Kokemuksia mielisairaaloista

no ei ole ollenkaan paha. Toi se turun sairaala nyt oli jotain uskomatonta. Mutta jos kaupunkisi on joku muu, niin ihan normaali sairaalanosasto, kodinomainen. Älä sitä pelkää. Ehkä se vaikuttaa saatko oman huoneen vai joudutko jakamaan, ja kenen kanssa. Huom en ole ollut sairaalssa, vaan psykiatrisen vuodeosastolla käymässä.

Itse olin masis diagnoosilla 5 viikkoa suljetulla (vapaaehtoisena halusin sinne) lääkealoituksessa mielialahäiriöisten osastolla. Osa henkilökunnasta ku*ipäitä, muutama ihana ja loput ok. Ei pakkosyötetty mitään ,kun vapaaehtoisena tullut. Ihan jees kokemus, etenkin kun sain muutamasta potilastoverista hyvän ystävän. Välillä viihdyin siellä ehkä jopa liiankin hyvin (se tosin johtui potilastovereista).

Tässä on uunituoretta valvontakamerakuvaa USA:n suurimmasta psykiatrisesta osastosta:

https://www.liveleak.com/view?i=98e_1510472387

Päättele itse. Ehkä Suomessa ei ole samanlaista. Mene ja tiedä.

Tuskin sinne nyt pienemmän masennuksen tai edes kunnon paniikin kanssakaan tarvii mennä vaan hakee lääkkeet psykiatrilta toisin sitten jos olet raivoava skitsofreeni tai 2suuntainen maniavaihe päällä.

Paljon huonommat kuin julkisuuteen tullaan koskaan kertomaan. Media kuoruttaa julmuudet kermavaahdolla ja kirsikoilla, jotta psykiatrian ja psykiatrisen vangitsemisen ja pakottamisen julkisuuskuva kestäisi parempana ainakin muutamat vuosikymmenet pidempään ja, jotta toiminnan ja laitosten todellinen luonne ei selviäisi kansalaisille.

Esimerkkinä vaikka tänään YLE:n nettisivuilla julkaistu uutinen Moision lakkautettavasta psykiatrisesta laitoksesta (aka "mielisairaalasta"). Silkkaa puistattavaa propagandaa koko juttu. Suorastaan härskiä. Jutussa jopa viittaus Teppo Järviseen ortopedian kritisoinnin muodossa! Huhuh, miten paksua! :) Tosi tosi härskiä. Ja niin läpinäkyvää totuuden manipulointia, ainakin heille, jotka psykiatriasta maailmaa ja keskustelua seuraavat. Hävettää tuollainen roskajournalismi. Ja vielä tosiaan YLE:ltä. Minäkin kustannan tuota harhaanjohtamista maksamillani veroilla. Syljettää.

Mä olin aikoinaan lähes 20- vuotta psykiatrisessa avohoidossa. Käytännössä hoito sisälsi keskusteluapua 2-4 kertaa kuukaudessa mielenterveystoimistossa. Psykiatrin hoitokokouksia oli 2-4 kertaa per vuosi. Pitempiä useamman kuukauden sairaalajaksoja tuona aikana kahdesti ja kaksi kertaa olin noin kolme päivää osastolla 2010-luvulla.

Olin aina mielelläni käynyt jutustelemassa mielenterveystoimistossa, ja siihen minua myös hoitohenkilökunta kannusti. Taisi olla muistaakseni vuosi 2014, kun olimme psykiatrin johdolla kokoustamassa jälleen kerran. Yksi terapeutti oli jäämässä kokonaan hoidostani pois, ja joutui lähtemään kesken kaiken uuden asiakkaan luo. Hän tuli luokseni kättelemään vielä ennen lähtöään, ja katsoi silmiini sanoen kätellessä " Tapa". Olin melko hämmästynyt, mutta tilanne jatkui siitä normaalisti eteenpäin.

Tällaisista tilanteista tuli kuitenkin yleisiä terapiatilanteissa, ja ajattelin niiden kuuluvan juttuun, mietin josko se olisi jonkinlaista pakollista testausta. Terapeutti saattoi vaikkapa kysyä jotain, johon tietenkin vastaan, mutta terapeutti sanookin sitten " haisee.. paska", tai jotain vielä karmeampaa, mitä en edes kehtaa tähän kirjoittaa. Joka kerralla näin hoitohenkilöstön suun liikkuvan näitä kuullessani, mutta diagnoosini skitsofrenian piikkiinhän nämä jutut menee. Tämän tyyppisiä juttuja oli aiemmin vain julkisilla paikoilla tuntemattomien henkilöiden taholta. Vuosi sitten psykiatri ilmoitti, että avohoitoni loppuu, koska he eivät pysty auttamaan tarpeeksi.

