Uskovaiset tytöt ja koulutus

Olet oikeassa.Lisääntymiseen ei tarvita väitöskirjaa.

Olet lukiossa, eikö siellä opeteta Suomen kieltä ja kielioppia?

olet avioliitossa? Et voi käyttää ehkäisyä, niin mitä hyötyä korkeasta virka-asemasta on? Et pysty sitä kuitenkaan harjoittamaan, kun lapsia kuitenkin tulee aika tiheään ja täytyyhän lapsen kanssa viettää aikaakin. Et voi suoraan synnytyslaitokselta mennä töihin. Lapsi kaipaa äitiään.

Ehdit ennen avioliittoa opiskellä hyvän ammatin, mutta et voi sitä harjoittaa kunnolla ennen hedelmällisyyden laskua. Ja kuka haluaa palkata insinööriksi vanhan ja työtä harjoittamattoman kun tilalla on pilvin pimein nuoria ja sellaisia, jotka voivat tehdä uraputkea kyseisessä firmassa. Lisäksi ei monet halua palkata vl:liä, koska tietävät, että koko ajan ollaan äitiyslomalla ja siitähän koituu tappiota firmalla, kun joutuu olemaan vain maksajan hommissa, eikä saa mitään vastapalveluksi.

Siispä arvostakaamme kotiäitiyttä. Miksi tavoitella arvoasemia, kun ei niitä pääse kuitenkaan käyttämään. Kotona paras ja työ on arvokasta.

terveisin: vl. vaimo ja äiti.

Omasta mielestäni koulutus on aivan liian yli-arvosteetua

Positiivinen kokemus!

Kirjoituksesi kuullostaa vl-liikkeen ulkopuolisen korvaan oman järjen käytöltä ja terveiltä elämän asenteilta!

Toivottavasti onnistut tavoitteissasi ja miksipä et onnistuisi jos ahkerasti teet työtä niiden teteen!

Olen ihan samassa vaiheessa elämässäni kuin sinä ja vl-tyttö minäkin. Ihanaa huomata, että jollain toisellakin on samansuuntaisia ajatuksia kuin minulla. Tavallaan minulle on aina ollut itsestäänselvyys hakeutua lukioon ja sitten korkeakouluun (suunnitelmissa kieliopinnot yliopistossa). Lähipiirissä on aina ollut paljon menestyneitä ja itsenäisiä vl-naisia, joten olen pienestä pitäen pitänyt sellaista kaikkein "ihanteellisimpana" tulevaisuutena.

En edes ole suurperheestä, enkä rehellisesti sanottuna edes pahemmin pidä lapsista, joten ajatus avioliitosta tuntuu lähinnä naurettavalta. Tietysti jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa, mutta vähän kauhulla minäkin olen seurannut ikätovereiden kihlautumisia ja naimisiinmenoja...

No, hyvää jatkoa sinulle. :)

Itse en ole pahemmin suunnitellut noin pitkälle tulevaisuuttani. Olen 24v vl-nainen (pikkulikaksi kyllä tunnen itseni!:). No, tottakai sitä lapsena ajatteli, että sitten tässä iässä mulla on mies, pari lasta jo ja omakotitalo. Että elämä on sellaista tasaista.

Mutta kun niitä vuosia on alkanut kertyä, olen huomannut, että parempi vaan luottaa Jumalan johdatukseen. Vaikka en kyllä välillä oikeen tiedä, että mihinköhän suuntaan sitä ollaan aina kulkemassa... Niin aina kuitenkin, kun katselee taaksepäin vaikeitakin aikoja, niin nyt huomaan, että kaikella on ollut tarkoituksensa.

Olin aika hiljainen ja ujo tyttö ylä-asteen aikoihin. Uskovaisia kavereita minulla ei juuri ollut, kunnon ystävistä puhumattakaan. En ikinä voinut kuvitella, että minulla voisi olla joskus näin paljon ystäviä, kuin nyt on. Onneksi minulla oli ylä-asteen jälkeen rohkeutta lähteä opiskelemaan kauas uudelle paikkakunnalle. Siitä lähti elämäni kukoistamaan.

Vaikein asia minulle on ollut huomata, ettei ammatti,johon valmistauduin, työllistänyt minua tarpeeksi. Eikä se edes ollut minulle se oikea ala. Muutaman vuoden olen sitten kokeillut kaikenlaisia hommia, miettinyt ja pohtinut, katsellut ja kierrellyt maailmaa... Ja rukoillut, että Jumala osoittaisi minullekin, mikä olisi niin mieluinen työ, josta saisin leipäni ansaittua. Nyt olen ollut jo puolitoista vuotta (ennätys!!) samassa työpaikassa, enkä luultavasti enää kovin kauaa siellä viihdy.

