mitä ajattelette hänen lapsistaan?
Löysin tämän palstan vasta vähän aikaa sitten ja oli todellinen helpotus huomata, että kohtalotovereita löytyy. Monet tekstit olivat kuin suoraan omasta elämästäni! Huomasin, että monet uusperheen äidit hiiltyvät hiljaa sisäänpäin puolison lasten takia, osoittamatta tai kertomatta puolisolleen mitä mielessään liikkuu.. Itselleni oli todella vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä tunteita, joita puolisoni lapsi minussa herätti - onneksi en olekaan ainoa!
Haluaisin tietää, onko joku joskus kertonut puolisolleen, että hänen on vaikea hyväksyä tämän lapsia, millä tavalla asiasta voi puhua niin että toinen ei loukkaannu kovin paljoa, vai onko siitä ylipäänsä mahdollista puhua niin..
Olemme asuneet avomieheni kanssa yhdessä pari vuotta, hänellä on lapsi, joka on viikonloppuja luonamme sekä lomilla pitempään. Nyt olemme alkaneet yhä useammin puhua naimisiin menosta ja vauvoista. Minusta kuitenkin tuntuu, että ennenkuin asiasta sen vakavammin alamme puhumaan, minun pitäisi jollakin tavalla kertoa miehelleni erinäisiä asioita..
Mieheni on muutaman kerran väläyttänyt ikäänkuin sivulauseessa mahdollisuudesta, että hänen lapsensa joskus asuisi meillä. En ole koskaan asiaan kommentoinut mitään, kun en ole tiennyt onko hän tosissaan. Epäilen tätä siksi, että mieheni ei ole erityisen hanakasti lastaan meille lomilla tms. vaatimassa ja hän on aina aivan uupunut, kun lapsi meillä on ollut.
Minä en mieheni lasta halua meille asumaan ja jos niin joskus kävisi, minun olis todennäköisesti vaikea sopeutua tilanteeseen. Jos minulla olisi omia lapsia, haluan keskittyä hoitamaan heitä ilman "ulkopuolisia". Tulen lapsen kanssa hyvin toimeen, hän pitää minusta ja tunne on enimmäkseen molemminpuolinen. Minä olen se "seremoniamestari" (kuten joku nimimerkki asian ilmaisi), joka tietää parhaat leikit, osaa selittää asiat lapselle ymmärrettävästi ja jonka huomiosta mieheni lapsi on mustasukkainen. Nyt miehelleni, myöhemmin aivan varmasti yhteisille lapsillemme. Viikonloput ja lomat vielä menevät, vaikka lapsi onkin raskas hoidettava olen jaksanut tähän asti olla "järkevä aikuinen". Kuitenkin olen aina iloinen ja helpottunut kun hän lähtee äitinsä luokse. Mies ei luultavasti edes pysty aavistamaankaan, mitä minä ajattelen. Pelkäänkin, että hän jopa kuvittelee, että minä haluan lapsen meille. Järkytys voi siis olla melkoinen!
Mielestäni asiasta olisi parasta puhua ennenkuin teemme niin suuria päätöksiä kuin lapsen saaminen tai naimisiin meno. En halua/aio laittaa miestäni valitsemaan minua tai lastaan, mutta haluan hänen ymmärtävän, että tilanne ei ole minulle helppo, enkä pysty takaamaan, että jaksan suhtautua lapseen aina yhtä asiallisesti, jos hän meille muuttaisi. Sisäänpäin kihiseminen ei enää toimi, jos lapsi on meillä 24 tuntia vuorokaudessa, ympäri vuoden. Siis parempi kohdata asia ennen kuin lapsi on matkalaukkujen kanssa oven takana!
Olen yrittänyt ymmärtää ja järkeistää omia tunteitani, mutta mitään kovin pätevää selitystä en ole keksinyt. Hoidan ja kasvatan toisten ihmisten lapsia työkseni ja olen aina kuvitellut, että pystyisin rakastamaan puolison lapsia "kuin omia". Järkytys oli suuri, kun huomasin ajattelevani, ettei minua haittaisi vähäänkään, vaikka lapsi ei enää ikinä meillä kävisi. Olenkin ajatellut, että kun työssäni joudun tasapainoilemaan empatian ja välittämisen sekä ammatillisuuden välillä, en pysty siitä roolista irtaantumaan kun kysymyksessä on jonkun toisen lapsi. Miehen lapsi tuntuu siksi työltä, josta vaan ei makseta palkkaa ja jonka tekemiseen minulta ei kysytä suostumusta.
