Arvosteluja?
Loppu ja alku
Syleilin häntä samassa kapeassa vuoteessa missä poikana olin nukkunut. Samassa vuoteessa, jonka ääreen hän oli kerran kumartunut antamaan minulle hyvän yön suudelman yhteen puristetuin tytönhuulin leikkiessään enkeliä. Enää hän ei ollut enkeli enkä minä ollut pieni poika, jonka sydämen hiekkarannassa leimahtavana näkynä oli syöpynyt tytön alaston kuva.
Epätoivoisesti kiihdytimme jo elämän kärventämät aistimme huumeeseen ja himoon, mutta hetki hetkeltä yhä kylmemmäksi, autiommaksi ja pimeämmäksi kävi mieleni. Ruumiin tyydytys ja nautinto oli vain keinotekoista, kylmäveristä iloa joka ei antanut sydämelleni mitään. Erottuamme toisistamme Merja alkoi itkeä kuivin, nytkähtelevin nyyhkäyksin, lohduttomasti kuin lapsi, joka itkee yksi pimeässä. Silitin kädelläni hänen olkaansa ja tunsin ylimaallisen tuoksun ympärillämme. Hyväilyni kosketus oli vilpitön ja aidompi kuin himo ja huume. Hän oli pettynyt ihminen lähelläni ja minäkin olin pettynyt emmekä pystyneet lohduttamaan toisiamme edes ruumiillamme. Päinvastoin, kun silitin hänen ihoaan oli kuin olisin silittänyt sileää käärmeen nahkaa. Niin vieraat olimme toisillemme.
- Itse valitsimme, sanoin. Vain oma syymme. Jos elämä paloi meiltä pohjaan, emme voi syyttää siitä muita. Sinä olit liian itsekäs. Minä vielä itsekkäämpi.. Se on vain syy.
Hän oli ihminen lähelläni., ihminen joka itse ehdoin tahdoin oli tärvellyt elämänsä, mutta oma tyhjyyteni oli yhtä hirveä kuin hänen. Yö, jonka nukuimme sylityksin epämukavassa liian kapeassa vuoteessa tuon tuostakin säpsähtäen hereille, oli elämäni kauhein ja yksinäisin yö.
- Hirveä sänky, hän sanoi aamulla. Ruumiini on kipeä joka kohdasta.
Katsoimme kylmäverisen tutkivasti toisiamme silmiin etsien edes pientä aukkoa, vähäisintäkin tunteen, hellyyden tai säälin rakoa toisissamme, voidaksemme karata toistemme kurkkuun. Mutta olimme yhtä tyhjiä ja kylmiä molemmat. Olohuoneessa vilkaisimme kaktuksen kukkaa. Se oli ummistunut jälleen, lakastunut ja putoamaisillaan. Merja nipisti tyvestä sen irti, pudotti kädestään ja alkoi pyyhkiä sormiaan nenäliinaan.
- Inhottavan tahmea, hän sanoi. Mikä kamala löyhkä. Päätä alkaa särkeä.
Välkähtävänä, metallisena helähdyksenä tunsin juuri silloin hänen äänestään, että olimme molemmat kuolleet, kumpikin omalla tavallamme, mutta yhtä peruuttamattomasti.. Olimme kuolleempia kuin oikeat kuolleet, kirkkomaahan siunatut vainajat Emmekä pystyneet tuntemaan katumusta, häpeää tai toivoa enää.. Kehitys, joka hyppäyksenä oli kuljettanut elämääni, oli johtanut lopulliseen nollapisteeseen, josta ei olut enää jatkamisen mahdollisuutta eteenpäin.. Niin luulin.
Ja ajattelin että näin oli hyvä., näin oli paras kohdata tulevaisuus, joka vyöryi ylitseni. Vailla kuvitelmia, vailla toivoa, valmiina kylmäverisesti ottamaan vastaan päivät sellaisina kuin ne tulivat. Tämä pohja oli autio, yhtä autio kuin kuun maisema, mutta se oli pohja joka, kesti. Ehkä sille saattoi rakentaa jotakin, jos minussa puhkeaisi se jokin minkä takia itsekkyyteni täytyi kuolla.
- Olet niin hiljaa Juha, sanoi Merja kärsimättömästi ja katsoi minuun kovin, tummin silmin. Miksi et puhu minulle mitään?
Hän oli kaunis, kasvot sileät, huulissa voimakasta punaa. Katsoin häntä kuin välkkyvää perhosta, jonka neula on lävistänyt lasilaatikkoon.
- Miksi puhuisin turhaan, sanoin. Eihän meillä ole toisillemme enää mitään sanomista.
Pian sen jälkeen täytin kolmekymmentä vuotta. Olin paennut kyllin kauan Aloin elää, jotta maailma muuttuisi.
Loppu ja alku
Syleilin häntä samassa kapeassa vuoteessa missä poikana olin nukkunut. Samassa vuoteessa, jonka ääreen hän oli kerran kumartunut antamaan minulle hyvän yön suudelman yhteen puristetuin tytönhuulin leikkiessään enkeliä. Enää hän ei ollut enkeli enkä minä ollut pieni poika, jonka sydämen hiekkarannassa leimahtavana näkynä oli syöpynyt tytön alaston kuva.
