Se katseli alas.
SILMÄT KAUNIIT JA VIERAAT.
Kuilu oli musta.
”Täältä siis lähtevät yötuulet”, se ajatteli ”ja aaveet, joita ne kantavat villeissä henkäyksissään.” Kuilusta nousi jokin –vastasyntynyt, kirkuva –ja hajosi. Ääni jatkui, loittoni ja sai valittavan sävelen, joka kertoi kauan sitten unohdetusta.
Se jatkoi matkaa.
Sillä ei ole nimeä. Nimet on tehty erottamaan toinen toisesta. Yksi ei tarvitse nimeä.
YKSI VAIN, ENÄÄ YKSI AINOA.
Se hämmästyisi, jos tietäisi kuinka monella nimellä sitä on kutsuttu.
Tyhjyydessä se on kuullut monia ääniä. Se ymmärtää kieliä, jotka katosivat aikaan jo silloin, kun Atlantis pyyhki pois lapsivesiään. Maailma muuttui, hajosi ja syntyi uudelleen. Väsyneet pilvet kulkivat taivaan yli –aina erilaisina. Mutta kolme asiaa pysyi: Ensimmäinen oli pelko, toinen olivat nimet. Yksi jotain, mitä se ei ymmärtänyt. Se muisti sanonnan: ”Korkea ikä ei tuo viisautta, vaan kokemus.” ja hymyili. Sen kulmahampaat näkyivät.
Pelon se tiesi. Pienen kuoleman, joka hitaasti riipii elämän säikeitä ja synnyttää kolme poikaa. Vihan, kateuden ja katkeruuden. Se ei pelännyt. Mitään. Ei niin kuin hulluksi tullut ihminen, vaan tietäen: Ei tarvinnut.
Vihaa se oli saanut kokea. Läpi aikakausien, missä vain nuori rotu eli. Pienet miehet keppeinensä. Ne tulivat aina. Lopulta sen oli taas pakko mennä. Ei niiden tähden, vaan tulen. Tuli paloi, vaati niin.
Kukaan ei ollut koskaan kysynyt siltä mihin se oli menossa. Se ei tietäisikään. Rinnassa palava tuli kuljetti eteenpäin.
SYDÄN SUUREMPI KUIN IHMISELLÄ.
Oli aika, jolloin se olisi voinut kertoa matkansa suunnan. Se oli silloin nuori ja tiesi monista paikoista, joissa ei ollut käynyt. Kaiken täytyy alkaa jostain, niin myös ikivanhojen täytyy syntyä. Ja se aloitti matkansa.
Silloin.
Kauan sitten. Ja nyt –kykenemättömänä unohtamaan –se oli nähnyt kaiken, mistä tiesi. Yhä polttava tuli ajoi sitä eteenpäin, mutta se ei mennyt varsinaisesti mihinkään, vain johonkin. Sellaista, josta ei tiedä, ei osaa kaivata.
Se on käynyt ajan syntysijoilla, mutta jopa se voi mennä vain sinne, mikä on jo ollut. Se tuntee mielenkiintoa jokaiseen hetkeen.
AIKA TOISENLAINEN.
Se on saapunut uuteen paikkaan. Se näkee vedestä kuvajaisensa, jonka hajottaa sieraimista leijaileva savu. Vedestä nousevat pienet pisarat kaikenväriset, leijailevat ylöspäin.
”Tämä on luola, jossa taikuus syntyy.” Se käsittää. Vedestä se muistaa ’pysyvimmän todellisuuden’, kuten se nimittää paikkaa ja aikaa, jossa pienet miehet asuvat. Se haluaa käydä siellä, viipyä hetken vain.
Sataa. Se saapuu. Metsä on vihreä. Sade kiiltää sen iholla.
SUOMUT SUURET JA PUNAISET.
Pilvet kiitävät pois, väsyneet pilvet, yhä uudelleen taivaan halki. Vaaleaa, tummaa, vaaleaa…
Se kuulee huudon:
-Tuolla se on! Tappakaa!
Taas ne tulevat, pienet miehet. Mistä tahansa ne löytävät sen. Se huokaisee, ja puhaltaa.
Metsä on palanut, musta. Puiden tyngät kurottavat taivaita, anoen.
Se jatkaa matkaa.
SE TULEE TAKAISIN –JOSKUS. SILLÄ ON MAAILMAN KAIKKI AIKA.
YKSIN.
SILMÄT KAUNIIT JA VIERAAT.
Kuilu oli musta.
”Täältä siis lähtevät yötuulet”, se ajatteli ”ja aaveet, joita ne kantavat villeissä henkäyksissään.” Kuilusta nousi jokin –vastasyntynyt, kirkuva –ja hajosi. Ääni jatkui, loittoni ja sai valittavan sävelen, joka kertoi kauan sitten unohdetusta.