Jos joku on onnistuneesti (tai vähemmän onnistuneesti) käynyt puolisonsa kanssa "lapsikeskusteluja", joissa on onnistunut tuomaan esille omat tunteensa, kiltti kerro miten sen teit!
Löysin tämän palstan vasta vähän aikaa sitten ja oli todellinen helpotus huomata, että kohtalotovereita löytyy. Monet tekstit olivat kuin suoraan omasta elämästäni! Huomasin, että monet uusperheen äidit hiiltyvät hiljaa sisäänpäin puolison lasten takia, osoittamatta tai kertomatta puolisolleen mitä mielessään liikkuu.. Itselleni oli todella vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä tunteita, joita puolisoni lapsi minussa herätti - onneksi en olekaan ainoa!
Haluaisin tietää, onko joku joskus kertonut puolisolleen, että hänen on vaikea hyväksyä tämän lapsia, millä tavalla asiasta voi puhua niin että toinen ei loukkaannu kovin paljoa, vai onko siitä ylipäänsä mahdollista puhua niin..
Olemme asuneet avomieheni kanssa yhdessä pari vuotta, hänellä on lapsi, joka on viikonloppuja luonamme sekä lomilla pitempään. Nyt olemme alkaneet yhä useammin puhua naimisiin menosta ja vauvoista. Minusta kuitenkin tuntuu, että ennenkuin asiasta sen vakavammin alamme puhumaan, minun pitäisi jollakin tavalla kertoa miehelleni erinäisiä asioita..
Mieheni on muutaman kerran väläyttänyt ikäänkuin sivulauseessa mahdollisuudesta, että hänen lapsensa joskus asuisi meillä. En ole koskaan asiaan kommentoinut mitään, kun en ole tiennyt onko hän tosissaan. Epäilen tätä siksi, että mieheni ei ole erityisen hanakasti lastaan meille lomilla tms. vaatimassa ja hän on aina aivan uupunut, kun lapsi meillä on ollut.
Minä en mieheni lasta halua meille asumaan ja jos niin joskus kävisi, minun olis todennäköisesti vaikea sopeutua tilanteeseen. Jos minulla olisi omia lapsia, haluan keskittyä hoitamaan heitä ilman "ulkopuolisia". Tulen lapsen kanssa hyvin toimeen, hän pitää minusta ja tunne on enimmäkseen molemminpuolinen. Minä olen se "seremoniamestari" (kuten joku nimimerkki asian ilmaisi), joka tietää parhaat leikit, osaa selittää asiat lapselle ymmärrettävästi ja jonka huomiosta mieheni lapsi on mustasukkainen. Nyt miehelleni, myöhemmin aivan varmasti yhteisille lapsillemme. Viikonloput ja lomat vielä menevät, vaikka lapsi onkin raskas hoidettava olen jaksanut tähän asti olla "järkevä aikuinen". Kuitenkin olen aina iloinen ja helpottunut kun hän lähtee äitinsä luokse. Mies ei luultavasti edes pysty aavistamaankaan, mitä minä ajattelen. Pelkäänkin, että hän jopa kuvittelee, että minä haluan lapsen meille. Järkytys voi siis olla melkoinen!
Mielestäni asiasta olisi parasta puhua ennenkuin teemme niin suuria päätöksiä kuin lapsen saaminen tai naimisiin meno. En halua/aio laittaa miestäni valitsemaan minua tai lastaan, mutta haluan hänen ymmärtävän, että tilanne ei ole minulle helppo, enkä pysty takaamaan, että jaksan suhtautua lapseen aina yhtä asiallisesti, jos hän meille muuttaisi. Sisäänpäin kihiseminen ei enää toimi, jos lapsi on meillä 24 tuntia vuorokaudessa, ympäri vuoden. Siis parempi kohdata asia ennen kuin lapsi on matkalaukkujen kanssa oven takana!
Olen yrittänyt ymmärtää ja järkeistää omia tunteitani, mutta mitään kovin pätevää selitystä en ole keksinyt. Hoidan ja kasvatan toisten ihmisten lapsia työkseni ja olen aina kuvitellut, että pystyisin rakastamaan puolison lapsia "kuin omia". Järkytys oli suuri, kun huomasin ajattelevani, ettei minua haittaisi vähäänkään, vaikka lapsi ei enää ikinä meillä kävisi. Olenkin ajatellut, että kun työssäni joudun tasapainoilemaan empatian ja välittämisen sekä ammatillisuuden välillä, en pysty siitä roolista irtaantumaan kun kysymyksessä on jonkun toisen lapsi. Miehen lapsi tuntuu siksi työltä, josta vaan ei makseta palkkaa ja jonka tekemiseen minulta ei kysytä suostumusta.
Jos joku on onnistuneesti (tai vähemmän onnistuneesti) käynyt puolisonsa kanssa "lapsikeskusteluja", joissa on onnistunut tuomaan esille omat tunteensa, kiltti kerro miten sen teit!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mieheni lapset tulivat ensimmäistä kertaa uuteen yhteiseen kotiimme... Sain "paniikkikohtauksen" ja häivyin omine lapsineni. Tuntui siltä kuin olisin ollut väärässä paikassa väärään aikaan - OMASSA KODISSANI! Viivyin reissulla niin kauan, että lapset olivat menneet nukkumaan. Muutaman lasten kyläilykerran jälkeen oli pakko avata suuni... Kerroin tunteistani miehelleni ja ehdotin, että voin lähteä aina esim. kesämökillemme kun lapset tulevat meille...
Pari kertaa teimmekin näin. Mutta joka kerralla lapset halusivat heti takaisin äitinsä luokse ja mieheni halusi heidät sinne viedä, jonka jälkeen hän ilmestyi kesämökille meidän kanssamme. Nyt lapset eivät halua enää meille kylään, eikä mieheni heitä meille halua tuoda.
Jälkeenpäin olemme keskustelleet asiasta. Mieheni on hyväksynyt sen, etten halua/"pysty" tutustumaan sen paremmin hänen lapsiinsa. Eikä hän syytä minua siitä, ettei lapsensa meille tule... Hän on omien sanojensa mukaan tehnyt itse valintansa. Nykyään hän tapaa silloin tällöin lapsiaan muualla. Omaan käyttäytymiseeni olen hakenut syitä... Pelko? Oman kapasiteetin riittämättömyys? Lasten erilaisuus? Jaa-a?
Onnellinen olen kuitenkin siitä, että avasin suuni! Jos olisin alkanut alun alkaen teeskentelylinjalle - olisi voinut seurata hirveitä...
Olet kuitenkin itse tehnyt valintasi joskus että otat miehen jolla on jo lapsia.On aika kauheaa jos et edes halua tutustua lapsiin..En tiedä onko sinulla lapsia edellisestä suhteestasi vai ovatko yhteisiä nykyisen miehen kanssa.Ajattele asiaa toisinpäin,miltä sinusta ja lapsistasi tuntuisi jos miehesi ei haluaisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä..Ja ajattele miehesi lapsia,miltä heistä tuntuu.Vaikka sinulla olisi nyt hyvä olla noin,miehesi lapsilla luultavasti ei ole.
Itse olen myös kahden lapsen äitipuoli,omia lapsia ei ole.Välillä tuntuu että on vaikeaa hyväksyä sitä että miehellä on lapsia jonkun toisen naisen kanssa,mutta kuten sanottu olen itse valintani joskus tehnyt.Olen itsekkin avioero lapsi ja äitini uusi mies ei minua koskaan hyväksynyt,se oli kamalaa lapselle.En missään tapauksessa halua että mieheni lapset kokevat mitään vastaavaa.Lapsella on aina oikeus sekä isään että äitiin.On todella surullista jos uusi kumppani estää yhteisen ajan viettämisen...
edelliseen.
Hyvä että olet jo tässä vaiheessa uskaltanut tunnustaa itsellesi tuon kaiken.
Itselläni on eritilanne samassa paketissa.tai toisinpäin. Mieheni lapset on aikuisia-joten mitään asumiskuviota ei tarvitse miettiä. Mutta oli kauheeta myöntää itselleen, että ei olekaan niin suvaitsevainen kuin itse joskus luuli.
