tilannenovelli

Tuuli heitteli kuolleita lehtiä pitkin kivettyä, pylväin reunustettua pihaa. Syksy. Harmaa väri oli vallannut alaa ja tehnyt tietä kuolemalle. Kuolemalle, joka kerran vuodessa saapui ja otti omansa. Vei ne pois. Unohduksiin.

Lehdet kulkeutuivat tuulen mukana pois pylväiden muodostamasta kehästä. Pois pihasta, ulos julmaan maailmaan. Tuuli riepotti niitä mukanaan.

Kivetyn pihan keskellä oli ympyränmuotoinen ruohomätäs. Sen ruoho oli kuivunut, muuttunut keltaiseksi, kuollut. Kuolema oli jo ohittanut paikan ja siirtynyt toisaalle. Ottamaan elämiä, ja tekemään tilaa uudelle, syntymättömälle. Mutta nyt se oli ottanut myös muuta kuin lehdet ja ruohonkorret. Kivikehän sisäpuolella kasvava vanha tammi oli sekin kuollut, muuttunut harmaaksi.

Pylväiden holvikaarien alta kaksi kaapuihin pukeutunutta hahmoa astuivat hyvin hiljaa kivetylle pihalle. Päät kumarassa he astelivat kuolleen tammen luo ja pysähtyivät. Toinen otti hupun pästään ja katseli harmaata pihaa.

Tuuli pyyhkäisi pihan läpi ja tarttui hahmojen viittoihin. Kaikki lehdet se oli jo vienyt, ei ollut enää mitään muuta mihin tarttua.

Hahmot seisoivat puun edessä hiljaa ja kuuntelivat tuulen huminaa. Yksi ainoa sana lausuttiin, ja senkin tuuli vei mukanaan, kuljetti jonnekin kauas, kenties jonkun toisen kuultavaksi.

- Surullista