heterojen keskellä

Toi on aika perseestä koska homothan joutuu kattelee tollasta perhe-elämää yms. vierestä. Ulkopuolisuuden tunne voi olla aivan käsin kosketeltava. Siinä ei ole kai muuta neuvoa kuin keskittyä omaan elämään ja pyrkiä löytämään ne omat juttunsa elämässä. Meet oikeastaan mihin tahansa olkoon se baari, uusi työpaikka, sairaala tai eduskuntatalo ni joudut kuuntelemaan heterojen perheonnea ja itsellä ei ole siitä mitään tietoa. Huonoimmassa tapauksessa et omista edes sisaruksia etkä täten minkäänlaista kosketusta pienokaisten maailmaan saati että sosiaaliset suhteet olisi muutenkaan suuret. Tässä suhteessa ei meitä homoja kateeksi käy...................

Noinhan se on. Homotkin nauttisi perhe-elämästä jos se olisi mahdollista. Sitä vaan katkerana kuunnella muiden onnea ja ollaan sikäli onnellisia muiden perheenlisäyksestä mutta samalla pahimmillaan itketään itsensä uneen useampana iltana. Se on niitä elämän realiteetteja. Varsinkin herkille ihmisille tämä voi olla hyvin raastavaa ja aiheuttaa psyykkisiäkin ongelmia. Suvun silmissä ollaan lampaita eikä pystytä täyttämään toiveita muiden eikä itsensä silmissä. Kaikkien ei tietenkään huoli jälkeläisia saada mutta useimmille siitä on verrattomasti iloa. Vanhainkodissakin jäänee sukulaissuhteet aika niukoiksi kun ei ole jälkeläisiä ketkä kävisivät tapaamassa. Tämä on todella surullista ja aiheuttaa paljon mielipahaa. Sen katkeruuden kanssa eläminen ei ole helppoa ja se tuottaa useimmiten päänvaivaa myös vanhempiin. "Miksi minulla ei ole mahdollisuutta saada lapsenlapsia, olenko tehnyt jotakin väärin"?

keinohedelmöitys tai siittiöiden luovutus klinikalle..

Siinä moni joutuu omaa maailmaansa miettimään ja hyväksymään ettei minulla ole moiseen mahdollisuutta. Toivotaan että saada elämässä muita intressejä jotka paikkaisivat tätä "epäonnea" elämässä. Pahimmillaan seuraukset voi olla traagisiakin. Elänkö perheonnen ulkopuolella vai koitanko virittäytyä kulissiliittoon? Onko tämä elämisen arvoista elämää? Ne ovat elämän isoja pohdintoja. Luoja loi meidät katselemaan perheonnea sivusta vaikka onhan etenkin ulkomailla homoparit onnistuneet lapsia saamaan. Mutta kaikille tsemppiä! Elämä osaa olla julmaa.

Moni tai ainakin osa painii tuon kanssa. Elämä voi tuntua puolikkaalta jos ei omia jälkeläisiä ole saatavissa. Sen voi kokea rangaistuksena jopa jostakin. Ei se lisääntymistarve katso seksuaalista suuntautumista. Olet jopa ystävä-/kaveriporukan ainut lapseton ja hlbt-ihminen. Huonoimmillaan ei ystäväpiirillä ole edes halua kuunnella hlbt-ihmisen parisuhteista kun on mielenkiintoisempaa kuunnella heteroiden lapsiperhearjesta ja muusta. Hlbt-ihmisellä ja perheellisellä heterolla ei pahimmillaan ole paljoakaan yhteistä. Hlbt-yhteisökään ei välttämättä osaa tukea jos muilla ei ole tällaisia tarpeita, Voit jäädä hyvin yksin ja siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää...

Itse olen löytänyt hyviä ihmissuhteita, jopa ystäviä, järjestö-ja yhdistystoiminnan parista. Jos toisten auttaminen ja yhteisten asioiden hoitaminen kiinnostaa, niin mukaan vaan. Eikä vapaaehtoistyö loppujen lopuksi edes vaadi niin kauheasti aikaa tai energiaa, 1-3 päivää kuukaudessa on ihan normaali määrä. Voi kuulostaa kliseiseltä sanoa, että antaessaan myös saa, mutta omalla kohdalla se ainakin pitää paikkansa. Tekemisen kautta saa tunteen, että voi vaikuttaa asioihin konkreettisesti, ehkä vain vähän ja lyhyen aikaa, mutta kuitenkin. Ei se varmaan maailmaa muuta oikeudenmukaisemmaksi tai paremmaksi, mutta hieman helpottaa omaa ja muiden eloa ja oloa.

Kyllähän sinulla varmasti on jotain kertomista omasta elämästä, vaikka harrastuksista tmv? Kyllä heterot muustakin puhuvat kuin perheonnesta, ainakin suurin osa, mutta onhan lapset suuri yhdistävä tekijä eri keskustelijoiden kesken. Aloittajaa ymmärrän todella hyvin tässä asiassa. Ei siinä oikein voi kun kuunnella kohteliaasti ja yrittää ohjata keskustelua toiseen aiheeseen.