Se jatkoi matkaa.
Sillä ei ole nimeä. Nimet on tehty erottamaan toinen toisesta. Yksi ei tarvitse nimeä.
YKSI VAIN, ENÄÄ YKSI AINOA.
Se hämmästyisi, jos tietäisi kuinka monella nimellä sitä on kutsuttu.
Tyhjyydessä se on kuullut monia ääniä. Se ymmärtää kieliä, jotka katosivat aikaan jo silloin, kun Atlantis pyyhki pois lapsivesiään. Maailma muuttui, hajosi ja syntyi uudelleen. Väsyneet pilvet kulkivat taivaan yli –aina erilaisina. Mutta kolme asiaa pysyi: Ensimmäinen oli pelko, toinen olivat nimet. Yksi jotain, mitä se ei ymmärtänyt. Se muisti sanonnan: ”Korkea ikä ei tuo viisautta, vaan kokemus.” ja hymyili. Sen kulmahampaat näkyivät.
Pelon se tiesi. Pienen kuoleman, joka hitaasti riipii elämän säikeitä ja synnyttää kolme poikaa. Vihan, kateuden ja katkeruuden. Se ei pelännyt. Mitään. Ei niin kuin hulluksi tullut ihminen, vaan tietäen: Ei tarvinnut.
Vihaa se oli saanut kokea. Läpi aikakausien, missä vain nuori rotu eli. Pienet miehet keppeinensä. Ne tulivat aina. Lopulta sen oli taas pakko mennä. Ei niiden tähden, vaan tulen. Tuli paloi, vaati niin.
Kukaan ei ollut koskaan kysynyt siltä mihin se oli menossa. Se ei tietäisikään. Rinnassa palava tuli kuljetti eteenpäin.
SYDÄN SUUREMPI KUIN IHMISELLÄ.
Oli aika, jolloin se olisi voinut kertoa matkansa suunnan. Se oli silloin nuori ja tiesi monista paikoista, joissa ei ollut käynyt. Kaiken täytyy alkaa jostain, niin myös ikivanhojen täytyy syntyä. Ja se aloitti matkansa.
Silloin.
Kauan sitten. Ja nyt –kykenemättömänä unohtamaan –se oli nähnyt kaiken, mistä tiesi. Yhä polttava tuli ajoi sitä eteenpäin, mutta se ei mennyt varsinaisesti mihinkään, vain johonkin. Sellaista, josta ei tiedä, ei osaa kaivata.
Se on käynyt ajan syntysijoilla, mutta jopa se voi mennä vain sinne, mikä on jo ollut. Se tuntee mielenkiintoa jokaiseen hetkeen.
AIKA TOISENLAINEN.
Se on saapunut uuteen paikkaan. Se näkee vedestä kuvajaisensa, jonka hajottaa sieraimista leijaileva savu. Vedestä nousevat pienet pisarat kaikenväriset, leijailevat ylöspäin.
”Tämä on luola, jossa taikuus syntyy.” Se käsittää. Vedestä se muistaa ’pysyvimmän todellisuuden’, kuten se nimittää paikkaa ja aikaa, jossa pienet miehet asuvat. Se haluaa käydä siellä, viipyä hetken vain.
Sataa. Se saapuu. Metsä on vihreä. Sade kiiltää sen iholla.
SUOMUT SUURET JA PUNAISET.
Pilvet kiitävät pois, väsyneet pilvet, yhä uudelleen taivaan halki. Vaaleaa, tummaa, vaaleaa…
Se kuulee huudon:
-Tuolla se on! Tappakaa!
Taas ne tulevat, pienet miehet. Mistä tahansa ne löytävät sen. Se huokaisee, ja puhaltaa.
Metsä on palanut, musta. Puiden tyngät kurottavat taivaita, anoen.
Se jatkaa matkaa.
SE TULEE TAKAISIN –JOSKUS. SILLÄ ON MAAILMAN KAIKKI AIKA.
YKSIN.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mielenkiintoinen teksti. En tosin voi väittää ymmärtäväni sitä täysin, varsinkaan juuri tällä hetkellä. Vähän vaikutti että kertomuksen 'se' oisi joku vieraan todellisuuden väärinymmärretty ja alati matkaa taittava lohikäärme, mutta toivottavasti ei.
Piristävä juttu silti. Siistiä että joku kirjoittaa muutakin kuin kaurapuuronmakuista realismia tai tympeää ilveilyä.