Todella harvoin olen kaivannut normaalia perhe-elämää. En ole ikinä seurustellut, harvoin ihastunutkin. Useimmiten ajattelen, että maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, ennenkuin rupean miehiä ajattelemaan. Kokemusta on, että kun kavereitten kanssa reissataan ympäri maailmaa, niin silloin miehet unohdetaan. Mutta kuitenkin taas, kun kotona hoidan pikkusisaruksiani, tulee mieleen, että olisipa minullakin tämmöisiä... Ja kun kotona ovat kaikki rakkaat perheenjäsenet paikalla, toivon, että minullakin olisi joskus semmonen ihana perhe. Silloin ei voi kuin ajatella, että Jumala antaa juuri sen, mikä on minulle tarpeen. Ja kaiken ajallaan. Tähän asti on johtanut ja antanut paljon enemmän, kuin olisin ansainnutkaan.

Saako Suomessa todellakin mennä naimisiin 16-vuotiaana?

"Oon seurannu 16-vuotiaana naimisiin mennyttä Pohjosessa asuvaa kaveriani"

Serkkutyttöni meni naimisiin heti 18 täytettyään. 26-vuotiaana 4 lapsen äitinä pari vuotta sitten kieltäytyi hankkimasta lisää lapsia ja aloitti opinnot. Nyt odotan hänen valmistumistaan parin vuoden päästä ja varsinkin sitä, miten hän meinaa elämänsä järjestää.

Tekstistäsi kuultaa nuoruuden ehdottomuus. Pystyt tietämään jo nyt että teillä molemmat vanhemmat käyvät töissä ja tehdään niin ja näin ja muiden elämä on mielestäsi suurinpiirtein sairasta. Jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja jokaisen omat valinnat heidän elämäänsä sopivia valintoja. Se kenellä on kunnianhimoa ja päätä opiskella pitkälle tekee varmasti niin mutta toisin tekevät eivät ole yhtään huonompia ihmisiä. Usein joka avioituu nuorena saattaa ollakin jonkin aikaa "vain" kotiäitinä mutta monesti lähtee jatkamaan opiskeluja tai työuraa myöhemmin. Eivät ne valinnat ole yhtää huonompia kuin sellaisen jolla se elämä menee vakiokaavan mukaan.

Mitä tuohon 16-vuotiaana avioitumiseen tulee, taitaa olla niin harvinaista että ei taida olla esimerkiksi. Tunnen itse yhden pariskunnan jotka ovat noin viisitoista vuotta sitten tuonikäisinä avioituneet. Heidän elämänsä on ainakin ihan kunnossa. Talon rakensivat jo kaksikymppisinä,lapsia on viisi ja nyt valmistuivat hyviin ammatteihin, toinen insinööriksi mistä sinäkin haaveilit. Ovat olleet töissä lähes koko ajan molemmat mutta halusivat koulutuksen kautta sellaisille aloille josta pitävät. Hyvin ehtivät vielä siinäkin uralla kun yli 30 vuotta eläkeikään aikaa. Joten eiköhän se ole henkilöistä eikä avioitumisiästä nuokin asiat kiinni.Totta kai mitä nuorempi on sitoutuessaan saattaa aikuistuminen vielä olla kesken ja tuoda ongelmia yhdessäoloon.

Mutta kuten sanoin et voi vielä tietää mitään siitä mitä lastenhoito on joten et tiedä mitä on työelämän ja pienten lasten hoidon yhdistäminen.
Mielipiteitä saa olla mutta kannattaa ottaa huomioon että aina ei elämä mene sen kaavan mukaan kuin suunnittelee. Saattaa tulla sairauksia joko itselle tai lapsille. Monia muita asioita jotka vaikuttavat jaksamiseen.

Koulutus on tärkeää mutta ei kuitenkaan elämän tärkein asia. Eikä voi odottaa että kaikki elävät sinun mielipiteittesi mukaan. Toiset vaan haluavatkin lähihoitajiksi tai muihin vastaaviin ammatteihin joita sinä et tunnu arvostavan.
Koulutuksen määrä tai laatu sinänsä ei tee mielestäni ihmisestä sen kummempaa, tärkeintä on sydämen sivistys.

Tekstiä sä kirjuilit...olen just samaa mieltä...olen itse opiskelemassa amk:ssa...ja perheen perustamisvaihetta ei oo mailla halmeilla...musta naurettaa, kun heti naimisiin mentäessä täytyy alkaa saamaan lapsia...vaikkakin ois kuinka nuori...on se hyvä ensi opiskella...ja sit muut suunnitelmat...näin olen ajatellut....

”Ei-vl:illä ei ole koulutuksen suhteen kiirettä, ku käytössä on ehkäsy ja parisuhde ennen avioliittoa. Mutta mä ainakin aion selvittää tieni korkeaan virka-asemaan, ja nauttia elämästä muutenkin kuin vain kotona siivoten ja lapsia hoitaen.”



