Öö... Parhaan ystäväni isä kuoli äskettäin, mutta en tiedä mitä sanoa. olemme puhuneet paljon, mutta tuntuu kuin en sanoisi jotain. Tietenkään itse en pysty ymmärtämään miltä isän menetys tuntuu, mutta haluaisin auttaa kuitenkin jollain lailla. Asumme eri paikka kunnilla ja olemme olleet parhaita ystäviä jo vuosikauden. Soitan hänelle joka päivä ja kyselen kuulumisia, tai hän soittaa minulle. Miten voisin tehdä enemmän?
Kuolemasta
lullaby
4776
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Yritä päästä käymään sen luona! OIKeESTI! läsnä-olo on yks tosi hieno asia jos sun kaveri vaan päästää sut lähelleen :I Itke sen kanssa! Kun mun yks tosi tosi läheinen kuoli ni eniten mua autto se että mun bestis ITKI mun kanssa yhdessä
Sun pitää olla siihen yhteydessä. Älä kuitenkaan älä mitään sääliä ym. vaan käyttäydyt ihan normaalisti kuten ennenkin. Kuuntele häntä jos hän haluaa puhua. Ole hänen tukenaan.
En keksi enempää.... Ei kai sinun tuon enempää tarvikaan tehdä.
Ole hänen tukenaan henkisesti.. Älä missään nimessä sano "Tiedän miltä sinusta tuntuu"- tyyppistä, sitä hän viimeiseksi haluaa kuulla. Soittele, kysy miten hän voi, kysy haluaako hän puhua asiasta yms.. Pelkkä läsnäolo ja jutteleminen puhelimessa tekee paljon. Muistuta häntä että hän on tärkeä, lähetä ystävänpäiväkortti ym, että hän tajuaa että hänellä on vielä paljon rakkaita ihmisiä jäljellä. Kun hän toipuu, voi mennä junalla tapaamaan! Ehdota että hän voisi tulla vaikka teidän mökillenne kesällä viikoksi yms, että hänellä on jotain hauskaa odotettavaa. Kyllä se siitä! Tsemii..!
.. joskus auttaa enenpi että ei sano mitään, on vaan tukena kun toinen tarvitsee...
mitkään sanat ei korvaa läheisen menetystä... oma äitini kuoli pari kk sitten. ja vaikka olen "jo" 18, tuntuu että olisin ihan lapsi vielä, lapsethan noita vanhempia eniten tarvitsee... tai, ainahan vanhempia tarvitaan, mutta lapsena vielä enemmän kun pitää kaikki asiat oppia vanhemmilta... ymmärrät varmaan ? itseäni oikeestaan edelleenkin satuttaa jos joku yrittää väkisin vääntää jotain että minulla olisi hyvä olla... semmonen ei helpota yhtään... joskus pelkkä kuunteleminen auttaa parhaiten, ja kun siitä saa puhua sillon kun tarvitsee, ei niin että joku kyselee... ja että saa itkeä aivan rauhassa, ilman että ketään tulee sanomaan että "Mä ymmärrän miltä susta tuntuu" tai "kyllä se siitä" tms, sillä jokainen kokee läheisen menetyksen eri tavalla... ja joku "mä ymmärrän/tiedän miltä susta tuntuu" on niin väkisin väännettyä, ketään ei voi tietää miltä toisesta tuntuu, tai että "kyllä se siitä" ... suru & kaipaus pysyy aina, se vain muuttaa muotoaan, itsekkin voin kuvitella että joskus ~5vuoden kuluttua esim, voin kuvitella äitiäni ilman että purskahdan itkemään, ja että voin esim mahdollisesti tuleville lapsilleni kertoa mitä oma äitini on minulle opettanut tai kertonut tms kun vielä eli, ja ehkä jopa mahdollisesti miten hän kuoli, tai miltä minusta tuntui sillon... ilman että tunnen suurempaa surua kun ikinä.
sitä on vaikea selittää ihmiselle joka ei ole menettänyt tärkeintään, mutta jokainen joka on menettänyt enemmän tai vähemmän tärkeän ihmisen, tietää täysin mitä on käydä läpi päivänselviä asioita, kuinka vaikeaa se on. Pienetkin asiat tuntuu niin vaikeilta,päivät tuntuu liian pitkiltä, ja toivoisi vain pääsevän menetetyn mukaan.
Toivottavasti ystäväsi vain jaksaa käydä tämän kaiken läpi, ja osaa ajatella isäänsä myös hymyillen, ja hänellä on varmasti monia hyviä muistoja isästään, toivottavasti hän osaa kunnioittaa niitä pahimpinakin päivinä.
Ei tässä muuta... Koittakaa kestää, ja ajatella läheisiänne hyvällä