Äitipuolena joudun ottamaan

vastuun myös miehenl apsista ja lisäksi neuvomaan heitä aivan arkisissa asioissakin, joka ei kuulu minulle vaan heidän äidilleen, mutta hän ei viitsi, luulee saaneen minusta vastuullisen äidin lapsilleen, joka tekee ja jaksaa. Olen miehelle sanonut että mulla on liikaa taakkaa, mutta sanoo että niinhän meillä kaikilla, en ymmärtänyt. MInusta minun osuus on omat lapset ja uusi mies, ei hänen menneisyytensä. Kyllä neuvon ja komennan ja laitan kersat siivoon ja pyykkäämään, mutta sitten tulee viha äätlo joka on seiniä rikkova mekastus ja huuto. Minä oeln kuitenkin perheen äiti, päätän ja komennan ja käsken, sitä ei miehen lasten pidä aliarvioida eikä ohittaa. Vika ei ole minussa, olen kiva ihminen, en helposti hermostu, ja suvaitsen paljon, mutta nämä lapset on iso kivi perheessämme. Ei mitään kähytöstapoja eikä auttavaisuutta, pelkkää huutoa, sotkemista ja syömistä ja laskottelua. En kestä. Miehelle sanoin että kohta laitan sut valitsemaan miä,lapseni taikka omat kersat. Rajansa kaikella, kun kuri ei mene perille eikä mies halua itse ottaa kskytystä käyttöön, niin kohta hän menettää meidät, sitten tulee suru hänelle ja kaipuu jää, en voi mitään. Lapset ruotuun ja minulle käskytys valta ja päättämisvalta, niin sitten elo helpottuu meillä kaikilla. Uskon että he pitävät minusta mutta ovat äidilleen uskollisia ja näyttelevät että olen kuraa ja äiti on se joka sanelee, eihän se niin mene. Mulla on kasvatusvastuu jos täällä maleksivat.