuu koko viikon ja viikonloppuna en sitten jaksa kuin levätä ja nukkua. En käy missään eikä minulla ole mitään erityisiä harrastuksiakaan, että edes vahingossakaan törmäisin potentiaalisiin ystävä- tai seurustelukumppaniehdokkaisiin. Loppujen lopuksi olen vaan niin lopen kyllästynyt elämääni tai ei tätä elämäksi voi edes kutsua, olen ollut kuolleena jo runsaat 20 vuotta, eikä loppua tai mitään valonkajastusta paremmasta ole näkyvissä.

Suunnitellessani parempaa maailmaa, jos se onnistuu. Elämäni on ainoastaan yksinäistä, mutta tarkoitusta siitä ei ole puuttunut enää vähään aikaan.

Hyvin täällä pärjätään, makuupussissa lämmintä.

Huomenna töitä, etäduunia teen.

Kaikille hyvää.

Kun ei ole edes työpaikkaa missä tapaisi ihmisä, kaikki päivät ovat samanlaisia, ei ole mitään syytä nousta ylös sängystäkään. Mielestäni työssä käyvät eivät ole näin yksinäisiä. Ei puhelin eikä ovikellokaan usein soi. Todella yksinäistä.

Olen onnellisesti onneksi töissä eli näen siellä työkavereita, mutta heitä en voi kutsua ystävikseni. Nyt olen ollut jalkani vuoksi sairauslomalla 4kk ja nyt sitä tajuaa että miten yksin sitä olisikaan jos ei olisi töitä.

Muuten elämä on kyllä : töhin-kotiin-töihin-kauppaan-kotiin...

Samaa mietin että mikä munssa on vikana kun en kaveriksi kellekkään kelpaa. Kumpa joku tähän vastaisi, olisi kiva tietää syy. Yhdistyksen piireissä ei kukaan kyllä sen enempää ole kiinnostunut tekemään tuttavuutta eli ei sieltäkään kaveria ole löytynyt.

Olisi kyllä kiva löytää joku, jonka kanssa luontoretkeillä, valokuvata, käydä luontaiheissa jutuissa, elokuvissa, kansalaiopistossa, kuutamokävelyllä, avantouimassa yms yms.

Joskus mietin että onko tämä tätä samaa sitten seuraavat 40vuotta? Eihän mikään muutu jos ei itse tee asioille mitään, mutta en tiedä mitä tehdä. Ehkä vika itsessänikin kun en osaa ottaa kontaktia toisiin, en osaa smalltalkingia. En etsi kumppania enää, sillä karvaasti niin monta kertaa sain pettyä. Kaipaisin vaan ihan tavallista ystävää jolla olisi samoja kiinnostuksen kohteita.

Juuri tosiaan se, ettei ole ketään kelle asioita kertoisi. Niistä päivän iloista tai surusta. Ei ketään kiinnosta. Facebookissa huomaa hyvin sen että kun joku kaveri päivitää jotain typerää niin johan on heti 100 tykkääjää, mutta kun mä päivitän niin yleensä tykkää 1 tai ei sitäkään :( Lisäksi face tuntuu olevan "hyvien asioiden paikka". Siellä kaikki kehuskelevat tekemisillään, ostamisillaan ja jne. Meneppä sinne laittamaan viestiä raastavasta yksinäisyydestä tai kyselemään jotakuta kahville, niin hiljasta tulee olemaan....

Kampaajani sanoi että mulla on huonoja kavereita kun sanoin että kaveripiiristäni ei ketään halua lähteä kanssani kahville, pizzalle, elokuviin, luontoon,...niin, eihän mulla edes ole kavereita mutta en kehdannut sitä hälle sanoa.

Jaksuja kaikille! Terveisin: lapseton ja yksinäinen sinkku

Pärjään yksikseni mukavasti. Käyn töissä ja lisäksi huolehdin muutamien vanhusten asiosta. Eräänlaista vapaaehtoistyötä siis. Omalla ajalla harrastan yksin tehtäviä juttuja. Aikaa kuluu paljon ihan lukemiseen ja netissä luuhaamiseen. En hae kontakteja ihmisiin hakemalla. Vastaantulijan kanssa voi vaihtaa muutaman sanan silloin, kun se tapahtuu luontevasti. Nuorena minulla oli ystäviä, jotka hiljalleen katosivat parisuhteiden ja perheidensä pariin. Kuten elämänkulkuun kuuluu, heille muotoutui omat kuvionsa, joihin sinkkututtavat eivät sovi. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä harvemmin syntyy uusia tuttavuuksia.

