Menen suoraan asiaan enkä kiertele ja kaartele. Mä olen vammainen, kohta 25 vuotias kundi ja mulla on Myastenia Gravis, eli Lihasvelttous sairaus, se ei näy ulkonäössä mitenkään, vaan näytän ihan semmoiselta kun ei olis mitään vialla. Tämä mun vamma tulee esiin kovan rasituksen aikana, esim. pitkähköllä kävelylenkillä tai urheiltaessa. Seurustelin 2 vuotta tytön kanssa joka oli kuuro ja meillä meni hyvin, suhteen aloittaminen silloin ei ollut vaikeaa koska olemme tunteneet toisemme peruskoulun alaluokilta asti, no tämä suhde on ollut päättyneenä jo kauan ja ollaan nykyään hyviä ystäviä. Nyt viime kuukausina seurustelun uudelleen aloittaminen on mulla ollut mielessä paljon, mutta ongelmaksi on noussut se kuinka mä kerron mun vammaisuudesta tytölle jos hän on ”terve” ilman että hän säikähtäisi ja homma lopahtaisi, ihmisten ennakkoluulot nähkääs!
Tämä syö miestä ja tän takia on itsetuntokin aika nollassa.
Kiitos kaikille ja yritetään pitää keskustelu asiallisena.
Tämä syö miestä ja tän takia on itsetuntokin aika nollassa.
Kiitos kaikille ja yritetään pitää keskustelu asiallisena.
Vastaukset 12
Vanhimmat
jos niin monet sanoo et ulkonäkö ei haittaa, ni miks sit tommonen, uskoisitko itse sen olevan ongelma jos olisit "terve" ja tyttöystävälläsi olisi tuollaisia vaivoja kun sinulla on?
kysyppä iteltäs.
vastauksestasi, asia josta kirjoitin vain tuntuu niin pahalta koska olen sen saanut kokea. Olen kirjoitellut monen tytön kanssa ja useasti kun olen kertonut että olen vammainen, en ole kuullut heistä sen jälkeen.
Tuli mieleen tuossa lukiessa, että monella ihmisellä on pelkästään jo sanaan vammainen olemassa mielessään kuva esim. rullatuolissa istuvasta ihmisestä, jonka on vaikka vaikea puhua, tai sitten on jotain pakkoliikkeitä yms.
No sitten kun kirjoittelet tyttöjen kanssa ja kerrot olevasi vammainen he ajattelevat heti tuota kuvaa mielessään. Ei siis väliä vaikka kyseessä olisi sellainen sairaus joka ei edes näy. Ehdottaisinkin vaikka tapaamista ja asian kertomista kasvokkain. Tuntuisi itsestä ainakin jotenkin helpommalta hyväksyä asia.
Siis tämä nyt oli aika sekava selitys, mutta toivottavasti ehkä auttoi jotain =)
Tuommoisen asian voi kertoa ihan suoraan, jos tyttö on fiksu tai edes normaaliälyinen niin hän ottaa uutisen ihan tavallisesti vastaan. Etkä ansaitse ihmistä joka suhtautuu kieltävästi sinuun.
Mulle tuollaisella ei olisi mitään väliä, ihan sama se, oot loistava tyyppi ja se riittää!:D
Sun esittämä kuvaus osuu oikeanpaan kuin arvaatkaan, olen koko ikäni käynyt erikoiskouluja ja nähnyt ihmisiä jotka ovat tuolissa ja heillä on pakkoliikkeitä, tai sitten istuvat vain tuolissa.
Minulla on ollut vammani koko 24 ikävuottani ja olen kauan, kauan sitten hyväksynyt sen. Harras toiveeni on se että ihmiset eivät olisi niin nopeita tuomitsemaan sanaa "vammainen".
Kiitokset rohkaisevista sanoistasi. Toivokaamme että ne jotka lukevat tämän ja joilla on vääränlainen mielikuva saavat ajateltavaa.
Sain itse vuosi sitten tietää omasta sairaudestani, sairauteni estää minulta rajun liikunnan ja pitkän rasituksen, esim kauan en voi istua paikallaan. Jouduin lopettamaan harrastukseni, jota kovasti rakastin. Jos hoidan sairauttani hyvin ja ahkerasti, se ei haittaa, jos unohdan hoitaa, olen kivun omana kauan.
Itse seurustelin diagnoosin aikaan, ja vielä vuosi nyt sen jälkeen seurustelen vieläkin. Ihmiset joihin tutustun ja joille kerron sairaudestani ovat vaivautuneita eivätkä uskalla kysyä asiasta vain ovat hiljaa kiusaantuneita asiasta. Sairauteni on synnynnäinen vika, se ei siis millään lailla tartu. En ymmärrä, mikä ongelma ihmisillä on. Minähän se on ketä sairaudestani kärsii!!!
Ihmiskunta on kovin suvaitsematonta ja vierastaa uutta. Toki pitkäaikaset ystäväni ovat jo unohtaneet asian ja voivat jo keskustella asiasta asiallisesti, toisin on muiden kanssa. Olen vain oppinut olemaan avoin asiasta ja kertomaan siitä muille, en tahdo kuitenkaan salata asiaa tai vaieta, EI SIINÄ OLE MITÄÄN HÄPEÄMISTÄ!!!
Sanot kärsiväsi lihasrappeumasta, mikä ei päällepäin näy. häpeäkseni joudun myöntämään etten tiedä miten asia vaikuttaa sinuun fyysisesti. Minusta asiassa ei ole mitään pahaa, tosin ehkä omakohtaisten kokemusten kautta olen suvaitsevaisempi. Kehotan sinua kuitenkin olemaan rehellinen tuleville kumppaneillesi, ei kaikkea kuitenkaan tarvitse kertoa heti. Kunhan selität asian perusteellisesti ettei asiaan jää epäselvyyksiä ja jää ahdistamaan välejänne.
