Minulla diagnosoitiin I-tyypin bipolaarihäiriö vähän aikaa sitten. Olen nuori ja menestyn koulussa mallikkaasti. Minulla on ystäviä ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Diagnoosi kuitenkin romahdutti koko elämäni. En halua enää elää. En haua syödä lääkkeitä koko loppuelämääni. En pysty elämään itseni ja tämän sairauden kanssa. Mietin vain, miten voisin tappaa itseni. Haluan vain olla normaali, koska pelkään, että tämä tuhoaa joskus elämäni. En myöskään halua olla sidottuna sairaalaan ramppaamalla jatkuvasti lääkärin juttusilla ja terapiassa. Se ahdistaa minua vain enemmän ja enemmän. Enkä aijo lääkkeitäkään syödä, vaikka niitä määrättäisiin. En aijo myöskään muuttaa elämän tapojani ja vauhdikasta elämääni rauhallisemmaksi. Ajattelin myös paeta ulkomaille asumaan heti, kun se on mahdollista.
Miten muut olette ylipäätään pärjänneet työelämässä ja onko mitään mahdollisuuksia menestyä uralla? Miten normaali elämä onnistuu? Voiko ilman lääkkeitä ja terapiaa elää normaalia elämää, jos kieltäytyy menemästä hoitoon?
Diagnoosi kuitenkin romahdutti koko elämäni. En halua enää elää. En haua syödä lääkkeitä koko loppuelämääni. En pysty elämään itseni ja tämän sairauden kanssa. Mietin vain, miten voisin tappaa itseni. Haluan vain olla normaali, koska pelkään, että tämä tuhoaa joskus elämäni. En myöskään halua olla sidottuna sairaalaan ramppaamalla jatkuvasti lääkärin juttusilla ja terapiassa. Se ahdistaa minua vain enemmän ja enemmän. Enkä aijo lääkkeitäkään syödä, vaikka niitä määrättäisiin. En aijo myöskään muuttaa elämän tapojani ja vauhdikasta elämääni rauhallisemmaksi. Ajattelin myös paeta ulkomaille asumaan heti, kun se on mahdollista.
Miten muut olette ylipäätään pärjänneet työelämässä ja onko mitään mahdollisuuksia menestyä uralla? Miten normaali elämä onnistuu? Voiko ilman lääkkeitä ja terapiaa elää normaalia elämää, jos kieltäytyy menemästä hoitoon?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen pahoillani, että sulla on noin rankkaa tällä hetkellä. Mutta jos menestyt hienosti koulussa ja oot kokenut asioiden muuten olevan hyvin, niin älä luovuta. Kyllä biponakin menestyy elämässä, joskus jopa vähän paremmin kun muut ;) Ei sen tarvitse olla suurempi ongelma töiden ja opiskelun kanssa, vaikka työnteko eteniskin kausittaisesti. Itse opiskelen yliopistossa ja siinä sivussa teen duunia vaihtelevasti kahdella eri työnantajalla. Molemmat arvostaa mua kovasti ja pitää mua yhtenä niiden parhaimpana työntekijänä. Opinnot sujuu vähän hitaammin kun suurimmalla osalla, mutten ajatellut luovuttaa. Oon pystynyt oleen ilman lääkkeitä 1.5 vuotta, mutta nyt oli pakko alottaa taas manian ja unettomuuden takia. Oon varma, että jossain vaiheessa löydän sopivan lääkityksen tai opin hallitseen elämääni siten, etten tarvi niitä enää. Mutta näillä mennään. Bipolaarisyys tuo väriä ja mutkia elämään. Sitä paitsi, sehän on ihan jees olla vähän hullu. Ei sen siihen diagnoosiin tarvi päättyä.
:)
Kyllä ne lääkkeet, kun sopivat löydetään, on hyvä ottaa kuten suunniteltu. Diagnoosi ja lääkitys eivät aiheuta sairautta, vaan päinvastoin. Itse olin tyytyväinen, kun lopulta oikea diagnoosi löytyi ja sitä myötä asianmukainen lääkitys. Bipolaarihäiriöt ovat elinikäisiä, mutta onneksi nykyään on hyvät lääkkeet itseään hoitamalla voi elää jokseenkin normaalia elämää. Jos jättää lääkkeet pois yleensä ennemmin tai myöhemmin tulee ylikierrosjakso, jonka aikana sotkee kaikki asiansa elämässään ja sen jälkeen masennus, jolloin vaipuu maanrakoon. Tai nämä päinvastaisessa järjestyksessä. Omakohtaista kokemusta on, enkä näitä jaksoja kenellekään soisi. Sopivalla lääkityksellä ne pysyvät poissa. Pystyy opiskelemaan ja pysymään työelämässä mukana.