Ainakin täällä Suomen sydänmailla perheelliset kaveeraavat vain toisten perheellisten kanssa. Yksineläjillä on "leimoja otsassa", kuten mielenterveysongelma, jotenkin outo, työtön, eronnut, huono, epäonnistunut. "Normaaliväen" silmissä keski-ikään ehtineessä yksineläjässä on jotain niin perusteellisesti pielessä, että hänta pitää kartella. Tämän vuoksi työpaikallakin yksineläjä on kakkosluokan kansalainen. Kun asenteet ovat tällaiset, ei yksineläjänkään tee mieli sanoa mitään ylimääräistä.

Jos yksinäiseksi tunteva etsii juttuseuraa ja kavereita, kannattaa mennä jonnekin, missä on samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Lisäksi miesten on helpompi suvaita kaveria, jolla ei ole kumppania, kun taas parisuhteessa olevat naiset usein edellyttävät tuttavapiiriin kuuluviltakin parillisuutta.

https://www.youtube.com/watch?v=Izi-yj6LHI0

Youtube bloggarin tilitys yksinäisyydestään.
Kohdasta 8.35 alkaen voin täysin samaistua bloggarin tunteisiin yksinäisyydestä, kuin puhuisi juuri minun tuntemuksistani yksinäisyydestä.....
Haikea ja koskettava video koskettavan musiikin kanssa.

Nyt kaikki ottakaapa itteenne niskasta kiinni ja tehkää asialle jotakin. Selityksiä löytyy aina ja asioita mistä valittaa, mutta harvemmin kukaan oikeasti yrittää mitään asialle tehdä. Suomessa esimerkiksi sellainen asiakin kun terapia tuntuu olevan yks kirosana, vaikka silläkin saisi varmasti monia näitä kysymyksiä ratkottua ja jos ei muuta niin edes juttukaverin. Koittakaapa huviksenne valittamisen sijaan tehdä jotakin, on se sitten vapaaehtoistyötä, ryhmäliikuntaa, kursseja tai muita aktiviteetteja. Se on varma että jos ei asialle mitään tee niin kukaan ei tule sun oven taakse koputteleen että ootko mun kaveri. Itsekin myönnän yksinäisyydestä silloin tällöin kärsiväni, mutta sitten kärsin siitä sen yhden illan ja seuraavana päivänä teen asialle jotakin ja olo on miljoona kertaa parempi. Sairastan masennusta ja minulla on vakava ahdistuneisuushäiriö eikä lääkitystä, mutta en silti suostu luovuttamaan ja antautumaan sairauksilleni. Haen myös tähän ongelmaani apua, sillä voin aivan rehellisesti myöntää etten tästä yksin yli pääsisi. Yrittäkääpä te muutkin tai sitten epäonnistukaa yrityksissänne ja yrittäkää uudelleen, sillä en usko että luovuttaminen tuntuisi sen paremmalta.

Taannoin hämmästyin kun kävin kroonisten sairauksieni vuoksi vuosikäynnillä terveyskeskuksessa. Hoitaja kysy että olenko yksinäinen. Olen eronnut 15 vuotta sitten ja lapset muuttaneet omilleen jo kauan sitten ja asun yksin (lapsetkaan eivät käy kovin usein). Hän siis katsoi vaan perustietojani. Tuumasin hänelle etten ehdi tuntemaan yksinäisyyttä koska teen parina päivänä viikossa vapaaehtoistöitä ja olen useissa yhdistyksissä aktiivitoimijana. Muutama vapaapäivä ihan kotona rauhassa yksin tuntuu vain mukavalta.

