merenneito

dargarot kirjoitti:

   Seison meren kivikkoisella rannalla ja odotan milloin aurinko nousee jälleen horisontissa, himmentää tähtien ja kuun loisteen ja täyttää ympäristön taas valollaan. Se on kuin syntymä, jokin kauan odotettu saapuu keskuutemme, joka pitää mielen kirkkaana ja iloisena päivän. Kunnes se taas kuolee, hylkää meidät illan tullen. Pimeyden peitto peittelee meidät, tuudittelee valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Sanomme kaikille, kuinka iloisia ja onnellisia me olemme, kaikki on hyvin, jaksamme pitää kaiken kasassa ja mikään ei tule romahtamaan. Kunnes kaikki mihin uskomme kaatuu, romahtaa ja vetää meidät mukanamme pimeyden maailmaan. Yritämme irrottautua pimeyden otteesta, pyristelemme, mutta se ei hellitä otettaan, ei anna meidän mennä. Kunnes taas, aurinko palaa, ajaa pimayden pieneen koloonsa. Siellä se piilottelee, värjöttelee kylmässä ja kolkossa kodissaan. Kaikki on hyvin.
   Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Toistelemme sitä itsellemme ja yritämme uskoa siihen. Kaikki on hyvin... vain jos. Niin jos kaikki olisi todella hyvin, pimeys ajettuna lopullisesti piiloonsa. Mutta kuten päivä ja yö vuorottelee, se on mahdotonta. Kukaan ei voi estää pimeyttä valtaamasta mieliämme. Ei kukaan. Ei ikinä. Ei millään.
   Joka yö yritämme sulkea turhaan mielemme pimeydeltä, ei, se ei pääse sisään. Niin me uskomme, kunnes se iskee. Kaataa kaiken, kaikki romahtaa... ja me jäämme alle. Pimeyden nauru kaikuu ympärillä, se on tyytyväinen työhönsä, se on onnistunut tuhoamaan monta ihmismieltä. Se hallitsee. Vieläkin, kuten monta ihmiselämää. Kukaan ei ole vieläkään keksinyt mikä pitää sen hengissä, mikä tuhoaa sen. Ihmiselämä on liian lyhyt siihen. Jos joku on lähellä ratkaisua... se tuhoaa hänet. Antaa viimeisen, vapauttavan iskun. Ja ihmismieli on siihen tyytyväinen, ei kukaan kestä pimeyttä. Ei ikinä.
   Aurinko nousee.. mutta ei, enään se ei pysty ajamaan pimeyttä pois. Ei enään, olen laskenut suojukset alas, pimeys on vallannut mieleni lopullisesti. Se tansii ympärilläni, kutsuu minua mukaansa. Liity, se sanoo, liity pimeyden tansiin, se pitää sinut elossa. Mutta ei, minä en halua. Haluan vapautuksen, pois pimeydestä. Jos vain... niin jos. Ei pimeys ei vaan päästä pois, vaikka miten alistuisi sen tahtoon. Se haluaa kaiken, kokonaan. Minun sieluni.
   Aurinko on jo valaissut pimeimmätkin varjot, ajanut pimeyden piiloonsa. Ihmisten mielten varjoihin. Ihmiset huokailevat, luulevat pimeyden luovuttaneen. Niin kuin joka kerta, kun pimeys palaa piiloihinsa. Mutta ei, ei se luovuta... ei ennen kuin omistaa kaikki. On suurin, voittoisa.
   Nousen, palaan omaan piilooni, pois auringosta. Vielä hetken.. vielä hetken jaksan. Ehkä pimeys luovuttaa... antaa minun mennä. Mutta ei, en usko enään siihen. En usko enään mihinkään. En milloinkaan. Pimeys on ottanut liian tiukan otteen mielestäni. Vain ihme enään pelastaa minut.
   Aurinko tanssii kivillä, seinillä, puiden lehdillä. Se saa ihmiset nauramaan, iloitsemaan, tanssimaan. Nauttimaan elämästä, ilosta, kaikesta. Unohtamaan surun, pettymyksen ja ongelmat, kaiken jolla pimeys elää. Ihmismieli on vielä valoisa, pimeys ei saa otetta... Ei ikinä, ne sanovat. Ei ikinä. Tätä ajatellen vaivun hämärään uneen, suoraan pimeyden syliin.
   Herään, hikisenä ja sydämmen hakatessa lujaa. Kaikki kaatuu, ei en jaksa enää... mutta on pakko. Pakko jaksa vielä hetki. Hetki vain... Turvaudun viimeiseen auringonsäteeseen mielessäni, se auttaa minut ylös, ylös pimeyden katalasta sylistä. Se kavala turvallisuudentunne mikä houkuttelee lämpimään syliin... suoraan tuhoon. Tuhoon josta ei voi pelastua, ikinä.
   Nousen, kävelen meren rantaan. Aallot hakkaavat kiviä vasten, rauhallisena. Vaikka pinnan alla on muuta, se ruhkoo kivien sammaloittunutta pintaa, raskaasti ja samalla niin kevyesti. Se on kuin ihmismieli, syvä, tuntematon, vahva ja samalla niin hauras, helposti ymmärrettävä. Kylmä ja samlla niin lämmin, turvallinen.
   Kuu ja tähdet valaisevat meren pintaa. riisun kenkäni ja annan meren veden pyyhkiä jalkojani. Kävelen syvemmälle ja syvemmälle vaikka kivien tevärät reunat raapivat haavoja jalkoihini. Meren suolainen vesi kirvelee, mutta en tunne sitä. En ole täällä enään, Lennän kuun kanssa taivaalla, vapaana ja huolettomana. Minulle pimeys on kuollut, tapettu, ajettu koloonsa lopullisesti. Ikuisesti...
   "Merenneito..." sanoo raskas, tumma, pimeä ja samalla niin rauhallisen tuuditteleva ääni takaani. Luulen pimeyden saavuttaneen minut, tappaneen viimeisen auringonsäteen jonka varassa olin roikkunut. Kaadun, uppoan kuin kivi meren pohjaan...
   Pimeys on ympärilläni, näen valon loittonevan, hylkäävän minut pimeyden syliin. Se viimeinen valo.. se petti minut. Unohti. Hylkäsi. Lopullisesti. Ei, enään en taistele... vie pimeys minut, vie, kuoleman synkään maailmaan. Vie. Vie. Vie... yhtäkkiä valo ottaa heikon otteen mielestäni, jonka pimeys voi naurasen ja leikitellen katkaista. Mutta ei, pimeys ei saavu. Ihmetellen tätä vaivun syvään horrokseen.

   Kauan on siitä aikaa kulunut kun pimeys omisti mieleni, ruumiini, ajatukseni. Luulin jo etten selviä.. mutta tässä minä olen. Kertomassa pimeyden kavalasta maailmasta, sen niin turvallinen, lämmin syli. Joka siihen koskee, toivoo lisää, kunnes pimeys ottaa tiukan ottaan mielestä, vahahduttaa, saa mielen toivomaan kuolemaa. Mutta ei mikään pysty tuhoamaan sitä, ei ihmismielen haurautta, aina tulee olemaan ihmismieli heikko pimeydelle. Vain auringon valo auttaa jatkamaan eteenpäin, elämään. Mutta aina ei sekään riitä... se on aina ollut niin ja aina tuleva olemaan.
   "Merenneito..." se ääni sanoo taas, mutta nyt osaan luottaa siihen. Se ääni opetti minut luottamaan, turvautumaan auringonsäteisiin elämässäni. Ei aina uskomaan mitä pimeys kertoo vaan uskomaan ja luottamaan valon viestiin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä