Mun siskon kuolemasta tulee tänään vuosi. Ahistaa ja itkettää.. Käyää häne haudalla päivällä, ja tuntuu etten pysty siihen. Oon käyny hautajaisten jälkee haudalla noin 3 kertaa, ja kaikilla kerroilla tullu hirveen ahistava olo, ja sellane et oon oikeesti tajunnu et mun esikuva, mun rakas ja tärkee henkilö makaa tuolla mullan alla, eikä tuu enää koskaan takas, ei sano mulle että oon tärkee, ei auta mua kouluhommissa, en saa kuulla enää häne ihanaa lauluääntä. En tiiä enää mitä pitäs aatella tällä hetkellä. Haluun vaan purkaa tätä jotenki, johonkin. Mun pää on tyhjä, en pysty itkeen, kurkkua puristaa. Frendit sanoo mua vahvaks ku oon zemppaava muita kohtaan ja jaksan itte vielä zempata itteeni. Ne ei vaan näe mun sisälle, sinne missä on se musta aukko. Oon kuullu liikaa sanaa "elämä jatkuu". Joo, niin se jatkuuki, mulla, muttei mun siskolla joka on epäreilua. Mutta, se mikä ei tapa vahvistaa. Kaikki kuolee joskus..pitää vaan hyväksyä tosiasiat ja oppia jatkaan tästedespäin. Kiitän niitä jotka jakso lukee loppuun, jos jakso edes. Muistakaa rakastaa frendejä, ja muita teille tärkeitä ihmisiä. <3 Mukavaa vuotta! <33
Siitä on jo vuosi..
Tyttötäälvaankirjottelee
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vituttais.
Aika moni meistä on menettäny jonku läheisen ja surutyö on joskus todella rankkaa ja se kestää kauankin.Ajattelin kun pahin tapahtui että en koskaan enää naura ja iloitse mistään,mutta ajan myötä huomasin etten voi surra kaikenaikaa ja jättää elämää elämättä.Ei tarvi olla vahva saa myös itkeä ja puhua kannattaa jos se auttaa.Voimahalaus:)