Ihan ensiksi on todettava, etten ole itse törmännyt kuin lesboihin, jotka kärsivät masennuksesta jollain tasolla, yleensä aika reippaastikin. Taitaa olla aika yleinen tila/sairaus meillä lesboilla, sillä onhan homoseksuaalin elämässä niin paljon sisäisiä myllerryksiä, paineita ja negatiivista suhtautumista kauneimpaankin rakkauteemme ettei se voi olla jättämättä jälkiään.
Mutta. Silloin kun masentuneisuus muuttuu itsetuhoiseksi sille tulisi tehdä jotain. Enkä tarkoita nyt itsemurha-ajatuksia, vaan toisenlaista "itsetuhoa", eli tilannetta jossa masentunut kieltää itseltään onnellisuuden, rakkauden ja tulevaisuuden, eli siis ELÄMÄN.
Ihanista asioista tuleekin "ikäviä", esim. rakkaudesta ei saa puhua, rakastua ei saa, tulevaisuudesta ei saa puhua, mitään ei saa luvata, odottaa, uskoa, toivoa. Miten moisen muurin yli pääsee?
En voi tajuta että ihminen itse tuhoaisi oman onnensa, sanoen sitten ettei saa olla onnellinen. Sehän on pähkähullua. Kun vain katsoisi ympärilleen, etenkin sitä vierellä kulkevaa ihmistä jos sellainen on, huomaisi että se onnellisuushan on tässä ja nyt. Ja huomenna. Että ne ihanat asiat ovatkin totta jo, ja niistä tulisi iloita, olla onnellinen elämän tuomista hyvistä asioista ja ihmisistä.
Mutta ei. Ei kai sitten. Paskaksi kaikki vaan, sitten voi taas todeta että mikään ei onnistu. Ei kai kun millekään ei anna edes mahdollisuutta!
Minä en ainakaan ymmärrä elämää enää ollenkaan. Että silloinkin kun olisi syytä olla onnellinen, pitääkin olla surullinen, pelätä ja lietsoa negatiivisuutta. Ne elämän suurimmat lahjat viskataan roskikseen kuin eilisen sanomalehti.
Onko enää muita kuin minä joka EI tee niin?
Mutta. Silloin kun masentuneisuus muuttuu itsetuhoiseksi sille tulisi tehdä jotain. Enkä tarkoita nyt itsemurha-ajatuksia, vaan toisenlaista "itsetuhoa", eli tilannetta jossa masentunut kieltää itseltään onnellisuuden, rakkauden ja tulevaisuuden, eli siis ELÄMÄN.
Ihanista asioista tuleekin "ikäviä", esim. rakkaudesta ei saa puhua, rakastua ei saa, tulevaisuudesta ei saa puhua, mitään ei saa luvata, odottaa, uskoa, toivoa. Miten moisen muurin yli pääsee?
En voi tajuta että ihminen itse tuhoaisi oman onnensa, sanoen sitten ettei saa olla onnellinen. Sehän on pähkähullua. Kun vain katsoisi ympärilleen, etenkin sitä vierellä kulkevaa ihmistä jos sellainen on, huomaisi että se onnellisuushan on tässä ja nyt. Ja huomenna. Että ne ihanat asiat ovatkin totta jo, ja niistä tulisi iloita, olla onnellinen elämän tuomista hyvistä asioista ja ihmisistä.
Mutta ei. Ei kai sitten. Paskaksi kaikki vaan, sitten voi taas todeta että mikään ei onnistu. Ei kai kun millekään ei anna edes mahdollisuutta!
Minä en ainakaan ymmärrä elämää enää ollenkaan. Että silloinkin kun olisi syytä olla onnellinen, pitääkin olla surullinen, pelätä ja lietsoa negatiivisuutta. Ne elämän suurimmat lahjat viskataan roskikseen kuin eilisen sanomalehti.
Onko enää muita kuin minä joka EI tee niin?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Eikö teidän uusi yritys onnistunutkaan?
Voi harmi!
Sitä en vielä tiedä onnistuuko vai ei.
Muakin välillä osaa masentaa rankasti vaikka peruspositiivinen ihminen olenkin.
Ihan yleisesti pohdin ja suuresti ihmettelen tätä maailmanmenoa, maailman jossa niistä elämän ihanimmista asioista onkin tullut "ikäviä" asioita.
Sitä peräänkuulutin aiemminkin kun mietin eikö "yksinkertaisia" naisia enää ole olemassa. Siis niin että demoneistaan ja ongelmistaan huolimatta kuitenkin osaisivat arvostaa rakkautta ja onnea ja nauttia niistä!