Olen suorastaan "lapsirasisti" (hihih)
Juttele varovasti miehesi kanssa. Ja katsotaan mitä muut kommentoivat. Toivottavasti saat apua.
Toi "lapsirasisti" oli hauska... Voinee soveltaa samaa tähän kuin rasismiin yleensä... Suomalaiset kun tuppaa jokainen sanomaan: "En ole rasisti, MUTTA..." :)
Meillä ei keskustella.
Minulta kyllä edellytetään ja toivotaan kaikenlaista osallistumista ja vastuunkantoa, mutta mitään oikeuksia minulla ei näiden lasten suhteen ole.
Jos asioista yrittää puhua, mies saa suurin piirtein hermoromahduksen ja onpa suoraan ollut sitäkin mieltä, ettei tällaisia ongelmia ole kenelläkään muulla kuin minulla ....
Tästä johtuen meidän uusperheemme hajoaa. Itse olen etsimässä juuri uutta asuntoa ja ajattelin hävitä vähin äänin paikalta. En tiedä, mitä sitten tapahtuu: olen ollut tilapäisäiti miehen lapsille kuutisen vuotta, siitä asti kun vanhempi oli 4 ja nuorempi 2 -vuotias. Terapeuttini oli sitä mieltä, että aiheutan lähdölläni lapsille uuden erojärkytyksen, mutta en jaksa enää välittää tippaakaan. Ketään ei voi pakottaa kantamaan huolta toisen lapsista ilman, että saa itse mitään vastinetta koskaan, tai ilman, että asioista voidaan edes puhua.
Olen pahoillani, et nyt tästä kirjoituksestani juuri viisastu, mutta "näin meillä".
Olet osannut hoitaa tosi hienosti äitipuolen roolisi.Meillä asuu miehen lapsi ja 2 mun lasta.Olen puhunut tilanteen pakosta miehelle,että mulla ja hänen lapsellaan on...miten sen nyt sanoisi-erimielisyyksiä tai yhteensopimattomuutta.Mies ollut ymmärtäväinen ja olen ollut tyytyväinen että sain suuni auki.Yhdessä ollaan oltu 2 vuotta.Sanoin että haluan saada toimivan lapsi suhteen hänen poikansa kanssa,mutta tarvitsen apua ja aikaa.
En inhoa poikaa,liian vahva sana-mutta tietyt asiat ärsyttävät.ja oman lapsen ärsyttävyydet menevät helpommin ohi korvien,sitä ei käy kieltäminen.Vaatii isoja ponnisteluja olla tasapuolinen.Mies osaa tämän tosi hienosti.
Sun tilanteessasi,jos kuvio ei ole muuttumassa,eli lapsi teille tulossa asumaan,musta ei vielä olis tarpeen puhua sellaisesta joka ei ole varmaa.
Jos olette tyytyväisiä tilanteeseenne näin,en usko että lapsi tai lapsen äitikään olisi valmis äkkiä muuttamaan tilannetta.Ja jos miehes väläyttelee uusiksi ajatusta,voithan sanoa että sun mielestä tää toimii hyvin näinkin.Eihän se jos hankitte yhteisen lapsen tarkoita automaattisesti sitä että miehen lapsen täytyisi olla siinä arjessa mukana jatkuvasti.VAikutat tosi äidilliseltä ihmiseltä,toivottavasti saatte yhteisen ihanan nyytin omaan kotiinne pian.
Meillä "pulla"uunissa syntyy keväällä.Vähän jännittää kuinka meidän kuvio muuttuu,toivon että parempaan!!!!
"...eli lapsi teille tulossa asumaan,musta ei vielä olis tarpeen puhua sellaisesta joka ei ole varmaa..."
Asia on ajankohtainen heti, jos äiti esim. sairastuu tai kuolee. Ja tänäpäivänä tuntuu esim. mielenterveyshäiriöitä ilmaantuvan yhdelle jos toiselle. Mielestäni ketjun aloittaja on ehdottoman oikeassa siitä, että asioista täytyy keskustella nyt, eikä vasta sitten, kun se on myöhäistä.
"...VAikutat tosi äidilliseltä ihmiseltä,toivottavasti saatte yhteisen ihanan nyytin omaan kotiinne pian..."