Yksinäiset on usein myös masentuneita, joten eipä paljoa kannata heidän oloaan parantaa sanomalla:" tartuppas nyt itseäsi niskasta kiinni ja tee elämällesi jotain". :( Joskus kaupassa käyminenkin on liian haastavaa. Mieti siis ennenkuin sanot nimimerkki yksinäinenkönuori

Minä olen pirun yksinäinen, sillä muutin tyttäreni takia toiselle paikkakunnalle eikä minulla ole täällä yhtäkään ystävää ja vanhat ovat niin kaukana, että facebookissa vaihdetaan kuulumisia aina silloin tällöin. Olen niin pahasti masentunut, etten jaksa lähteä talosta ulos kuin pakollisille kauppareissuille. Muuten katson telkkaria, nukun, syön, teen jotain tyttäreni kanssa ja itken pahaa oloani. Haluaisin niin kovasti saada elämääni uutta sisältöä, mennä vapaaehtoistyöhön, johonkin uuteen harrastukseen, ihan mitä vain mutta kun en jaksa lähteä mihinkään ja olen niin väsynyt tähän elämään, etten jaksa enää yrittää mitään. Kirjoitin eilen tyttärelleni kirjeen ihan siltä varalta, jos voimani loppuvat kokonaan ja otan pillerit viimeisen kerran esiin. Miten tästä suosta voi nousta? Miten lähteä etsimään seuraa, tekemistä ja sisältöä, kun kaikki toivo ja usko parempaan on mennyt? Elämäni on jo eletty enkä usko tämän tästä enää paranevan. En olisi uskonut 5 vuotta sitten, että nyt 39-vuotiaana olen valmis kuolemaan.

Hyvinhän täällä sujuu.

Sattumalta katsahdin telkkariin muutama päivä sitten. Luonto dokumentissa näytettiin, kuinka apina irvistäen näytti teräviä hampaitaan, ja kävi raivokkaasti toisen apinan kimppuun. Nämä eläinvaistot elävät yhä ihmisluonteessa ja sen luomissa rakenteissa.

Joskus nuorena yksinäisyys oli itselleni jonkin verran ongelma, nyt tuntuu olo jo niin monessa liemessä keitetyltä, että nykyisin haluan olla mahdollisimman erakoitunut. Omasta sairastumisesta yläasteikäisenä on jo 25 vuotta. Jos rahavarat soisivat, niin asustelisin erämaan keskelle kaukana ihmisjoukoista.

Jotenkin itselleni on tullut käsitys psyykkisistä ongelmista, että niiden idea tässä ehkä juuri on tuo yksin jääminen. Eli sairastuminen niihin nuorella estää liikaväestön muodostumista, mikä sinällään ihan hyvä juttu, kun miettii että kohta teknologiat tuo massatyöttömyyden ja mahdollisesti euroopan maiden elo mullistuu uusin uskonnoin. Mutta tietenkin lieveilmiönä tuleva kärsimys on ehdottoman väärin.

Ennen vanhaan oli laitoksia ympäri länsimaiden, joihin koottiin nuoria naisia köyhistä perheistä ja pois pääsi vain jos suostui sterilisaation kohteeksi. Nykyajan ongelmat on ehkä jatkumoa tälle systeemille.

Mikäs tässä, kello vetelee 02:52 ja surffailen netissä.Opiskelen teologiaa netin kautta, sain uuden suunnan elämääni ortodoksisuudesta. Työ ja talous tuli opiskeltua, samoin historian yksi osa-alue.

Marraskuun hämärän päiviä elellään. Päivällä kävi joku hiippari ovella,tekemässä mielipidekyselyä.Tosi hämärän oloinen oli. Sanoin ei kiinnosta ja vedin oven kiinni.Mikä lie sekin ollut.

Pikkusen jo väsyttää ja pitäs ruveta nukkumaan.

Semmoista täällä.

yksinäisyys voi olla myös tunne.vaikka kuin ois porukkaa ympärillä.sitä vaan on ihan yksin.ei se ole yksinolemista tietenkään.enkä ketään voi tai saakkaan neuvoa.yksin synnyttiin ja yksin lähdemme.tämä on se.elämä.no näin minä.

Tuntuisi ikävältä olla yksinäinen ilman kumppania jonka kanssa jakaa kokemukset ja näkemykset. Ilman lapsia en ymmärtäisi kuinka hienoa elämä onkaan. Ystäviä on runsaasti ja soi puhelin.