Että vielä on avoinna tilanne. Hyvä niin.
Ei se kai aina ole niin helppoa se nauttiminen. Kaikilla on omat huolensa ja kenties itsetunto-ongelmansa. Väsymys aiheuttaa katsantokannan vääristymiä, vaikka periaatteessa ei olisikaan mitään isompaa syytä olla nauttimatta elämästä.
Aivan.
Mutta puhunkin jostain suuremmasta kuin väsymyksestä, siitä että itse tuhoaa onnensa ja sitten onkin kätevä todeta että "ei onnellisuus ole mua varten". Kiva noidankehä.
Mikä ihmisiä nykyään vaivaa?? Eikö pitäisi nauttia ja iloita rakkaudesta ja onnesta, eikä vain synkistellä ne kuoliaaksi?
Pitäisi tietenkin, mutta jos juuri se, jolle tämän sanoo, ei olekaan se "oikea" kenen kanssa haluaisi nauttia. Silloin on kätevää sanoa, ettei onnellisuus ole mua varten.
En mä tiedä, kunhan pohdin.
Ehkä sitten niin.
Kyse on kuitenkin ihan muusta, siitä että on itsetuhoinen.
Ei ole kamalampaa tai tyhmempää tapaa elää.
Vaikea kysymys: Miksi joku on itsetuhoisa.
Pitää hakeutua apua pyytämään, jos puhuminen ei auta. Voimia!
olemassa, naisia jotka osaavat arvostaa tätä hetkeä ja tiedostavat sen, että onni on tässä ja nyt ei tulevaisuudessa ei menneisyydessä vaan tässä ja nyt pienissä sanoissa ja eleissä, pienissä rakkauden teoissa ja yhteisessä arjessa. ei väsin vääntämäällä toimivaa suhdetta saa kyllä molempien pitää vaalia rakkautta järjellä ja tunteella. parempaa huomista sinulle ja rakkaallesi, elämä on nyt ja sen voi käyttää parhaiten elämällä sen
Muuten samaa mieltä kanssasi hiiru paitsi että minusta se tulevaisuuskin on tärkeä ja ihana asia. Vaikka siitä ei koskaan ole takeita, on se tärkeä osa ajatusmaailmaa.
Lähinnä ihmettelin tässä nyt sitä, miksi ne elämän hyvät asiat tuhotaan varta vasten. Ei uppoa mun päähän millään. Elämä on niin kallisarvoista, ei sitä saisi hukata.
On loukkaus elämää ja rakkautta kohtaan jos niistä ei nauti ja niitä arvosta ja ole onnellinen silloin kun ne kohdalle sattuvat.
En puhu muusta kuin siitä että kaikki on hyvin, mutta että sitä vain tuhotaan. Ja aikanaan sitten niin käykin, rakkaus on kuoliaaksi tallattu, negatiivisuuden suohon.
Niin, tuo itsetuhoisuus on myös usein tarttuvaa. Aikansa sitä vastaan taistellut, ennen niin positiivinen ja hyvään uskonut kumppanikin kadottaa sen valonsäteen sydämestään.
Kadottaa omankin uskonsa, toivonsa, ja hautaa onnellisuuden ja rakkauden pois, näkymättömiin. Ja jatkaa matkaansa entistä varmempana siitä että elämässä ei sittenkään käy hyvin.
En ole varma ymmärränkö, mitä viestilläsi tarkoitat. Tiedän omasta kokemuksestani, että masentuneen kanssa seurustelu on kaikkea muuta kuin helppoa. On vaikea hyväksyä sitä, ettei masentunutta voi parantaa vaikka kuinka haluaisi auttaa ja vaikka kuinka yrittäisi. Masentunutta ei voi auttaa vain käskemällä ryhdistäytyä, vaan parantumisen halun on noustava hänestä itsestään. Tukena voi masentuneelle läheiselle toki olla, mutta vastuuta ei hänen puolestaan voi (tai pidä) ruveta kantamaan.
Totta puhut.
Mutta järkevän ihmisen luulisi käsittävän sen verran, ettei anna masennuksen tuhota kaikkea elämästään, ettei työnnä väkisin sitä rakastavaa ihmistä pois.
Tiedän miten vaikeaa masentuneella voi olla, mutta jonkin rajan luulisi masentuneenkin tajuavan. Pitäisi tarttua siihen ojennettuun käteen ja ottaa tuki ja apu vastaan, sen sijaan että tuhoaa kaiken hyvän elämästä.