Hankala sanoa mikä tässä takana, aluksi mietin syyksi terveydenhuollon resurssipulaa, eli vanhat potilaat pitää saada pihalle, koska uutta on tulossa tilalle. Mutta syksyllä hain b-lausuntoa kelan etuutta varten, järkytyksekseni en tätä lausuntoa kuitenkaan saanut, vaan psykiatri oli ottamassa minua jo tahtomattani osastohoitoon. Hän sanoi minun olevan niin sairas, että tarvitsen tiivistä hoitoa.

Outoa tilanteessa on, että omasta mielestäni voin paremmin kuin koskaan aiemmin. Jouduinkin sitten käymään päivystyksessä toisen lääkärinarviossa, muutoin olisi kuulemma ambulanssi hakenut kotoa. Saattoi kyllä olla bluffia koko juttu, onneksi en sitten joutunut kuitenkaan pakkohoitoon. Vieläkin olen tuota b-lausuntoa vailla, mutta en uskalla mennä ainakaan julkisen puolen psykiatrille. Sen verran kovasti järkytyin ja säikähdin. Koko tilanne tuntui käsittämättömältä, ihan kuin joku sairas piilokamerasketsi. Sanoinkin siinä terveyskeskus lääkärille, että hyvin menee jos vain tajuaa pysytellä viranomaisista mahdollisimman kaukana.

Myöhemmin kanta.fi sivuilta katsoin, mitä psykiatri oli kirjoittanut. Hän hoitokokouksessa ollessa kysyi, seuraako joku minua tietokoneen kautta, johon vastasin että ainahan se on mahdollista. Ja kerroin kuinka joskus taplettitietokoneeni osaa ennustaa, eli jo ennen kuin sormella ehdin koskettaa kuvaruutua jostakin kohtaa, niin linkki alkaa jo lataamaan sivua. Tämähän oli kirjattuna kan.fi-sivuilla "uskoo tietokoneen kautta jonkun tarkkailevan". Diagnoosi myös oli pahentunut, että eipä olisi kannattanut mennä.

Nyt enää en hoidon piirissä ole ja hyvä niin. Olin tyhmä ja kiltti, kun en tajunnut aiemmin lopettaa noita terapiakäyntejä. Mutta pelko säilyy mielessä, jos vaikka ambulanssihenkilöstö hakee ovelta. Oireita on nykyään hyvin vähän, ihmettelen suuresti syytä siihen. Onko syynä viime vuosina lisääntynyt maahanmuutto, jos sinne menee niin paljon valtion rahaa, vaiko mikä ihme. Toinen mahdollinen syy, jota en tietenkään missään nimessä toivo, joku muu on on nyt heidän uhrinaan minun sijastani.

Tässä omia kokemuksiani, kaikilla tuskin tällaista on avohoito, en halua pelotella. Ehkä hoito on vähän sen mukaan kuka potilaana sattuu olemaan.