Minulla on seksikumppaneita joita rahastan. Saan siitä seuraa ja rakastan.

onko joku puhunu seksistä?pitäkää kyr...jonnijoutavat loiset.jos ei muuta elämässä ole.olette tosi yksinäisiä!!!me emme ole.teihinverrattuna. tyhjiä tynnyreitä.elostelijat.suututatte minut.paljon tinasit paljo pilasit viime sunki kolvi kylmenee.

Asun isäni kaa, mutta tiedän sen, että tulevaisuuteni on yksinoloa, kun joskus asun omillani/yksin, joten periaatteessa voin vastata tähän AP;n aloitusviestiin.
Elikkä siis pärjään ihan hyvin ilman sosiaalista elämää. Käytännössä mun sosiaalisuus on nollaluokkaa.
En tapaile ketään.
Vain kotona.
Enkä käy työssä vaan eläkepäiviä vietän.
Luonteeni on kuitenki semmone, etten oo ns läheisriippuvainen.
Toiset tarvii ihmistä rinnalleen, minä en tarvi.

Taas on yö tullut, kuuntelen netistä ortodoksista liturgiaa. Yöllä on aikaa hiljentyä ja opiskella samalla.

Täällä satoi lunta/räntää.Tosi hieno keli ulkona.

Ihan netissä surffailen. Ei sen kummempaa.

Tyhjä pää pitää pinnalla

En ole ennen ollut kovin yksinäinen, mutta nykyään päivä päivältä enemmän kohti yksinäisyyttä. Ei vaan enää tässä iässä saa ystäviä eikä juurikaan suhteita. Varsinkaan nainen ja ei hyvännäköinen. Täytyy ehkä vaan jäädä yksin vaikka ei haluaisi. En tiedä miten pärjään pitemmän päälle. En hyvin tiedän sen jo.

Aikayksinäinen, älä nyt. Löydä uusia näkemyksiä elämääsi. Ryhdy sinäkin opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Tsasounan suunnalta ja ortodoksina tänään, etsi nuo sivut.

Nyt kattelen rallia youtubesta.

Pienen pienet unelmat...niitä on hyvä olla.

Ehkä pahinta on se, että tuntee ettei omalla elämällä ole mitään merkitystä. Ei ole tärkeä kenellekään, ei ole kellekään tai millekään mitään annettavaa. Ei saa rakkautta eikä hellyyttä mistään, ei ole ketään ketä rakastaa. Ei ole juttukaveria, jolle kertoilisi elämästään, tai vastavuoroisesti olisi muille tukena ja apuna. Muilla on perheensä, puolisonsa, ystäväpiirinsä. Minä vain jotenkin katosin näköpiiristä, mutta täälläpä edelleen olen, henkitoreissaan, yksin ja elämänhalun jo menettäneenä.

Elä itsellesi, älä muille.

Minä viihdyn yksinäni, saa tehdä mitä huvittaa.

Mistä päin te olette? Onko joku pääkaupunkiseudulta? Itsellä paljon samoja tuntemuksia. Yliopisto on pitänyt kiireisenä, mutta yhtään ystävää en ole saanut. Onko muita opiskelijoita? Mietin vaan, että olishan se kiva viettää joulu jonkun kanssa, jos joku löytyisi.

Yksin myös minäkin jo monta vuotta ei ole ketään kelle kertoa mitään en käy töissä ja olen eläkeläinen 39 vuotiaana elämä eletty ei oo enää toivoa paremmasta, koska sairaudet estää kaiken. varmaan myös ihmissuhteiden muodostumisenkin. pidetään outona, kun on mt- ongelmia ja käy psyk. polilla ja hoitajalla jne. joskus oli elämää vaan ei enää ja olen jo luovuttanut. en enää etsi ihmissuhteita enkä mitään muutakaan. lääkkeitä vaan naamaan ja joskus ryyppään. kyllä se siitä.

Joo samoin minulla opiskelu.

Olen aikuisopiskelija ja extra-aika menee lukemisessa pääosin.

Joulua en vietä enkä muitakaan juhlapäiviä.

En tuota yksinäisyyttä edes huomaa.

Opiskelija budjetilla ei missään käviskään.