Juuri tällaisilla lässytyksillä pykätään pystyyn perheitä, joita ei koskaan olisi pitänyt perustaa. Keskustelut ja realismi ensin.
Eli minä jouduin kertomaan miehelleni, etten nauti lainkaan hänen lapsensa seurasta. Minulla itselläni on myös lapsi ja tietenkin hän ei aiheuta minúlle kyseisiä tunteita.
Mutta olen miettinyt paljon, miksi mieheni lapsi aiheuttaa minulle ahdistusta, ja olen joutunut toteamaan, että minulla on niin paljon negatiivisia tunteita hänen äitiään kohtaan, että olen ne alitajuisesti siirtänyt lapseenkin.
Meille ei asiasta tullut suurempaa riitaa, toki mieheni loukkaantui, mutta ymmärsi kyllä mistä tunteeni jouhtuivat. Siis lapsen äiti omalla käytöksellään on saanut aikaan negatiiviset tunteet minussa. olen itselleni armollinen, ja toivon, että ajan kanssa tulen mieheni lapselle avoimemmaksi ja pystyn kohtelemaan häntä aivan kuten omaanikin.
Minä olen kahden lapsen äitipuoli ja olen puolestani huomannut sen, että siirrän mieheeni kohdistuvat tunteet myös hänen lapsiinsa.
Eli jos mieheni on minulle töykeä tai jotenkin torjuva, ajattelen jotenkin vaistomaisesti samalla tavalla hänen lapsistaan. Se nyt täytyy heti mainita, että en tosin toimi lapsia kohtaan ajatusteni mukaisesti, vaan kyllä nämä ajatukset säilyvät vain ajatuksina.
Jos mieheni on puolestaan kannustava ja positiivinen minua kohtaan, niin jotenkin pullahdan täyteen rakkautta myös hänen lapsia kohtaan ja nämä ajatukset sitten kyllä myös osaan näyttää käytännössä. :-)
minun miehellä sama juttu. Eli minulla on siis aiemmasta uhteesta tytär ja meille on nyt tulossa yhteinen vauva eli miehellä ei ennestään lapsia ole. Mies suhtautunut tosi ihanasti tyttööni, sanoo rakastavansa häntä kuin omaansa, osallistuu vaatteiden hankintaan jne.
Meillä vaan ongelmana se että jos mies menettää hemot työn kanssa joka välillä osaa todella olla ärsyttävä, hän siirtää tunteensa minuun ja suuttuu minulle! Minua tämä ihmetyttää aika suuresti.....onneksi ei tapahdu usein mutta vaivaa mua, mistä tämä vois johtua? Siitäkö että tyttö on mun eli on minun vika jos tyttö on rasittava välillä???
No saattaa nyt kuulostaa aika kummalta kun en osaa tätä kunnolla selittää mutta...
ja tuohon alkuperäiseen viestiin palatakseni minä en vois kuvitella että seurustelisin ihmisen kanssa joka suoaan sanoisi ettei pidä minun lapsesta. Lapseni kuitenkin minulla niin tärkeä, että siihen kuvioon ei sellainen ihminen mahtuisi joka ei lapsestani pidä.
Tämä tosin van minun mielipide.....
Kiitos kaikille vastanneille, ilmeisesti kommunikointi on paras tapa hoitaa asia.. jotenkin pehmeästi kun vain osaisi kertoa mitä mielessä pyörii!
ilona85:lle, en siis todellakaan ole selittämässä miehelleni, etten pidä hänen lapsestaan. Haluan lähinnä varmistaa, että olemme samalla sivulla, mitä tulee minun rooliini ja osuuteeni lapsen elämässä. Ja haluan tehdä sen ennenkuin meillä on yhteisiä lapsia, jolloin tilanne voi pahimmillaan kärjistyä siihen, että mies joutuu valitsemaan ,kenelle on isänä..
En nimittäin voi kuvitellakaan elämää, jossa minä joutuisin hissuttelemaan omassa kodissani, ilman oikeutta kieltää tai komentaa mieheni lasta! En myöskään voi luvata, että rakastan lasta kuin omaani, tai että edes aina pidän tästä. Ehkä kyse on vain omasta tuntemuksestani, mutta tuntuu todellakin siltä, että minun PITÄÄ pitää lapsesta ja minun pitää haluta hänet meille. Seurauksena syyllisyydentunto, kun en oikeastaan lapsesta pahemmin välitä.