Jos mulle olisi käymässä niin, että masennus ottaisi niin suuren ylivallan että tappaisin siinä samalla rakkautenikin, tekisin asialle jotain. Hakisin apua, mitä vain.
On liian kova hinta menettää kaikki. Tuhota itse mahdollisuus onnelliseen ja rakkaudentäyteiseen elämään.
"Minä en ainakaan ymmärrä elämää enää ollenkaan. Että silloinkin kun olisi syytä olla onnellinen, pitääkin olla surullinen, pelätä ja lietsoa negatiivisuutta. Ne elämän suurimmat lahjat viskataan roskikseen kuin eilisen sanomalehti.
Onko enää muita kuin minä joka EI tee niin?"
Minä uskon että kyse on suomalaisesta vaatimattomuudesta tyyliin "kell' aarre on se aarteen kätkekööt". Ne jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti ovat joko iloisia siitä että minulla menee hyvin tai sitten kateellisia. Lopulta meno muistuttaa "Selviytyjiä": olet liian heikko ja sinut äänestetään ulos, olet liian vahva ja sinut äänestetään ulos.
Se että on tyytyväinen kertoo haluttomuudesta kehittyä. Koko länsimainen maailmamme on rakennettu tyytymättömyyden varaan.
Minä en lopultakaan osaa sanoa ovatko lesbot tavanomaista masentuneempia. Juttu on vain niin että kun astuu sellaisesta ovesta sisään jossa on sateenkaarilippu naulattuna kiinni niin odottaa ihmisten olevan fiksumpia. Todellisuudessa menit mihin tahansa lähiökapakkaan niin aina tapaat samanlaisia masentuneita, pinnallisia ja mielenterveysongelmaisia.
No on meitä ainakin kolme. Täällä asustelee nimittäin kaksi elämäniloista ja elämästä nauttivaa naista. Muistan säännöllisesti kiittää arkkienkeli Zafkielia siitä, että hän on silmäni avannut ja jaksaa pitää minua siipensä suojassa. :)!
En suostu uskomaan, että sateenkaarikansalaiset olisivat sen epävakaampia mielenterveydeltään kuin muutkaan. Omat tuttavani ovat sellaisia aivan tavallisia tällä saralla ja on joukossa ainakin yksi 100pros. kävelevä Järkikin. Tavallisella tarkoitan, että ovat selväpäisiä, suhteellisen mutkattomia, välillä on suruja mutta niistä selviydytään.
Uskon sen sijaan, että ihminen voi huomaamattaan kerätä ympärilleen noita masentuvia ja itsetuhoisia persoonia. Joskus oli aika, että omaankin elämääni alkoi heitä ilmaantua enemmän kuin tarpeeksi. Nyt jälkikäteen olen oivaltanut, että minähän olin heidän olkapäänsä ja oljenkortensa, jonka avulla pysytellä jonkinlaisessa balanssissa, elämänmenossa kiinni. Se vei minulta hirveän määrän energiaa ja kulutti voimia.
Tällä hetkellä heitä on yksi ja hän on kyllä hetero. Tuosta tekstistäsi voisi jotkut kappaleet olla suoraan hänen kirjoittamiaan. Täysin passiivinen, negatiivinen, sokea tilaisuuksille, itsekeskeinen omassa marttyyrikarsinassaan. Hän seisoo sivussa oman negatiivisuutensa kanssa, kun muut hyppäävät elämän mukaan. Tämän henkilön selitys omalle käyttäytymiselleen on perfektionismi. Koska hän ei ole varma, että tulos on täydellinen (hänen mittapuunsa mukaan, joka tietenkin hipoo pilviä), hän ei voi ryhtyä mihinkään. Pitkän ystävyyden pohjalta voin sanoa, että hänenlaisensa ihmisen kanssa rakkaussuhde on täysin mahdoton niin kauan kun hän ei tuosta asennemaailmasta pääse, on sen ilmenemismuoto mikä tahansa.
Niin. Onnellisuus on tässä. Omissa käsissä. Omissa valinnoissa. Se ei aina tule lahjana taivaalta mutta kuten sanottu: sitä joka itsekin vähän yrittää, sitä enkeli työntää eteenpäin.
Kuulostaa tutulta tuo kertomasi.
Jos ei saa kaikkia asioita elämässä täydellisesti, kuten asunto, työ jne. niin sitten ei elä ollenkaan!
Mut jätti juuri eilen ihminen jonka kanssa olisimme voineet olla todella onnellisia. Se lyhyt aika minkä olimme yhdessä osoitti sen jo. Kummallakin oli tosi luontevaa ja hyvä olla yhdessä. Jollain mutkattomalla tavalla.