On vaan jotenkin pystyttävä hyväksymään yksinäisyys, edes jollain tasolla. Jos on tehnyt kaikkensa, minkä nyt itse voi asialle tehdä, ja siitä huolimatta yksinäisyys jatkuu, täytyy oppia elämään sen kanssa. Välillä on helpompaa, välillä se raastaa. Vapaaehtoistyö (vanhusten auttaminen) tuo helpotusta, sekä että lähtee edes johonkin ihmisten ilmoille, vaikka torille vetelehtimään, että edes näkee muita ihmisiä. Kyllähän sitä miettii, mikä on oma osuus tähän yksinäisyyteen, mutta ihan kaikesta ei tarvitse syyttää itseäänkään. Meitä on monta samassa veneessä olijoita. Siinä mielessä emme ole yksin. Kenenkään elämä ei ole helppoa. Jokaisella on joku päänvaiva , kenellä mitäkin. Näyttää siltä, että muilla on aina jotenkin helpompaa, mutta näin ei ole. Ei edes niillä onnellisilta näyttävillä perheellisillä. On hyvä opetella itsemyötätuntoa, helliä ja hoivata itse itseään, pitää huolta itse itsestään kun ei ole ketään toista sitä tekemässä. Varsinkin silloin, kun on se pahin hetki, itkettää ja masentaa. Silloin puhun itselleni lempeästi lohduttaen. Sen jälkeen alan tekemään jotain, ihan mitä tahansa, vaikkapa vain yhden laatikon tai kaapin siivoamista tai pienelle lenkille ulos, jotta olo kohentuisi. Joku pieni ilon hetki löytyy jokaiselle päivälle kuitenkin.

Olen itsekin yksinäinen eläkeläinen, ja tulee luettua paljon, niin nettiä kuin kirjaston kirjoja. Tietokirjoja lukemalla aika kuluu ja ymmärtää myös enemmän ympäröivää maailmaa. Talous- ja teknologia uutisten seuranta on hyödyllistä. Uskoisin, että yksinäisten ihmisten elämänkohtalot lopulta ovat melko samanlaisia.

Jos suoraan sanon niin turhauttavaa tämä yksinäisyys on kaikella tavalla. En ole aina ollut yksin ja tiedän mitä on elää parisuhteessa ja olla toiselle tärkeä. Sitten kun jäin yksin puolison kuoleman johdosta iski tämä yksinäisyys eikä tällä iällä enää ehkä koskaan löydy sitä uutta kumppania. Ei minulla ole ystäviäkään kun olen muuttanut vieraalle paikkakunnalle enkä ole mitenkään sosiaalinen ihminen. Päivästä toiseen on kuitenkin mentävä vaikka kuinka tuntuisi pahalta.

Jos katsoitte eilistä Areenaa Porista, nythän Li Andersson luokitteli yksinäisyydenkin jo sairaudeksi. Miten yksinäisyys voi olla sairaus? Käsitteet menee jo päin prinkkalaa ja tätä syötetään kaiken aikaa aikuisten ja vanhempienkin ihmisten suusta ihmisille?
Jokainen tajunnee että yksinäisyys ei ole mikään sairaus! Li Anderssonilla on ajoittain muitakin omituisia käsityksiä.
Muutenkin tämän ajan typerät sanonnat "mieletön" (=järkeä vailla) sanotaan tilanteissa joissa voitaisiin sanoa esim. huikea tunnelma. Myös sanonta "sikahyvä", joka pikemminkin kuvaa sikamaista. "Sikahyväksi" sanotaan sitä joka on todellisuudessa upeaa. Tässä ei ole kysymys edes tosikkomaisuudesta vaan typerästä Suomen kielen raiskaamisesta.
Näiden sanojen merkitys muutetaan tyhmän typeräksi. Ei viitsi ottaa huumorillakaan niin tyhmältä ne kuulostaa kuulijan korvaan.

Pakko vastata tähän ketjuun niin paljon samanlaisia tarinoita. Minäkin olen aikuisopiskelija, niin kuin muutamat tässä ketjussa ovat maininneet. En ole opintojen kautta ystävystynyt kuitenkaan, joskus on käyty muutamissa illanvietoissa muttei sen jälkeen. Tiedän tunteen, että alkaa tuntua turhalta rutiinit ja sitten tyhjään kämppään. Noh, saan ainakin vielä joistain asioista voimaa..