Jos mies ei pysty ymmärtämään ja hyväksymään minun tunteitani, niin toivon että se selviää nyt, eikä myöhemmin. Emme ole siis koskaan puhuneet, millaisia odotuksia miehelläni (tai minulla)on minua kohtaan tämän lapsen suhteen, muiden kirjoituksista päättelisin että se on paras selvittää!
Luulen muuten (Ilona85), että miehesi ei uskalla suuttua lapsellesi ja suuttuu sen takia sinulle.
En tiedä mistä meillä naisilla johtuu, mutta näyttäisi aika usealla olevan sama juttu kun sinulla ja minulla. Liekö jotain biologista...täytyy pitää vain omiensa puolta ja "muut" koetaan uhkana.
Miehelläni on entisestä avoliitosta tytär, joka on minunkin eläämääni kuulunut jo kohta viisi vuotta. Välillä on helpompaa ja välillä hankalampaa hyväksyä tämä kyseinen lapsi. Aina olen yrittänyt olla hyvä tälle tytölle, kun hän meidän luona on ja olen siinä aika hyvin onnistunutkin. Meillä kans tyttö tykkää minusta ja kyllähän minäkin hänelle usein hellyydenosoituksia annan...halailen, pusuttelen ja pidän lähellä yms.
Minäkin olen kuitenkin mustasukkainen ja en välillä haluaisi, että tyttö tulee meille ja niinä viikonloppuina kun tulee joudun aina tsemppaamaan kovasti. Olenkin huomannut, että kun olen tytön kanssa kahdestaan pystyn olemaan lähes oma itseni, eikä tunteet silloin kuohua, mutta kun mies on "maisemissa" niin tunnen itsessäni mustasukkaisuuden tunteita ja muutenkin kuohuu pinnana alla. Inhoan näitä omia tunteitani, en haluaisi tuntea näin ja yritänkin aina järkeillä itselleni, koska olen sitä mieltä, että tunteeni on turhaa: ei minun tarvi olla mistään mustasukkainen, minulla on samallain paikka mieheni vieressä kuin tällä lapsellakin, molemmat ovat yhtä tärkeitä miehelleni, kummatkin omalla tavallaan.
Niin ja olemmeko jutelleet mieheni kanssa? olemme ja paljon. Meillä on aina ollut niin avoin ja luottavainen suhde, että mitään ei ole täytynyt peitellä, vaan aina ollaan kaikesta voitu puhua, myös tästä. Olen kertonut hänelle tunteistani...ikävä kyllä olen joskus kyllä loukannutkin miestäni kun suustani on tullut "sammakoita" ja voi ku olen pahoillani niistä. Mieheni tietää minusta kaiken, vähän liiankin hyvin, mutta taas toisaalta hän myös tietää sen, että olen hyvä ja lämmin ihminen, enkä halua kellekään pahaa. Olen monesti selittänyt omia tunteitani itselleni (ja myös kertonut tietenkin avoimesti näistä myös miehelleni) lapsuudellani (olen kasvanut uusperheessä, joka oli välillä vaikeeta) ja rikkonaisella isäsuhteellani.Olen yrittänyt hakea jostain vastauksia näille "kummille" tunteilleni.
Minun mielestäni mikään ei anna kuitenkaan oikeutta kenenkään käyttäytyä puolisonsa lapsia kohtaan julmasti tai muuten ikävästi/ välinpitämättömästi. Me jokainen uusperheessä asuva olemme valinneet tällaisen elämän ja miehen/naisen lapsineen ja se on hyväksyttävä tai sitten lähdettävä pois. Mieheni on itse vastuuntuntoinen isä, joka pitää kiinni lapsestaan ja on sanonut, että molemmat on todellakin yhtä tärkeitä, mutta jos minä alan hankalaksi hänen on valittava lapsensa...hän ei voi sitä jättää, se on hänen velvollisuutensa kantaa vastuu lapsesta...JA NÄIN ON MIELESTÄNI HYVÄ. Mikään ei edes antaisi minulle oikeutta viedä isää lapselta ja miten voisin edes rakastaa miestäni/tehdä hänen kanssaan lapsia jos hän ei kantaisi jo olemassaolevasta lapsestaan huolta? Eiköhän ne kaikki lapset ole samanarvoisia ja voiko kukaan rakastaan toista omaa lasta enemmän kuin toista?