Mutta ainahan niitä mutkiakin matkaan tulee. Mutta niistä selvitään, kunhan kyse ei ole mistään valtaisasta asiasta.
Mutta jos ihminen ei kertakaikkiaan suostu olemaan onnellinen, niin hullulta kuin se kuulostaakin, ei sille mitään voi.
Itse en tosiaankaan ole tavannut kuin masennuksesta eri asteisena kärsiviä lesboja, mutta enpä ennen ole törmännyt sellaiseen joka antaa sen tuhota kaiken hyvän elämästään ja työntää väkisin rakastavan ihmisen pois.
Sen verran se pitäisi tunnistaa ettei anna sen hallita miten tahtoo. Apuakin on saatavilla.
Minä sain nyt kyllä tarpeekseni suhteista. Kun ei se mahtavakaan onnistunut.
Taidan opetella satunnaisia suhteita, en enää koskaan avaa sydäntäni ja vartaloani toiselle kuten nytkin taas luottavaisena tein. Mulla se raja tuli vastaan nyt.
satunnaiset suhteetkin ja ongelmia niihinkin liittyy. Jos olisin seikkailija, luultavasti yrittäisin parastani joka kerta, jokaisen ihmisen kohdalla. Vaikeata todellakaan tietää... Ehkä minä en kelpaisi edes yhdeksi illaksi vaikka miten yrittäisin!
Varmasti on olemassa todellakin niin masentuneita, itsetuhoisia, itseään vihaavia ihmisiä, etteivät he salli itselleen mitään hyvää vaan kieltävät itseltään kaikki mahdollisuudet onneen. Toivottavasti siitä voi parantua. Ehkä, jos et vielä sittenkään luovuttaisi, jos jaksaisit odottaa ja yrittää, asiat kääntyvät myöhemmin taas parempaan - mutta sitähän ei voi tietää...
Vaikeata varmasti on. Haluaisin olla tukenasi, mutta en osaa. Joistakin asioista pitää selvitä ihan yksin. Pari ensimmäistä päivää/yötä ovat varmasti pahimmat. Koeta kestää.
Tuo negatiivisuus hallitsee koko elämää ja sen eri osa-alueita. Perfektionismi-harha on vain suojakuori sille, ettei yksinkertaisesti pysty tarttumaan mihinkään. Rohkeus puuttuu, samoin aloitekyky, jota asioiden korjaantuminen myös vaatii.
Hulluinta on, että tuo ystäväni tavallaan tiedostaa asenteensa. Hän keskustelee siitä mielellään ja kelailee itseään yksin ollessaan. Se vaan ei johda mihinkään, koska hän ei myönnä itselleen olevansa itse vastuussa elämästään. Aina uudelleen esiin nousee se, että hän odottaa hyvän ja vastuullisen työpaikan, täydellisen rakkausuhteen, isomman asunnon ja kaiken muunkin ilmestyvän ilman isompaa vaivannäköä. Hän haaveilee siellä omien mustien muuriensa takana paremmasta elämästä mutta ei tee mitään sen toteuttamiseksi, koska pelkää jo valmiiksi epäonnistumista. Nimenomaan sitä enemmän kuin vaikkapa sydänsurua.
Mutta kuulehan. Luota elämään kuitenkin. Jos ympärilläsi on pelkästään masentuneita ihmisiä, ala tietoisesti etsiä sellaisia, jotka eivät ole. Kun tunnet muutaman positiivisen, saatat jonain päivänä heidän kauttaan tai heidän vaikutuksestaan kohdata toisenlaisen naisen myös rakkaudellisissa merkeissä. Olen itse huomannut, että kaikki vaikuttaa todellakin kaikkeen. Elämä on pieniä siirtoja, joista vähitellen kasvaa kokonainen kuvio.
Tiedän, että pettymys maistuu karvaalle. Olen itsekin sitä lientä maistellut. Mutta elämä jatkuu, eikä ensi viikosta, seuraavasta kuukaudesta vielä tiedä. Joten uskotaan, että siellä voi olla jotain todella hyvää odottamassa.
nuorempana optimistisempi, sitten minusta tuli realisti. Nykyään elämänasenteeni taitaa olla enimmäkseen aika pessimistinen rakkauden suhteen. En usko, että löydän elämänkumppania. Olen varma, että elän elämäni loppuun asti sinkkuna. En silti ole onneton. Elämässä on paljon hyviäkin asioita. Myönnän, että olen luovuttanut. Itse asiassa olen tehnyt lupauksen, etten enää koskaan ota rakkautta niin vakavasti, että uskoisin siihen. Minun kohdallani se ei toteudu.