Aika monelle vastaajalle yksinäisyys tuntuu olevan huono asia. Luulisi että sitä jossain vaiheessa tottuisi siihen. Itse ainakin olen jo tottunut ja mieltänyt tämän jo osaksi elämääni. Ei se elämä ole sen kummallisempaa vaikka niitä ystäviä nyt kasa päin olisikin. Samat arvot ja sama ihminen minä silti niiden kanssa olisin. Mutta kaiken kaikkiaan...yksin tässä on väkisinkin joutunut selviämään ja opettelemaan elämää.
Tuntuu että yksinäisyys on opettanut minulle enemmän kuin aika jolloin oli paljonkin ystäviä.

Yksinäisyys on vaan kestettävä. Voin silti kyllä myöntää tuntevani välillä täyttä tyhjyyttä. Millään ei ole merkitystä. Joskus en tiedä mikä pitää minut hengissä. Odotukseni elämästä ovat ilmeisesti olleet liian ylimitoitetut tai epärealistiset. Ei tämä taival olekkaan kovin kummoista.
Parisuhde, perhe, koti ja suht vakaa työelämä. Luulin olevani vaatimaton kun haaveiksi riitti nuo yllä mainitut. Tämä oli virhe. Nuo ovat kovia haaveita mutta sitä en nuorempana ymmärtänyt. Syntyi ristiriita mielen ja todellisuuden välille. Se on kova isku.

Pinnalla pitää tahdonvoima...mulla on kumppanuuden huoneessa venus, ei maita yksinolo, elän toiveessa että kumppani löytyy...yhteisiin matkoihin, yhdessäoloon...kodit silti omat, syötäis yhdessä silloin kun haluttaa, lenkkeiltäis samalla haluttamismetodilla...odottelen, tarkkailen mahdollisia ehdokkaita josko nappais...

Yksinäisyys ollut kiusallisena ja ei-toivottuna seuralaisena jo ainakin neljä vuoden ajan putkeen. Sitä ennen oli vain enemmän, tai vähemmän, satunnaisia suhteita.

Taustalla useita eri somaattisia sairauksia ja väsymystä.

Pikku hiljaa hiipuessa vähitellen pois tästä koko yhteiskunnasta, ja sen kaikesta toiminnasta, ihmisistä ja hyörinästä.

Mitään ei enää ole jäljellä. Ei toivoa, eikä mitään unelmiaakaan, joita tavoitella. Eikä elämänhaluakaan.
Kaikki tarkoitus ja päämäärä ovat kadonneet tässä elämässä jo kauan aikaa sitten.

Odotellessa enää vain loppua, eli kuolemaa.

Aivan samanlainen elämä on minullakin.. koirat ainoat "ystävät". Kenellekään en kelpaa ystäväksi. 15 vuotiaasta asti olen ollut yksinäinen, nyt 42. Päivät tuntuvat todella raskailta ja pitkiltä.

Yksin olo on vaikeaa..etenkin juhlapyhinä se korostuu. Mitkä asiat ovat sitten itse kunkin tähän tilanteeseen saattanut. Avioero, aikuiset lapset jne

mukavasti, no problem

” Olen monesti joutunut pettymään ihmisiin ja lupauksiin joita ei olla pidetty – ihan lapsuudesta asti. Ehkä se on jättänyt jälkeensä sellaisen leiman, etten kelpaa kenellekään? ”

Pitäisi opetella luottamaan muihin ihmisiin. Suurin osa ihmisistä on aivan kunnollisia. Avaudu ja juttele.