Meilläkään ei ole aina ollut helppoa ja joskus mieheni on lakannutkin puhumasta tytöstään, koska ei halua minulle ikävää tunnetta. Olen kuitenkin kertonut hänelle, että hänen täytyy puhua minulle, koska ei ole oikein, että hän ei voisi avautua/jakaa lapseensa liittyviä asioita puolisonsa kanssa, se olisi väärin miestäni kohtaan. Ja lapsi kuuluu ja tulee aina kuulumaankin meidän elämään, ei häntä voi mihinkään pyyhkiä ja se minun on hyväksyttävä, ja hyväksynkin...silloin on minunkin myös hyvä siis tietää tämän lapsen elämästä ja mitä hänelle kuuluu.
Sitä en ymmärrä, miten jotkut pystyvät purkamaan tai "kostamaan" viattomille lapsille heidän äitinsä/isänsä virheitä/typeryyksiä. Meillä tämän tytön äiti on ollut alusta asti hankala ja tehnyt kaikkensa meidän liiton repeämiseksi...ei kuitenkaan tulisi mieleenikään, että purkaisin hänen äitinsä aiheuttamaa pahaaoloa tähän lapseen tai, että en voisi hänen äitinsä takia hyväksyä tätä lasta...Ei,päinvastoin silloin kun lapsen äiti on ollut oikein hankala, hassua kyllä, minun on ollut vain helpompi hyväksyä tämä lapsi ja omat typerät tunteeni on pysynyt kurissa. Ehkä näin siksi,että en halua edes pientä mahdollisuutta, siitä, että lapsi jouttuu enempää kärsimään, haluan kuitenkin vain että tällä lapsella olisi hyvä ja turvallinen olo myös meillä. Ja onpahan tämä lapsen äiti manipuloinut ja puhunut pahaa lapselle niin minusta kuin hänen isästäänkin, ja ihan turhaan. Me, ollaan puolisoni kanssa onneksi oltu viisaampia eikä olla ryhdytty tähän. Meillä ei koskaan puhuta lapsen äidistä, isäpuolesta tai kenestäkään lapselle tärkeistä ihmisistä pahaa silloin kun lapsi on meillä, ja tästä voin ainakin olla ylpeä itseeni.
Paljon tuli asiaa ja lisääkin varmasti tulisi :). Toivottavasti vastauksestani oli sinulle jotain hyötyä. Ja toivon, että pysyt yhtä järkevänä miehesi lasta kohtaan jatkossakin. Aina ei ole helppoa hyväksyä/ymmärtää omia tunteita, mutta me ollaan niitä aikuisia ja meidän kuuluu pystyä pitämään itsemme (ja myös tunteemme) kurissa. Lapset ovat viattomia ja heitä ei pitäisi käyttään missään vaiheessa aseena tai muunakaan välikappaleena! hyviä jatkoja teille ja keskustele tosiaan miehesi kanssa, kyllä se kannattaa :).
Ai niin ja meille on tulossa yhteinen pienokainen syyskuun alussa...sekään ei mielestäni saa muuttaa käsityksiäni tätä tyttöä kohtaan tai se ei anna oikeutta kohdella häntä huonommin (vaikka tietenkin sitä omaa lasta rakastaa enemmän, se on varmasti selvää). Tämä tyttö on lapsemme isosisko ja häntä tulee kohdella sen mukaan, arvostaa ja kunnioittaa...en tiedä minkalaisen häränpyllyn tunteeni sitten tekee, kun lapsemme syntyy,mutta aijon yrittää olla jatkossakin järkevä, tai siis minun on oltava. Voin myös jopa silmilläni nähdä kuinka hankalaksi mieheni exä sitten alkaa, kun saa tietää meidän perheenlisäyksestä...H....tti on varmasti taas sitten irti, myt kun se on taas vähän rauhoittunut...Mutta me ollemme viisaampia, emmekä alennu typeryyksiin, eikö niin? :)