Mielestäni vammainen on väärä sana sinusta. Sana on muutenkin saanut vastenmielisiä negatiivisia merkityksiä, mikä on kovin väärin. Valitse sanasi tarkemmin ettet säikäytä ihmisiä. Olen työskennellyt monesti vammaisten kanssa, missä ei ole mitään vikaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole nähneet tätä puolta.
Toivon sinulle paljon voimia jatkaa eteenpäin. Muista ettet ole yksin ongelmasi kanssa.
(tuli ehkä vähän turhan pitkä kirjoitus mutta toivottavasti jaksat lukea =))
Uskaltaisinkohan sanoa että he ovat vaivautuineita koska tuntevat tarvetta auttaa meitä mutta eivät uskalla kysyä "tarvitsetko apua?" tai he eivät tiedä mitä sanoa kun kerromme heille että olemme vammaisia.
Minullekkaan ei ole vaikea puhua asiasta ja ystäväni tietävät myös tilani ja ottavat sen huomioon. Minulla ei ole lihasrappeuma vaan lihas velttous sairaus, ja se tarkoittaa sitä että yliväsyn liikunta suorituksen aikana. Peruskoulussa oli kertoja jolloin olin kirjaimellisesti niin väsynyt että ei ollut voimaa edes käsivarsien nostamiseen, tilani ei enää parane tai tule pahemmaksi ja tämä myöskään ei ole perinnöllistä. Otan kehotuksestasi mummon ja yritän kertoa tästä tuleville tuttavuuksille varovasti.
Kiitos. :)
Moi! Oen 17 vuotta vanha tyttö. Itsekin olen niin sanotusti "vammainen". Tuntuu pahalta jos joku sanoo sen päin naamaa. En tiedä tarkalleen mikä minulla on, mutta olen vammautunut niin sanotusti myöhemmin. Jalkani eivät oikein kanna. Istun pyörätuolissa. Olen istunut siinä nyt noin kaksi vuotta. Olen kävellytkin ihan normaalisti, mutta en enää.
Olen iloinen, että poikaystäväni sopeutui ja hyväksyi tilanteeni muuttoksen. Pystymme puhumaan ihan avoimesti. Sinun sairautesi ei taida olla pahan laatuinen. On niitäkin joilla on saman tapainen sairaus, mutta he eivät vcälttämättä pysty itse edes kääntymään sängyssä.
Mitä sinä sitten harrastat nykyään?
Kävin katsomassa kuvaasi eikä se näyttänyt ollenkaan huonolle. Olet ihan hyvän näköinen. Jos tyttöystäväsi todella rakastaa sinua hän ei anna tuollaisen seikan häiritä. Tarvitsen sellainen ihmisen joka arvostaa sinua ja jolta saat tukea.
Kiitos vahvistavista sanoistasi. :) Olen iloinen puolestasi että olet löytänyt ihmisen joka ymmärtää vaikeutesi, kuten tässä keskustelussa on aiemmin jo todettu, ennakkoluulot ovat vahvoilla.
Mitäkö harrastan? No, salibandya pelasin 5 vuotta, ja nyt on vahva aikomus päästä takaisin lajiin, pelipaikkani oli maalissa, mutta onneksi meillä oli kakkosvahti joka pelasi kun en jaksanut loppuun asti. Nykyään kuuntelen musiikkia, luen englantia ja luen paljon.
No jaa, miten tuon nyt ottaa... Usein kun mulla on flunssa siitä toipuminen kestää ei-vammaista ihmistä pidempään. Joskus on semmosia kausia jolloin mun tauti tulee enemmän pinnalle (eli pieni määräkin rasitusta voi olla mulle rankkaa), mutta niitä ei ole ollut moneen, moneen vuoteen. Yleiseti ottaen se kuinka paljon mä väsytän itseäni määrittelee että onko mun sairaus pahan laatuinen vai ei.
Minäkin harrastin salidandya. Olin hyökkääjä, mutta se on jäänyt.
Ikävä kuulla, että toipumisesi flunssasta kestää kauan. Minkälaista musiikkia muuten kuuntelet tai mistä musa lajista pidät? Voisi sanoa etteivät kaikki vammat ole näkyviä. Taidat olla ihan vuodelevossa kun sinulla on flunssa vai? Jos olet se on ikävä juttu. No on kuitenkin pää asia, että pääsee liikkumaan jotenkin. Ainakin minulle on tärkeää, että pystyn liikkumaan sen verran kun pystyn. Ei olisi mukavaa maata vuodepotilaana.
Kirjoitellaan =)
terveisin : Samantha
Moi!
Mä olen 25v Myasteniaa sairastava mies. Kyllä se silleen välillä vituttaa kun joutuu selittämään samaa asiaa jokaiselle kysyjälle erikseen, että mikä ihmeen sairaus tai tauti tää on. Kun sairaushan tämä on eikä tarttuva TAUTI. Ja kaikkea muuta skeidaa. Joo kyllä elämää alkaa katsoa vähä eri kantilta ku tällasen saa. Ja nykyään osaan jopa nauraa oireille.
Siis jotain 4 vuotta olen sairastanut.
Emmä tiiä... en ole pitänyt itseäni kovinkaan "vammaisena" (sana herättää tosiaan mielikuvia munki päässä ei voi mtn). Tätä vois ehkä verrata johonki reumaan tai vastaavaa. Silmän karsastaminen on vaan joskus vittumaista. Heittelee niitä nappeja vaan naamaan jos alkaa liikaa väsyttämään.
Joskus kyllä ottaa nuppiin heittää kolmea, neljää eri mömöä huiviin ennenku pääsee edes aamiaiselle. Mut kyllä se tästä :)