Jos menet sinne omasta tahdostasi ja tykkäät jutella muiden potilaiden kanssa, niin aika kuluu mukavasti. Jos sinulle riittää ulkoiluksi kiertäminen mielisairaalan talon ympäri ja jos tykkäät nukahtaa unilääkkeen avulla, koska et päivittäisen, taantumiseen hitaasti johtavan virikkeettömyyden takia saa muuten unta, niin paikka on oikein mukava. Itse menin sinne kerran, koska minulta loppui rahat ruokaan ja siellähän on täyshoito. Ikävä kyllä sinne ei pääse rahojen loppumisen takia, jos taustalla ei ole vakavaa "mielisairautta". Jos sinulla olisi jokin psykoositasoinen häiriö, niin pääset heti hoitoon, kun vähän vihjaat, että sinua pikkuisen ahdistaa. Itsemurhan partaalla elävä masennuspotilas ei välttämättä pääse tai joudu edes pakkohoitoon, koska tällaisella potilaalla ei ole riittävän vakavaa mielisairautta. Mitään tehokasta sieltä ei saa, jos ei ole luonteeltaan sellainen, että muodostaa mielellään addiktioita erilaisiin psykoaktiivisiin aineisiin. Sairaanhoitajien tehtävänä on lähinnä käydä tupakilla ja selata nettiä, sekä jakaa lääkkeet. Jos sinua ahdistaa tai haluat nukkua, niin he mielellään antavat sinulle kaikkia mahdollisia pillereitä, mitä kehtaat pyytää. Tässä mielessä palvelu toimii erinomaisesti. Jos siis kaipaat lääkkeitä ja haluat muodostaa lääkeriippuvuuden mahdollisimman moneen lääkkeeseen, niin tämä paikka on sinulle kuin paratiisi. Monet mielenterveyspotilaat viihtyvät siellä varmasti lähinnä siksi, että elämä laitoksessa on helppoa eikä tarvitse olla yksin. Ei mielisairaalasta mitään painajaisia kannata nähdä etenkään, koska mahdollisesti saamasi diagnoosi ei todennäköisesti edellytä sairaalahoitoa. Et välttämättä pääse hoitoon, vaikka haluaisit. Kannatta yrittää itsemurhaa pari kertaa, niin ehkä sitten niitä painajaisia kannattaa jo alkaa nähdä. Tai sitten leikit, että kuulet ääniä ja uskot, että NSA vakoilee ihmisiä, niin psykiatri lähettää sinut heti osastolle.

Riippuu aika paljon kotikunnastasi minkälaista hoitoa saat. Eli alueelliset erot sairaaloiden välillä.
Kupittaan sairaala Turussa vain jäävuoren huippu. Älä mene jos et ole tosissasi itsemurhaa yrittämässä.

Ei kannata pelätä. Kauhukertomukset syntyvät paljon kuulopuheiden mukaan tai sitten pakkohoitoon joutuneiden tarinoiden mukaan. Ymmärrettävää on tietenkin se että jos joku suljetaan vastoin hänen omaa tahtoaan laitokseen ei se alku tunnu kovin ruusuiselta. Suomen psykiatrisissa sairaaloissa saa hyvää hoitoa sekä tukea mielen sairauksille.
Niistä ei kannata tehdä itselle mitään kummajaista, oli hoidettavana itse tai omainen. Mielen sairauksien hoito on kuin mikä muukin sairaalassa annettava hoito.

Psykiatrisen pakkohoidon kokeneena ja lääkehaittojen takia lisää lääkittynä ja lääkkeistä runsaasti haittoja saaneena kärsin siitä edelleen posttraumaattista stressihäiriötä. Minun kohdallani ongelmat hävisivät, kun lopetin raskaat lääkitykset. Kaikki alkoi vääränlaisista lääkkeistä, jotka johtivat minut syvään lääkintäkierteeseen. Pakkohoidossa johon hakeuduin itse oikeutettiin lisälääkitseminen vaikka olin saanut huonon lääkereaktion jo edellisestä lääkekokeilusta. Se miten potilasta kohdeltiin pakkokeinoin oli barbaarista, epäeettistä, väkivaltaista ja tyrmistyttävää. Psykiatrialla ei ole edes tieteellisiä perusteita pakkolääkinnöilleen ja olen muuttunut todella lääkekielteiseksi koettuani sen kamalan olon, minkä lääkkeistä koin. Olen kokenut vieroittautumisen useiden vuosien lääkinnästä kärsien pahimman helvetin. Lääkkeiden Purkamisen sijaan lääkehaittojen jälkeen tungettiin lisää lääkkeitä. Olen todella eri mieltä, että psykiatrian puolella suljetuilla osastoilla saa hyvää hoitoa. Se voi tuhota elämän ja minun kohdallani olen ollut työkyvytön ja menetin kaiken mentyäni osastolle. Sain pahat traumat, joista en ole edelleenkään päässyt yli. Hiljalleen alan palata elävien kirjoihin kun lopetin nämä neurotoksiinit, "lääkkeiksi" kutsutut kemikaalit, mutta lääkkeistä jäi jotain haittoja. Onneksi nykyään löytyy psykiatriaa kritisoivaa tietoa ja vertaistukikokemuksia.

