Avioero lapsettomuuden takia

Eli ex-mieheni kanssa siis yritimme lasta ensin hoidoissa clomifen-asteelle, sitten minulle tuli stoppi asiaan kun en halunnut/en ollut valmis muihin hoitoihin. Samalla tunsin itseni huonoksi ja miksi lie ja kaipasin tunnetta, että olen nainen ja haluttava. Mieheni vaikka oli kiltti ja huomioi minut ym. ei riittänyt. Muutaman kuukauden
taistelin oman pääni kanssa kunnes meillä alkoi mennä taas paremmin.

Päätimme kokeilla hoitoja uudelleen, eri paikassa. Menimme ivf asti koska kummastakaan ei löytynyt mitään vikaa, uskoimme että se auttaa, tottakai. Lääkärikin oli niin toiveikas...

Hoito oli kamala ja päätin jo silloin, että oli viimeinen kerta kun piikittelen itseeni hormoneja. Saimme suuren määrän ensiluokkaisia alkioita pakkaseen ja yksi siirrettiin, ei raskautta.

Menin henkisesti niin huonoon kuntoon tästä hormonimyllerryksestä, että halusin pitää taukoa ennenkuin käytettäisiin pakastettuja alkoita.

En osannut purkaa pahaa oloani kellekäänö, olin yksin ajatusteni ja pahan oloni kanssa. Suhde alkoi taas kärsiä. Siinä vaiheessa olisi pitänyt mennä juttelemaan jonkun kanssa, mutta en suostunut myöntämään, että tarvitsen apua.

Sinä kauheana keväänä sairastuin mm. nielutulehdukseen, sain kamalan kurkkupaiseen. Olin henkisesti väsynyt ja yleiskuntoni oli huono. Olin jo pitkään miettinyt, että tämä suhde ei anna enää mitään, en enää rakastanut miestäni. En tiedä milloin se alkoi hiipumaan, mutta silloin sen tajusin.

Erosimme, mikä tuli hänelle yllätyksenä, niinkuin toiselle osapuolelle kait yleensä tulee. Hän ei ollut tajunnut kuinka väsynyt ja loppu olin oikeasti, koska en osannut enää puhua tunteistani.

Olemme edelleen, kohta kolmen vuoden jälkeen ystäviä ja alkiot ovat edelleen pakkasessa. Emme niitä koskaan käytä, mutta emme ole osanneet päättää mitä niille tehdään, ehkä luovutetaan jollekin.

Koskaan en enää altista yhtäkään suhdettani tällaiselle rumballe, en lähde enää hoitoihin, ne eivät vaan sovi minulle. En ymmärrä miksi en tule raskaaksi, asiaa auttaisi ymmärtämään jos olisi jotain vikaa. Kaikki on kuitenkin lääkärin mukaan loistavasti ja raskauden todennököisyys on suuri...paskapuhetta. En usko enää mihinkään varsinkaan koska en vieläkään ole raskaana vaikka on eri mies ja ehkäisyä ei olla käytetty kahteen vuoteen. Onneksi mieheni ei välttämättä halua lapsia ja itsekin olen päässyt asian yli. Ikääkin alkaa jo olla, 34, joten ei tässä aikaakaan kovin montaa vuotta enää olisi. Turhaa tuhlata se hoidoissa kärvistelemällä kun voi nauttia elämästä.

Olen avioitumassa toista kertaa. Tuleva mieheni haluaisi lapsen, mutta minä en ole ollenkaan varma että sellaista ehdimme saamaan.

Olen jo 37 vuotias, minussa ei lääkärien mukaan ole mitään vikaa, mutta jostain syystä edellinen avioliittoni pysyi lapsettomana. Emme käyneet hoidoissa, mutta emme myöskään käyttäneet ehkäisyä.

Nyt pelkään tulevan liittoni tulevaisuutta. Kuinka tärkeäksi lapsi tai lapsettomuus tulee muodostumaan? Mitä rakkaudelle tapahtuu sitten kun lapsen saaminen on lopullisesti liian myöhäistä? Minä itse sopeuduin jo aiemmassa liitossa ajatukseen että en luultavasti koskaan tule äidiksi. Silloiselle miehellenikään asia ei ollut kovin tärkeä.

Miten teidän tapauksessanne välit pääsivät kiristymään? Kummastako lapsettomuus johtui? Jos sinusta, niin lähtikö miehesi ajatuksenaan löytää uusi nainen lastensa äidiksi?