Muutin uudelle paikkakunnalle 8 vuotta sitten jäätyäni eläkkeelle. Aikaisemmin olin eronnut miehestäni. Asuimme paritalon eri puolikkaissa. Viimeinenkin lapsi oli lentänyt pesästä.
Uudella paikkakunnalla ei ollut tuttuja, vaikka kävin siellä syntymässä. Mökki johon muutin oli isänperintöä. Eräänä aamuna sitten suuntasin koiran kanssa itään. Alku oli melkein lumoavaa. Löytyi politiikasta ja kansalaisopiston piiristä sekä tekemistä, huvitusta sekä uusia tuttavia.
Sitten kuoli minulle rakas henkilö. Sitten toinen. Tuli korona. Loppui kaikki sosiaalinen toiminta omalta kohdaltani. Kaupan kassa, postinjakaja ym vastaavat ainoat joiden kanssa olen puhunut. Viihdyin kuitenkin yksin, koska minulla oli rakas koirani ja lapset kävivät tervehtimässä alkuvuosina. Sitten koira, tuo ainoa lähiystäväni, kuoli. Masennuin. Itken koiraa vieläkin lähes päivittäin. Ystäviä häipyi myös mitään sanomatta.
Yksi ystävä sentään oli vielä. Hän soitteli usein ja monen tunnin puheluita ja minä soittelin vastavuoroisesti. Vuosi sitten erään puhelun aikana hän ehdotti, että soittaisimme yhdessä exälleni. Minä kysyin että miksi ihmeessä. Hän kertoi rakastavansa exääni ja halusi minun apuani, jotta heidän nyt katkolla oleva suhteensa jatkuisi. Sanoin olevani ihan fine mitä suhteeseen tulee ja iloinen että ovat löytäneet toisensa, mutta etten puutu siihen yhteissoittojen muodossa. Hän lopetti puhelun sanaakaan sanomatta eikä ottanut mitään yhteyttä enää.
Seuraavan aamuna tajusin ettei meidän ystävyyttä koskaan ollut ollutkaan. Olin vain kuvitellut. Kylässä käynnit ja yhdessä vietetty vaput, juhannukset ja uudet vuodet olivat olleet jotain muuta hänen taholtaan.
Kun oikein funtsin ja märehdin niin huomasin, että yksi toinenkin hiljaa häipyneistä ystävistä oli yhteyttä pitäessään aina kysellyt että meneekö eksäni sinne tai tänne. En tietenkään enää muutettuani osannut siihen vastata. Loppui soitot.
Saattaa olla sattuma tosin. Joka tapauksessa meni luottamus omaan arvostelukykyyn.
Nyt lähti näköjään lapsetkin, kun vietimme joulua yhdessä.
Tunnen itseni hyödyttömäksi ongelmajätteeksi. Siitä olen iloinen ja onnellinen, että pärjäävät elämässään.

En anna muiden manipuloida, määräillä elämääni.

Minulla lähestyy ensi vuonna 70vuotispäivä mutta kukaan Pieksämäellä ei usko. Minun syntyessä Hesassa otettiin käyttöön Suomen ekat liikennevalot. Isä ja äiti eivät enää ole elossa. Missä sinä olit 1950 luvun alussa.

Minä täytän ensi vuonna 70v, mutta ajatukset on käsittääni aika selkeitä , fysiikka pakottaa hiljentämään tahtia.

Itsesääli taitaa olla ainoa seuralaiseni, silloin kun masenun niin etten jaksa työtätekemällä olla kuolettamassa surua, t kokematon heteroykä 39

Jään kohta täysin yksin .muuten se ei haittaa mut ei ole kelle jutella päivittäin ja uusi asuntokin tarvii etsiä joka sallii koirat .
Muutoin olen tottunut olin jo lapsuudessa yksin joten se ei haittaa ja miehet elämässä oli pettymys ei niitä enää en halua olla ruuanlaittaja tai siivooja.sen pitäisi olla jotain syvempää jos viä erehtyisin suhteeseen.
Ikää tulee koko ajan lisää ja silti on nuorekas olemus .mut on se totta telkkari on paras kaveri sillo ei oo yksin ja pitää olla asunnossa tilaa no ei ahdistu kyl se siitä

Maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen ja olen ollut lähes koko elämäni täysin yksinäinen. Ei parisuhteita, ei rakkautta, ei hellyyttä eikä halauksia. Miten tämä voi mennä näin. Miten voin olla näin hylkiö.