Läkintävaksi voisi ottaa huomioon, että pakkohoidon kokeneiden potilaiden kokemuksia ei tulisi tyrmätä tuolla tavoin, vaikka heillä tämä kamala leima onkin. Tällainen suhtautuminen meihin on täysin kuvottavaa, miten viittaat meihin ja on omiaan lisäämään stigmaa - kuin vähätellen pakkohoidon kokeneiden mielipiteet täysin. Häpeä! Leiman kanssa eläminen on välillä ollut minulle niin stressaavaa, etten jaksa enää, mutta olen jaksanut, mutta siitä en anna kiitosta psykiatrialle. Olenkin omalla tavallani selvinnyt psykiatriasta ja traumoista mitä se aiheutti minulle. Englanniksi sille onkin nimi: "psychiatric survivor". Aina hoito ei ole hyvää ja se on fakta, Kupittaa on yksi esimerkki. Mielenterveyshoitoihin osastoilla eli lähinnä lääkkeiden tuputukseen kannattaa suhtautua kriittisesti, koska sitä se pääosin on. Maagista uskoa pillereihin, joita jopa oikeutetaan pakottaa ihmisille ja heitä jopa väkivalloin kohdella heidän kieltäytyessä niistä. Psykiatria on kyseenalaisin lääketieteen aloista. Olen onneksi tajunnut että hyvinvointi ei synny psykiatriasta ja tiedän etten ole yksin traumaattisen kokemukseni kanssa.

Hei

Anteeksi jos esitin asiani tökerösti, en missään tapauksessa tyrmää kenenkään kokemuksia. Olen siis itse lääkintävahtimestari-sairaankuljettaja sekä psyykkisesti sairastuneen henkilön omainen.
Omaiseni on saanut erittäin hyvää hoitoa niin sairaalahoidossa kuin avohoidossakin.
Tarkoitukseni oli sanoa että sairaanhoidosta psykiatrisessa sairaalassa kulkee monia kauhukertomuksia.
Traumatisoitunut: on totta että lääkkeet eivät paranna ketään psykiatriassa, se vaatii omaa tahtoa ja asennetta. Lääkkeet omasta mielestäni kylläkin voivat auttaa pahimmasta yli, jotta paraneminen pääsee käynnistymään. Murtuneen jalan hoitoon on apuna kiusaaminen, mutta psykiatrian puolella ei ole yhtä oikeaa toimintatapaa.
Anteeksi jos ymmärsit tuon niin että leimaan jotakin ihmisryhmää, näin en ajattele /toimi. Olisin voinut lukaista tuon päivityksen ennen sen julkaisua. Häpeä tai häpeäntunte ei kuulu missään nimessä sairastuneelle eikä hänen omaisellekaan.

"Lääkkeet omasta mielestäni kylläkin voivat auttaa pahimmasta yli, jotta paraneminen pääsee käynnistymään." Toki, jos niitä haluaa käyttää ja tekee päätöksen niiden käyttämisestä informoituna niiden potentiaalisista riskeistä ja haitoista, mikä ei nykyään ole juurikaan niin. On olemassa myös vaihtoehto, hyvin mahdollinen sellainen, että lääkkeiden vaikutus ei ole myönteinen vaan on täysin päinvastainen, heikentää oloa ja voi olla este paremmin voimiselle. Ei ole itseståänselvyys että lääke auttaa, mitä psykiatriassa tällaisena lähes pidetään ja tällä oikeutetaan jopa pakkolääkintä. Minulle päätös tehtiin puolestani, ja pakkolääkinnän koin kidutuksena. Kun kieltäydyin lääkkeistä, niitä uhkailtiin pakkoinjektoida. Kyseinen kokemus oli nöyryyttävä, inhottava ja en tiedä tulenko koskaan pääsemään kokemuksistani yli, varsinkin kun sain hirveät olot lääkkeistä mikä on jättänyt minuun posttraumaattisen stressireaktion ja epäluottamuksen ihmisiin. Monet asiat voivat laukaista trauman, mikä muistuttaa yhtään kokemastani, ehkä ylireagoin, pahoittelen sitä. Tällaista mitä minulle tapahtui voi tapahtua ihmiselle vaikka halusin itse osastolle ja sinne vapaaehtoisesti kävelin.

Pääseminen omista vaikeuksista ja paremminvoiminen lähtee siitä että tulee kunnioitetuksi/kohdeltuna ihmisarvoisesti ihmisenä, mitä ei psykiatrian puolella tapahdu aina. Ja että omaa tilaa kunnioitetaan, niinkuin kaikilla ihmisillä. Oma keho, oma mieli on sellainen minkä lääkitsemiseen tulee saada tehdä päätös.