Siis korkea virka-asema tavoitteena? Mitä ministerin salkkua olet havittelemassa? Vai insinööri-kansanedustajaksi? Siinäkö on hyvän elämän perusteet, että on yleisesti korkeaksi noteerattu asema ja varallisuutta, josta muut ovat pikkuisen kateellisia ja naimisiin mennään vasta sitten, kun ei voida olla millään ilman ”sitä”?

Olit huolissasi ammatinvalinnan ja perheen perustamisen yhteiskunnallisesta vaikutuksesta: Eikö yksi länsimaisen yhteiskunnan suurimmista uhkakuvista on ukkoutuminen ja mummoutuminen? Tai ainakin suuri kysymysmerkki. Lisäksi käden taitajista on monissa työpaikoissa niin paljon puutetta, että sillä on jo kansantaloudellisia vaikutuksia, kun taas IT-insinööreille työnsaanti ei ole juuri nyt itsestään selvää.

Tietysti olit ajatellut monipuolista koulutusta ja haastavia työtehtäviä, mikä on erityisen kannatettavaa. Itse olen kokenut lyhyen työelämässä olon perusteella, että haasteellisinta työ on silloin, kun pitää pärjätä erilaisten ihmisten kanssa. Jos työhommat ovat pelkkää tietokoneen kanssa seurustelua, haastavinta voi olla saada itsensä työpaikalle aamuisin.

Elämässä on paljon muutakin, kuin työ ja perhe. Toivottavasti kaikille riittää ystäviä, kun sitä työtä tai perhettä ei ole suurista unelmista huolimatta. Todellisten ystävien ammateilla ja elämäntilanteella ei ole mitään merkitystä. Omissa kavereissani on muuten ehkä enemmänkin juuri niitä kokkeja ja hoitajia. Naispuolisia insinöörejä? No… heitäkin on ihan kivoja, mutta… Onko akateemisesti koulutetuilla perheettömillä naisilla se vika, että he pyörivät pienempää ympyrää kuin muut: Elämä menee työssä, parissa harrastuksessa shoppaillessa ja ’kotitöissä’. Erityisen vaikeaksi menee, jos joutuu muuttamaan viikkorytmiä jonkun yhteisen menon vuoksi. Voi olla että myös miehillä menee samassa elämäntilanteessa keskimäärin samaa rataa, mutta suunnattomasti ihailen monia perheellisiä, jotka katsovat elämää eteenpäin omien lasten tulevaisuuden kannalta, eivätkä tuijota pelkästään omaa napaansa.

Terppa!
Mä oon varmaan sun ikäinen poika koska mäki kirjoitan tänä keväänä ja tänään oli enkun kuuntelu :)
Sen verran ajattelin kirjoittaa sulle, että mun mielestä itse on oikeastaan "turha" suunnitella elämää etukäteen.
Sillä mä oon monelta kaverilta kuullu, ikähaitari 17--->, jotka ovat alkaneet seurustelemaan, et niiden suunnitelmissa on ollu et ensin ammatti ja sit naiset/miehet.
Mut tiedän mistä puhun, sillä alkoin viime viikolla seurustelemaan ja siinähän se menee rinnalla seurustelusuhde. Ei mulla ainakaa opiskelut kärsi :)

Mut mä ymmärrän et tyttöillä on hieman eri asia, sillä miehet voivat opiskella vaikka olisi lapsi/lapsia mutta naisilla se on vaikeampaa ja oikeastaan tosi vaikeaa.

Mut sen vielä sanon, et raamatussa lukee ja Jumala on kuuliaiset lapset luvannut hyvästi siunata ja kun luottaa Jumalan johdatukseen niin kaikki menee niin kuin sen on tarkoitettu. Ei se aina helppoa ole mutta kelläpä se olisi :)

Tsemppiä kevään kirjoituksiin ja hyvää loppuelämää! :)

Itse olen 25 vuotias vanhoillislestadiolainen nainen ja ajattelen asioista lähes samalla tavalla kuin sinä.

Olen käynyt lukion, valmistunut hyvään ammattiin ammattikorkeakoulusta ja tällä hetkellä olen vakituisesti töissä. Minulla ei ole mitään kiirettä naimisiin eikä perustaa perhettä vaan haluan nauttia elämästä ja nuoruudesta täysillä =) Miesystäväni kanssa olemme molemmat sitä mieltä että avioliiton aika on vasta sitten kun todella tuntuu siltä että on valmis perheen perustamiseen.

Olen lähes säälien seurannut sukulaisten ja kavereiden avioitumista heti 18-vuoden iässä. Oman ikäisteni sukulaistyttöjen luona vieraillessani olen huomannut että heidän päivittäinen elämänsä on vain kodin ja lasten hoitamista ja puheet koskevat vain lapsia ja niiden touhuiluja. Ei siinä mitään, lapset ovat ihania ja haluan itsekin lapsia mikäli niitä Jumala suo, mutta mielestäni täytyy elämässä olla muutakin kuin perhe ja koti.