Epätoivoisesti kiihdytimme jo elämän kärventämät aistimme huumeeseen ja himoon, mutta hetki hetkeltä yhä kylmemmäksi, autiommaksi ja pimeämmäksi kävi mieleni. Ruumiin tyydytys ja nautinto oli vain keinotekoista, kylmäveristä iloa joka ei antanut sydämelleni mitään. Erottuamme toisistamme Merja alkoi itkeä kuivin, nytkähtelevin nyyhkäyksin, lohduttomasti kuin lapsi, joka itkee yksi pimeässä. Silitin kädelläni hänen olkaansa ja tunsin ylimaallisen tuoksun ympärillämme. Hyväilyni kosketus oli vilpitön ja aidompi kuin himo ja huume. Hän oli pettynyt ihminen lähelläni ja minäkin olin pettynyt emmekä pystyneet lohduttamaan toisiamme edes ruumiillamme. Päinvastoin, kun silitin hänen ihoaan oli kuin olisin silittänyt sileää käärmeen nahkaa. Niin vieraat olimme toisillemme.
- Itse valitsimme, sanoin. Vain oma syymme. Jos elämä paloi meiltä pohjaan, emme voi syyttää siitä muita. Sinä olit liian itsekäs. Minä vielä itsekkäämpi.. Se on vain syy.
Hän oli ihminen lähelläni., ihminen joka itse ehdoin tahdoin oli tärvellyt elämänsä, mutta oma tyhjyyteni oli yhtä hirveä kuin hänen. Yö, jonka nukuimme sylityksin epämukavassa liian kapeassa vuoteessa tuon tuostakin säpsähtäen hereille, oli elämäni kauhein ja yksinäisin yö.
- Hirveä sänky, hän sanoi aamulla. Ruumiini on kipeä joka kohdasta.
Katsoimme kylmäverisen tutkivasti toisiamme silmiin etsien edes pientä aukkoa, vähäisintäkin tunteen, hellyyden tai säälin rakoa toisissamme, voidaksemme karata toistemme kurkkuun. Mutta olimme yhtä tyhjiä ja kylmiä molemmat. Olohuoneessa vilkaisimme kaktuksen kukkaa. Se oli ummistunut jälleen, lakastunut ja putoamaisillaan. Merja nipisti tyvestä sen irti, pudotti kädestään ja alkoi pyyhkiä sormiaan nenäliinaan.
- Inhottavan tahmea, hän sanoi. Mikä kamala löyhkä. Päätä alkaa särkeä.
Välkähtävänä, metallisena helähdyksenä tunsin juuri silloin hänen äänestään, että olimme molemmat kuolleet, kumpikin omalla tavallamme, mutta yhtä peruuttamattomasti.. Olimme kuolleempia kuin oikeat kuolleet, kirkkomaahan siunatut vainajat Emmekä pystyneet tuntemaan katumusta, häpeää tai toivoa enää.. Kehitys, joka hyppäyksenä oli kuljettanut elämääni, oli johtanut lopulliseen nollapisteeseen, josta ei olut enää jatkamisen mahdollisuutta eteenpäin.. Niin luulin.
Ja ajattelin että näin oli hyvä., näin oli paras kohdata tulevaisuus, joka vyöryi ylitseni. Vailla kuvitelmia, vailla toivoa, valmiina kylmäverisesti ottamaan vastaan päivät sellaisina kuin ne tulivat. Tämä pohja oli autio, yhtä autio kuin kuun maisema, mutta se oli pohja joka, kesti. Ehkä sille saattoi rakentaa jotakin, jos minussa puhkeaisi se jokin minkä takia itsekkyyteni täytyi kuolla.
- Olet niin hiljaa Juha, sanoi Merja kärsimättömästi ja katsoi minuun kovin, tummin silmin. Miksi et puhu minulle mitään?
Hän oli kaunis, kasvot sileät, huulissa voimakasta punaa. Katsoin häntä kuin välkkyvää perhosta, jonka neula on lävistänyt lasilaatikkoon.
- Miksi puhuisin turhaan, sanoin. Eihän meillä ole toisillemme enää mitään sanomista.
Pian sen jälkeen täytin kolmekymmentä vuotta. Olin paennut kyllin kauan Aloin elää, jotta maailma muuttuisi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuli hiukan tahmean uninen olo. Surullinen. Mutta elämä usein on.
Kirjoitusvirheistä en mainitse kosken niitä hallitse. Hyvin eteni tarina, jotain kankeutta olin tuntevinani.
Nykyään on kai jotenkin hienoa, kun joka asiaa kuvaillaan useilla vertauskuvilla ja tietynlaisella tahallisella monimutkaisuudella, mutta minusta semmoinen on melko ontuvaa.
Minä en tosin ymmärrä mitään taiteesta, joten jatka samaan malliin vaan.
Oli tyylikäs ja kaunis kirjoitus, jonka luin mielelläni alsuat loppuun ja olisin lukenut lisääkin...
Hieno juttu! Kuin jostain 1800-luvun romanttisesta klassikosta.Tuli ainakin sellainen tunne.Oli haikea ja oikein aisti henkilöiden kaipauksen ja sitten pettymyksen.