tarviiko taiteilija luovuutta

Olin 90-luvulla taidekoulussa. Olin tosi herkkä, ujo introvertti. Luonnoksiin pulppusi ideoita, minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus. Aiempi nuoruuskin oli ollut rankka joten rankkaakin aihetta tuli. En ikinä ollut ilkeä kenellekään, ja sitten ihmetyttikin, kun minulle oltiin tosi ilkeitä. Kun yhdessä katsottiin töitä, jotkut alkoi arvostelemaan ulkonäköäni. Kyräilyä riitti.
Jätin koulun kesken, koska en jaksanut niitä poseeraajia. Ei minua haittaa minkälainen joku toinen on, mutta kun ne kiusas mua ilman syytä. Vuosikymmenten aikana oon nähnyt niiden kuvia ohimennen ja maalaukset on jotain kolmiota tai ympyrää vain. Sellaisia mitä kuka tahansa osaisi tehdä.
Eli miten kukaan voi olla taiteilija, jos ei ole mitään luovaa mielikuvitusta? Ei tietenkään aina voi mitään inspiraatiota odottaa, mutta onko taiteilijaksi tulemisella oikeastaan paljoakaan tekemistä muun kanssa, kuin että on huomiohakuinen henkilö??
Viimeaikoina kun on tullut tietoa narsismista, erityisesti kiinnitti huomion maininta sisäisestä tyhjyydestä. Voiko joku todella kadehtia, jos näkee toisella idearikkautta jota niillä itsellä ei ole? Tämä ei koske itseopiskelleita tietenkään vaan juuri niitä joille ulkoiset seikat, koulutus ja kekkerit oli tärkeintä.
Opiskelin parikin uutta ammattia, uusia harrastuksia ja näin jälkeenpäin täytyy sanoa, että missään ei ole ollut niin tärähtäneitä egoja kuin taidekoulussa.