Se, mikä toiselle on normaalia elämää, voi olla toiselle kuin hurjin unelma, joka ei voi toteutua, koska se ei vaan voi. Elämä ei ole kaikille samanlaista. Se on epäreilua ja masentavaa. Ei pitäisi silti vaipua epätoivoon tai ainakaan jäädä sinne makaamaan liian pitkäksi aikaa.
Ehkä minä kuitenkin keväällä piristyn ja kesällä juoksen jo tukka putkella naisten perässä... kuka tietää. Elämä tarjoaa myös yllätyksiä ja hyvä niin.
Olen hyväksynyt tämän tilanteen, olen tyytyväinen siihen mitä on. Haaveilen joskus muustakin, mutta haaveet ovat haaveita - ja osa toiveistani on salaisia, en minä niistä muille kerro! Elämä kannattelee, vaikka se ei niin ruusuista aina olekaan. Piikkejäkin on, mutta niitä pitää osata vähän varoa. Se ei ole itsetuhoisuutta vaan sitä, että suojelee itseään. Sydämeni ei kestä mitä tahansa. Se ei ole särkymätön.
Tiedän olevani romantikko. Liian suora puhe tyrmää. Toivon, etten vie toisilta uskoa elämään ja rakkauteen vaikka minut itseni tämä epäusko joskus valtaa. Se on mielestäni kuitenkin enemmän heikkoutta, ei niinkään itsetuhoisuutta. Joskus pitää osata luovuttaa. Sitten kun on sen aika, silloin tarvitaan uskoa, mutta juuri nyt en oikein jaksa...
Mä kuulun niihin positiivisesti ajatteleviin ihmisiin, olen onnellinen pienistä asioista elämässä. Olen kiitollinen ettei mulla ole ainakaan vielä ollut taipumusta masentuneisuuteen.
Täytyy kyllä todeta, että minulla on ympärilläni ihanat ystävät ja mahtava duunipaikka, en tiedä mitä päässäni tapahtuisi jos menettäisin kaiken tämän... :/
Masennus (sairautena) on yleistynyt suomessa huimasti varsinkin nuorten keskuudessa. SYitä voi olla monia vaaditaan korkeaa koulutusta,(hyvää ulkonäköä), kilpailut työpaikasta, pitkään jatkunut työuupuminen ja yleensäkin yhteiskunnan odotukset ovat aika korkealla.
Itse ajattelisin, että lepakoilla/ homoilla voi olla vaikeata ajatella itseään kaikkiin niihin normeihin kuuluvaksi joita yhteiskunta asettaa. Seksuaalisuuden ymmärtäminen ja kasvaminen siihen voi olla joillekkin tunne tasolla iso asia. Itsensä hyväksyminen yleensäkin..
Kuitenkin jos masennukseen sairastuu oli syy mikä tahansa on siitä vaikeata päästä uuteen nousuun. Paino saattaa ruveta nousemaan (kun ei enää kiinnosta ulkonäkö),työpaikka voi mennä alta josta voi seurata totaalinen syrjäytyminen yhteiskunnasta ja sosiaaliset väylät kaventuvat, lopulta voi olla ylitsepääsemätöntä edes käydä suihkussa ja pitää huolta omasta hygieniastaan. Silloin on hakeuduttava mahdollisimman nopeasti saamaan apua. Ystävän/kumppanin on minusta turha ruveta "leikkimään psykologia" mutta tukena voi aina olla. Kuitenkin tie on yleensä raskasta kulkea ja silloin jos leikkiin lähtee olisi kaikin puolin viisasta seistä tukena alusta loppuun asti. Vaikka usein toipuminen kestää vuosia...
...minäkin olin todellakin valmis lopettamaan elämäni ku homma mulle valkeni. Olin kamalassa ristitulessa. Vanhemmat löivät raamatulla ja muilla moraalisaarnoilla...ja pahinta oli kun siinä vaiheessa olin taloudellisesti riippuvainen heistä. Huh, huh...ihme tosiaankin että olen elävien kirjoissa tätä viestiä kirjoittamassa. Tukea yritin etsiä vaikka mistä....mutta se oli todella kiven alla tällaisessa tuppukylässä. Liekö muutkin pannut merkille sen että apua on vaikea saada jos ei asusta suurkaupungeissa?
Noh, joka tapauksessa elämää elelen ja alkaakin jo näyttää valoisemmalta...luulisin että toivoa on.