Tällä palstalla on kerrankin syvällistä ja ihan fiksua keskustelua -- arvostan!

Katkeruuden ja yksinäisyyden kokemukset lienee avainkäsitteitä tässä. Ihminen voi kokea katkeruutta jostain/jotakin kohtaan, vaikka hänen asiansa olisivat kuinka hyvin. Vastaavasti ihminen voi kokea itsensä yksinäiseksi / ulkopuoliseksi siitäkin huolimatta, että hänellä on paljon ihmisiä ympärillään. Myös perheellinen tai parisuhteessa oleva voi tuntea itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.

Olennaista näissä tunteisa on se, että ihminen kokee, ettei hänen omat asiansa ole yhtä hyvin kuin muilla ja/tai olemassa oleva asian tila ei vastaa hänen omia tavoitteitaan.

Oli tila sitten mikä hyvänsä, toiset on lähes aina siihen tyytymättömiä, toiset taas jaksaa olla jonkun toisen näkökulmastakovin kurjassa ja tylsässä elämässään jatkuvasti tyytyväisiä---

Miten olla kokematta ulkopuolisuutta, katkeruutta tai yksinäisyyttä? Tässä ketjussa jo ehdotettu, "kuuntele kohteliaasti ja yritä ohjata keskustelua toiseen aiheeseen" toimii sellaisten ihmisten kanssa, joilla on kompetenssia laajentaa ajatteluaan oman arkensa ulkopuolelle. Vielä parempi, jos tästä voisi jopa heittää huumoria, kun meillä ei nämä elämäntodellisuudet kohtaa yhtään, ymmärtäähän sen, jos keskustelun kohteena on päiväkodit ja lasten käsien pesu. Valitettavan usein "ruuhkavuosia" elävien heteroiden päälimmäinen kiinnostus kohdistuu vain ja ainoastaan siihen mikä heillä nyt väkisin on päälimmäisenä mielessä, mutta ei ne lapset ja lapsenlapset tms. ole kenenkään ainoita kiinnostuksenkohteita.

Kysymys kuuluu, onko todella niin, ettei tämän viestiketjun aloittajalla itsellään ole tarjota mitään kiinnostavaa keskustelunaihetta - jos näin, keskustelu varmasti pyörii näissä heteroarjen peruskysymyksissä.

Jos sinulla ei ole omia mielenkiinnonkohteita, joista kertoa muille, hanki niitä. Ihminen tarvitsee itsensäkin takia virikkeitä ja harrastuksia. Aina voit tietysti kertoa, mitä on tapahtunut töissä, opiskeluissa, naapurustossa tms. arkisissa asioissa, joita on myös perheettömillä.

Sivistä itseäsi ja ammenna keskustelunaiheita lukemistasi kirjoista. Hanki sellaista keskusteluseuraa, joka on itsekin avarakatseista ja lukenutta, voi olla että heillä on helpommin muutakin puhuttavaa kuin lapset ja perhe. Käy tutustumassa läheisiin tai kaukaisiin nähtävyyksiin ja kulttuuritapahtumiin ja tutustu uusiin samanhenkisiin ihmisiin.

Niin..itse oon osittain onneton homo. Se on elämää eikä välttämättä ole väärin olla onneton. Onnea ei voi ostaa vaan se on paljolti kohtalosta kiinni. Sen katkeruuden kanssa on vaan pärjättävä ettei ala enempää ahdistaa/vituttaa. Kaikille homosuhteet ei voi, sekin on ok. Koitettava iloita toisten onnesta kun monet menevät naimisiin ja saavat jälkeläisiä. Kenties joku pääsee kummiksikin :)

Mites kukaan ei ole miettinyt sitä, että Suomessahan adoptio homopareille on täysin laillinen, oli se sitten perheen sisäinen tai ulkoinen.

En tunnista tällaista käyttäytymistä omassa lähipiirissäni. Olen naimisissa oleva homomies, eikä meillä ole mieheni kanssa lapsia tai halua hankkia sellaisia. Lapsettomuus on meille nimenomaan valinta, sillä meille on tarjottu mahdollisuutta tulla isiksi, mutta emme ole siihen tarttuneet.

Meillä on tuttuja heteropariskuntia, joilla on lapsia, mutta yleensä lapsista puhutaan maltillisessa määrin. Päinvastoin usein lapsiperheiden vanhemmat sanovat, että on mukava, kun ei tarvitsisi aina omista lapsistaan puhua - joten puhumme sitten muista asioista. Sama juttu perhe- ja sukujuhlissa: aina on kaikkea muuta keskusteltavaa löytynyt. Toisaalta lapsista puhuminen on sekin ihan virkistävää vaihtelua.

Ylipäänsä ajatus jaottelusta homo- ja heteroelämiin on outo. Tähän keskusteluketjuun on koottu ihan liikaa kummallisia ja ikivanhoja stereotypioita homojen tyhjästä ja yksinäisestä elämästä sekä heteroiden omaan napaan tuijotelusta. Maailmassa on paljon muutakin.

Aloittaja vastailee omiin viesteihinsä, mutta ei kai tuolla väliä jos hyvää "keskustelua" syntyy. Ei mulla muuta.