Nuo isolla kirjoitetut rivit iskivät vaihtelua kerronnan 'ääneen' sekä rytmiin ja olivatkin varsin oiva veto tuonpituisessa tekstissä, vaikka toisaalta taas korostivat kirjoituksen hienoisen ylidramaattista lausunnallisuutta.
Kiitoksia kommentista. :)
Isolla kirjoitetut rivit olivat alunperin kursivoituja, mutta kun sitä mahdollisuutta ei täällä ole, niin jotain piti tilalle kehittää (omasta mielestäni se, ovatko ne kursivoituja vai isolla kirjoitettuja muuttaa tekstin luonnetta, mutta jollain tapaa halusin ne kuitenkin erottaa muusta kirjoituksesta).
Tulkinnastasi jäi mietityttämään lausahdus: "--mutta toivottavasti ei."
Haluaisitko selventää? (Miksi ei? Miten tulkitsisit mieluummin?)
Mietteliäs kursiiviteksti tottakai antaisi ihan erilaisen mielikuvan kuin "äänekkäät ja julistavat" versaalit, mutta siitä huolimatta nuo isot kirjaimet ehkä toimii tuossa kirjoituksessa paremmin.
Ja jotain selvennystä aamuöiseen kommenttiin.. pelkkä lohikäärme tulkintana tuosta on minusta vain liian itsestäänselvä ja yksiulotteinen. Pitää olla mystisyyttä ja moniselitteisyyttä. Vastausta ei toivoisi löytävänsä heti.
Kiitos vielä kerran kommenteista. :)
Kirjoittajan mielestä 'pelkkä lohikäärme' ei riitä päähahmon (eikä tarinan) kattavaksi kuvaajaksi. Mutta jokainenhan saa tulkita kertomusta haluamallaan tavalla, enkä haluaisi, että tekijän tulkinta olisi aina "se ainoa oikea mahdollinen".
On mielenkiintoista kuulla, miten muut tarinan kokevat ja mitä kaikkea löytävät.
Jos jaksat vielä, niin kysäisisin, että mitä/ keitä tulkintasi mukaan olisivat "pienet miehet keppeinensä"?
Jep. Olen samaa mieltä että tekijän tulkinnan ei tulisi missään nimessä olla ainut mahdollisuus.
Novellissasi käytät paljon monitulkintaista kuvailua, mutta sitten on aika tarkkoja viittauksia nimenomaan lohikäärmeeseen päähahmona, kuten savu sieraimissa ja suomut ja tuli. Lohikäärme taas vie ajatukset helposti paljon käytettyyn fantasia-ympäristöön ja tavallaan tukahduttaa silloin muidenkin tarinan elementtien tulkintamahdollisuuksia.
Sitten pienistä miehistä keppeineen. Mielsin ne vain yksinkertaisesti ihmisiksi/ihmiskunniksi. Tosin ajattelin niiden olevan ikäänkuin vertauskuvallisia; kepit kertoivat minulle alkukantaisuudesta sekä sotaisuudesta ja pienuus adjektiivina tietty pienuudesta jonkin suuremman (päähahmon) rinnalla.
Sitten kun niitä keppimiehiä ajattelee nousevina ja kaatuvina ihmiskuntina ikuisessa aikavuossa, ja rinnastaa taas päähahmoon, saa päähahmollekin monenmoisia tulkintamahdollisuuksia.
(Vaikka se silti yhä näyttääkin lohikäärmeeltä :)
Kiitoksia. :)
Tuntuu hienolta, että joku on viitsinyt pohtia kirjoitustani noinkin paljon (ainakin oletan, että tulkintasi on kotoisin pohtimisesta; voihan tietysti olla että olet jo ensilukemasta ollut ko. mieltä...)
Yleensä mua alkaa yrjöttää nämä lentävät hitsauspillit, mutta nyt oltiin kyllä menty jo ihan kliimaksiin asti.
Sulla on mielenkiintoinen tapa käsitellä sanojasi.
Tekstistä tulee jollain lailla puhdas, kun jatkuvia epämääräisiä viittauksia viljellään kauniin lyhyisiin lauseisiin.
Ehkä minäkin pidä lohikäärmeistä, mene ja tiedä.
Siitä herätyksestä sulle täydet pojot.
Kiitoksia kommentista -pisteitäkin sain. :)
Yritän kirjoittaa 'eri näkökulmasta', vaikka tämä pyrkimykseni sanoiksi puettuna kuulostaakin höpöhöpöltä.
kulmahampaista tuli heti mieleen vampyyri. mutta petyin suuresti, kun paljastui että kyseessä olikin lohikäärme. ei sillä että en pitäisi lohikäärmeistä, mutta...
hyvä pätkä kuitenkin
Kiitoksia. :)