Suomessa ei ole pulaa mistään muusta kuin naisista.

t. mies

Minä jäin leskeksi. Suru ja yksinäisyys tappaa minut.
Haluankin kuolla äkkiä pois. Ystävät on jo kuolleet.
Olen ypöyksin ja elämä tuntuu toivottomalta ja lohduttomalta.
Sain sentään onnea parikymmentä vuotta, mutta ei ole enää
edes elämänhalua.
Olisipa joku eläkeläinen kaveriksi ja ystäväksi.
t. nainen

Jaksanut 34 vuotta yksinäisyyttä ja menee vielä toiset 34...kavereita oli joskus koulauiakoina mutta välit menivät syystä tai toisesta poikki. Minäkin kokenut tuota että mun kanssa oltiin mun ei ollut parempaa seuraa....nyt pitkäaikainen on Off kaveri joka on yhteyksissä silloin kun kaipaa jotakin,vuosia olen auttanut ruoallisesti, majoituksellisesti ja rahallisesti häneltä harvoin saa mitään vastapalvelukseksi vaikka onkin joskus yksittäisiä tapauksia auttanutkin esim muutossa. Mutta sittenkun hänkin löysi seurustelukumppanin niin minulle ei ollut enää aikaa. Paitsi nyt tietenkin ku on jotain vaille....sisaruksilla ollut vuosia oma elämä,harvoin erittäin harvoin ehkä kerran vuodessa kysytään kuulumisia,ovat jääneet vieraiksi sisarukset, yhteen vanhempaan en ole väleissä ja toisen kanssa joskus harvoin vaihdetaan kuulumisia. Ironista on että jos olisin jäänyt eräälle paikkakunnalle olisi elämä sujunut paremmin mm olisi ollut uskovien yhteys. Yksikään uskova ei kuitenkaan 3 vuoden aikana ole kysynyt kuulumisia tai rukoillut puolestani. Olen pohjasakkaa niin ihmisten kuin Jumalan silmissä.... muutin peräti 3 kertaa Tämän on Off ystävän perässä joka sitten hylkäsi periaatteessa lopullisesti ja muutti itse pois. Ainoat plussat elämässä on työpaikka ( joka sekin epävarmaa), elokuvat ja sarjat. Ihmisiin olen kyllästynyt ja kun katsoo maailmantilannetta niin rn edes haluaisi tutustua kehenkään. Moni ihminen ilkeä,pahantahtoinen ja no,murhaajaakin pahempi.

Tekoälysovelluksella voi tehä itelleen kateltavaksi vaikka millassii bätäng emäntiä joille runkata niin jo helpottaa. Mutta runkkauskin on vain panetuksen siirtoa. Ei sillä pääse kiusaavasta himosta kuin viikoksi mutta jos oikein ryhdistäytyy niin pystyy oleen kaksiki viikkoa runkkomati

Takana kaksi avioliittoa. Ensimmäinen päättyi eroon, toinen puolison kuolemaan. Melkein 20 vuotta olen jo asunut yksin, mutta yksinäisiä hetkiä koen hyvin harvoin. Sukulaisia on ja ystäviä muutama, se on oikein sopivasti. En viihdy isoissa joukoissa.
Näin itsenäisenä elän elämäni parasta aikaa! Kaikki aika on omaa aikaa, koko koti on oma.

En osaa sanoa, miten olen pystynyt luomaan omat sosiaaliset kontaktit ja ihmissuhteet. Se on vain mennyt itsestään.

Sitten jokin päivä kun vanhempi kuolee niin olen aivan yksin. Veli ei pidä mitään yhteyttä minuun. Järjetöntä jos jokin yhteydenpito alkaisia vanhemman kuoleman jälkeen. Ei ole kavereitakaan.

Kyllä tässä yksinäisyydessä ja rakkauden ja seksin puutteessa tulee varmaan hyvin pian lopullisesti hulluksi tai olen jo varmaan tullut. Tarpeeksi kauan kun on ollut yksin niin ei osaa enää edes pitää yhteyttä kehenkään. Ihmisten pariin hakeutuminen käy aina vaan haastavammaksi. Valitettavan paljon on jo kuollut läheisiä ihmisiä ja sisaruksia ei edes ole. Samaa tasaisen tappavan tylsää kaavaa tämä elämä näyttää noudattavan vuodesta toiseen. Sitä vain on vuosi vuodelta yhä vanhempi ja katkerampi.

Mies 35v

Kuka lähtisi katsomaan kanssani musikaalitrilleri Jokeria lokakuussa? Paikkakunnan mainitsen sitten vasta, jos kiinnostusta herää! Samanhenkistä seuraa kaivattaisiin. Olen A-seksuaali.